Naisjärki vastaan miesjärki
Teksti:
Harald Olausen
"Onko kukaan ihmetellyt ristiriitaa tämän ajan kahden trendin välillä. Eli yksilönvapaus ja tasa-arvo. Ensin mainittu korostaa yksilön sisintä olemusta ja vapautta. Toinen korostaa ihmisten välistä tasa-arvoa. Onko mahdoton yhtälö ajaa molempia asioita samaan aikaan?" (Harari: Sapiens). Näin kysyi maan terävimmässä epäilijöiden ja huuhaanvastustajien ja Skepsis r.y:n ylläpitämillä facebook-sivuilla nimeltään Skepsis 16.3.2018 Mika Lindqvist. Patrik Lehtonen vastasi hänelle. "Tasa-arvo" huusi gaselli. Yksilönvapaus, vastasi gepardi hypätessään". Johon Jari Rantala kommentoi: "Argumentit, joiden mukaan ristiriitaa ei ole sisältävät usein reunaehtoja, joita kumpikaan käsite sinällään ei tarjoa tai sisällä".
Äärimmäisen näppärä höpöhöpö on valitettavan usein suojamuuri tai yritys peittää pahat ja katalat aikomukset muiden kustannuksella heidän päidensä menoksi. Lukijan on hyvä muistaa, että antiikin ja Platonin ajoista lähtien moraalista, hyveestä ja siitä miten nuo kaksi edellä mainittua asiaa voi joko kiertää, peittää, tai kun ei onnistu kummassakaan, unohtaa tai syyttää niiden puutteesta muita, usein propagandan avulla, on ollut ja on edelleenkin eliitin ja sen hännystelijöinä toimivien valtamedioiden ynnä muun maan pakollisen sivistys -kulttuuri yms. systeemien pääasiallinen tehtävä.
Persut, nuo mainiot provosoijat ja kriittisen keskustelun hanakat ylläpitäjät, ovat nostaneet viime aikoina taas tikunnokkaan feminismin, mistä tiedämme vaalien lähestyvän, sillä persut jos ketkä tarvitsevat kielteistä julkisuutta vauhdittaakseen vaalikampanjaansa äänestäjiensä, jotka eivät vihasta, keskuudessa. Feminismi on persuille mörkö ja suuri kummitus, joka kurkistaa kaiken sen takana, jota he pitävät omille arvoilleen ja itselleen vaarallisina. Mitä feminismi sitten oikein on? Siihen antaa parhaan vastauksen Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien kirja "Noin 10 myyttiä feminismistä" ( SKS 2018). Tunnettu feministi ja mediatutkija Anu Koivunen kehuu kirjoittajia:
"Kaksi karismaattista feministiä keskustelee vallasta, tiedosta ja elämästä kokonaisen kirjan verran. Kirjaa lukiessa nyökkäilee, nautaa ja närkästyäkin. Dialogi siirtyy päähän ja lukijana toivoo, että tämä fiksu pohdinta ja keskustelu ei loppuisi ikinä."
Tekijät ovat kiinnostavia mutta eivät aikuisenoloisia eivätkä karismaattisia. Maryan Abdulkarim (s. 1982 Mogadishussa) on vapaa kirjoittaja ja yhteiskunnallinen aktivisti. Hän muodostaa Silta-kollektiivin saamelaisen tunnetun elokuvaohjaaja Pauliina Feodoroffin kanssa ja on työskennellyt koreografina sekä taiteellisena johtajana mm. Sonja Lindforsin kanssa. Hän on myös yksi Ylen Jälkiviisaat-ohjelman keskustelijoista. Eveliina Talvitie (s.1970) on vapaa toimittaja ja kirjailija. Talvitie on kiinnostunut totuudesta ja tarinoista. Hän asuu Tallinnassa ja on työskennellyt kirjan kirjoittamisen aikaan kehitysvammaisten arjesta kertovassa kansainvälisessä Erilaiset-taideprojektissa.
Feminismi-keskustelua käydään Pohjoismaissa rajuilla sanankäänteillä. Norjalainen massamurhaaja Anders Breivik, jonka päämaali oli Norjan entinen ja ensimmäinen naispääministeri Gro Harlem Brundtland, kasvoi yläluokkaisessa ja tasa-arvon vastaisessa ympäristössään vastustamaa norjalaisen äärioikeiston pilkkanimeksi antamaa ja kaiken tasa-arvoistavaa "valtiollista feminismiä". Kuulostaako tutulta? Juuri saman ovat ottaneet maalitaulukseen niin Puolan valtaa pitävä kristillinen oikeisto kuin Putin Venäjällä ja Suomen persut sekä Yhdysvaltojen toimissaan katastrofaalisen epäonnistunut presidentti Donald J. Trump. Feminismistä on tullut oikeistolle koko maailmassa mörkö ja maalitaulu numero 1. Naisviha elää voimakkaana äärioikeiston keskuudessa ja siksi on hyvä että tällainen kirja on kirjoitettu vaikka en kyllä usko, että sitä lukevat ne joiden sitä pitäisi lukea eli perusmiehet ja etenkin persumiehet, nuo takametsien jäyhät ruutupaitaiset mörököllit, matkalla kalastusretkeltä jalkapallo-otteluun saunan ja paikallisen räkälän kaljanhuurujen siivittämänä. Suomi on mutkaton maa juuri siksi, että sen jäyhä ja jykevä kansa on tasa-arvoista. Mutta siitä ei ole pitkä aika kun asiat olivat toisin. Maailmalla vielä lyhyempi.
Hieman kummastuttaa kirjan alkusanoissa esitetty väittämä patriakaalisuuden alistavasta voimasta - tuo kirjoittajien mielestä yhteiskuntiemme perustoihin levittäytynyt sienirihmasto, mikä näkyy heidän mukaansa siinä miten naista neuvotaan kuin lasta; ole nyt varovainen, muista laittaa sukkahousut, muista syödä jne. Eivät ne ole lainkaan patriakaalista holhoamista, vaikka ne esittäisivätkin miehet vaan matriarkaalista hoivaviettiä. Kirjoittavat sekoittavat heti aluksi asiat luuloista kiusallisesti keskenään. Kyseessä on toisistaan poikkeava sukupolvinäkemys eikä niin kuin he antavat ymmärtää miehinen ojennus ja yritys alistaa sekä määräillä. Vanhassa maailmassa ei juuri puhuttu. Ei ehditty eikä sodan jälkeen haluttu. Nyt ollaan lörppöinä sanallisesti purkamassa kaikkea mahdollista ymmärrettävän viestin muotoon. Juuri näin "tätimäisesti" neuvotaan nuorempia naisia ja tyttöjä eikä silloin kyseessä aina välttämättä kyse ole alistamisesta vaan ystävällisestä huolehtimisesta, mikä on ihan eri asia kuin mitä kirjoittajat kokevat sen olevan. Kokemus ja kokeminen olisi ollut oikeita sanoja, joiden kautta heidän olisi pitänyt asiaa tutkiskella.
Mutta toisaalta kirjoittajat ovat oikeassa. He haluavat vouhkata kuten Minna Canth aikoinaan. Saihan Minna aikaan sentään ainoana suomalaisnaisena itselleen liputuspäivän ja juhlanäytöksen Kansallisteatterissa. Patriarkaalisuus elää vahvana pohjoismaisen hyvinvoinnin maailmassakin, vakka naiset ovat täällä edenneet jo ihmisiksi. Rivien välistä paistaa halua olla koviksia, panna miehet järjestykseen ja taistella miesten omilla aseilla miehiä vastan. Ripaus julmaa ja älykästä Kleopatraa ei heidän mielestään ole pahitteeksi tässä ikuisessa maailmanparannusprojektissa, jossa on nyt heidän vuoronsa yrittää. Silti kirja kannattaa lukea ja omassa lajissaan tärkeänä ja selkeänä puheenvuoro yrittäessä purkaa myyttejä feminismin ympäriltä, vaikka historiallisessa mielessä se voisikin olla hyttysenpaska Itämeressä. Mutta ei ole. Siitä on todistuksena sufragettien rajua taistelu naisten äänioikeuden puolesta Briteissä. Se tuotti tuloksena äänioikeuden ja kaksi konservatiivista naispääministeriä, mutta tummaihoisen Labouria edustavan naispääministerin aika ei ole vielä kypsä. Miksi? Hyvä kysymys onhan Labour naisten, tasa-arvon ja tasavertaisuuden nimiin vannova työväenpuolue ainakin paperilla.
Myytti Nro 1: Feministit vihaavat miehiä
Jo ensimmäinen luku osoittaa, ettei dialogin muotoon puettu sormenheristely sittenkään ole parhainta tai syvällisintä tarjolla olevaa feministikirjallisuutta vaan ehkä enemmin toteavaa ja huvittamaan pyrkivää leikkimielistä jutuskelua omille kavereilleen. Esimerkiksi A kirjoittaa feministisen taiteen kiinnostavan häntä ja niin kutsuttu pilluliike erityisesti. Hän muistuttaa tutkija-kirjailija Rosa Meriläisellä olleen joskus "vittu haisee hyvältä"-rintanappi. Sen saama huomio puhuu hänen mielestään siitä, miten vähän on pillusta puhetta suhteessa peniksiin. Kummallinen kanta eikö asia ole juuri toisinpäin? Missähän pillumpiossa hän oikein elää?
Myytti Nro 2: Feministi ei halua että mies avaa hänelle oven
Tätä lukua kuvaa hyvin Edith Södergranin runo "Levottomia unia: runoja" (1929):
"En ole kesy. Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin. Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa."
Myytti Nro 3: Feministit tekevät asioista turhan monimutkaisia
Kun ollaan ensin saatu taistella epämiellyttäviä tilanteita ja ihmisiä vastaan ja on aikuistumisen myötä lennetty lapsuudenkodista omaan pesään, tutustuttu saman mielisiin ennen kuin huomaa että he ovat yhtä typeriä kuin itse, luoto omat samaa mieltä olevien verkostot, istuttu yliopistossa tutustumassa naistutkimuksen, tasa-arvon ja vapaudesta saarnaajien utopistien teksteihin, on aika sanoa ja kirjoittaa yksinkertainen asia mahdollisimman vaikealla tavalla niin, että sen ymmärtää vain samoja kirjoja lukeneet ja samoja aineita yliopistolla tenttineet. Tulee myös se aika kun "totaalisen konfrontaation" voi sanoa selvällä suomella tuntematta alemmuutta ylempiään ja oppineempiaan kohtaan: täydellinen vastakkainasettelu. Eikä se ole kaukana. Se kuuluu aikuisuuteen eikä vaadi mitään muuta kuin kasvamisen, ymmärtämisen ja huumorin tajua, mikä taas edellyttää että on kerran uskaltanut vaatia röyhkeästi kaikkea sitä, mikä ei ole aina mahdollista kaikissa tilanteissa kuten kohdat kaikki ihmiset "just sellaisina kuin he ovat: vapaina, itsellisinä ja yhdenvertaisina.
Myytti Nro: 4 Feminismi tappaa ilon elämästä
A myöntää heti aluksi väitteen saattavan "Feminismi tappaa ilon" pitävän paikkansa. Feministinä oleminen on hänen mielestään harmautta ja kurjuutta täynnä. Joskus vaikuttaa siltä, ettei sittenkään patriarkaatti hallitse maailmaa, kuten militanttifeministit ovelasti väittävät sumuttaakseen todellisen tiedon siitä, mitä feminismi on oikeasti kun nyrkki lävähtää keskelle maalattu naamaa, vaan edelleenkin pillu antiikin ajoista lähtien eikä sen kantajille kannata kirjaimellisesti vittuilla, jos aikoo pitää oman päänsä ilman rasittavia lisähuolia.
Myytti Nro: 5 Feminismi estää miehiä olemasta miehiä ja naisia olemasta naisia
Ainakin sen on tehnyt kahdesta entisestä naisellisesta seksiobjektista ja entisestä feminististä valittavia vanhoja ukkoja; Catherine Deneuve ja Birgitte Bardot yrittivät mustamaalata naisten tasa-arvotaistelua oman sukupuolisen koskemattomuuden puolesta miesten seksististä maailmaa vastaan, arvostelemalla rajusti vuoden 2018 alussa #MeToo-kampanjaa. Bardot vähätteli taistelevien kanssasiskojensa sanomaa väittämällä suurimman osan tapauksista olleen "tekopyhiä, naurettavia ja jopa epäkiinnostavia". Birgitte Bardot on nykyisin tunnettu äärioikeistolaisista mielipiteistään sekä islaminvastaisista ja maahaanmuuttokriittisistä kannanotoistaan. Hän on saanut viidet sakot rotuvihan lietsomisesta. Hän puolustautui yleisön vihamielistä reaktiota vastaan väittämällä viitanneen erityisesti näyttelijöiden esiin tuomiin tapauksiin, ei naisiin yleensä, eikä siksi joutunut niin pahasti yleisön tulilinjalle kuten kollegansa Deneuve. Catherine Deneuve sai sanoistaan niin ankaraa julkista tukkapöllyä, että joutui pyytämään anteeksi seksuaalisen ahdistelun uhreilta säilyttääkseen edes jotenkuten kasvonsa.
Myytti Nro 6: Feministillä ei voi olla huivia eikä pitkiä hiuksia
On ihan sama onko kissa musta vai valkoinen. Tärkeintä on se, että se pyydystää hiiriä.
Myytti Nro 7: Feminististä ei ole puolisoksi
Hyvinhän Simone de Bouvier näytti sopivan Jean-Paul Sartren puolisoksi kaikesta huolimatta. Vai oliko kyseessä vain "ranskalainen avioliitto" ranskalaisen suudelman tapaan?
Myytti Nro 8: Feministit ovat uhriutujia
Uhriutuminen on osa vähemmistöjen tapaa taistella siilipuolustuksessa piikit pystyssä silloin, kun vihollinen on liian iso ja voimakas. Uhriutuminen kuuluu yhteisesti kaikille sorretuille vähemmistöille eikä sitä pitäisi siksi vähätellä menemällä siihen lankaan, että antaa muiden ymmärtää kärsivänsä kun valtamedioiden toimittaja on ensin lokeroinut surusi väärin ja katsonut sen jälkeen voitonriemuisesti juuri sillä tavalla, että olet ymmärtänyt hänen haistatelleen ylimielisenä sinulle, ja hänen julmasti tuikkivien silmiensä väittäneen sinun olevan surkimus, joka on itse oman kuoppansa kaivanut.
Myytti Nro 9: Feminismi tavoittelee naisten ylivaltaa
Militantti- ja telaketjulesbofeministien eli feministien ääriryhmät kyllä, mutta maltillinen enemmistö ei. Ylivalta-sanana on ongelmallinen ja mahdoton. Se edellyttäisi koko maailman muuttumista elokuvaohjaaja Frederico Fellinin elokuvaksi "Naisten kaupunki" ja miesten, myös toisen äärilaidan räyhäävien trumpistien ja kotimaisten persujen, muuttuvan elokuvan höpsöksi ja naisista hyväntahtoisen kiinnostuneeksi professoriksi, jota esittää naistenmies Marcello Mastroianni. Mutta eihän Peppi Pitkätossussa ollut mitään miesvihamielistä (eikä maailman -tai elämänkieltämistä, vapauden -tai totuudenetsinnän kieltämistä), toisin kuin kaikkein jyrkimmissä fallokratiaksi nimetyssä feministiliikkeessä. Ehkä siksi, että Peppi näki lapsen jokaisessa ihmisessä, myös aikuisessa kuten itse Astrid Lindgrenkin; nuorena yksinäisenä naisena Astrid Lindgren sai karvaasti kokea yhteiskunnan ihanteiden ja käytännön välisen kuilun. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut onneksi äärimielipiteitä, vihaa tai katkeruutta, joka olisi heijastunut kirjoittamiseen, pikemminkin se vapautti hänessä kirjallista rohkeutta ja tiettyä purevuutta (katsokaa hänestä tehty elokuva- suosittelen lämpimästi).
Myytti Nro 10: Mies ei voi olla feministi eikä nainen seksisti
Lihavista miehistä pitävä ja aiheesta Tampereen yliopistoon gradunsakin kirjoittanut ex-kansanedustaja Oras Tynkkynen (vihr.) on ilmoittanut olevansa feministi. Loput kirjoittajien mielipiteistä selviää lukemalla tämä luku loppuun vaikka vaikealta se aluksi saattaisi tuntuakin. Mutta ongelma onkin toisaalla. Naisten vapautusliikkeen filosofianhistoria on 1900-luvun jälkipuoliskoa koskien jo kattava. Näiden vuosikymmenten aikana käsite "feminismi" sai laajennetun merkityksen. Monet naisasianaiset aiemmin kieltäytyivät käyttämästä itsestään sanaa feministi, peläten sillä tavoin sulkevansa miespuoliset liittolaiset ulkopuolelle. Vasta aivan vähän ennen kuolemaansa esimerkiksi tässä tekstissä aiemmin mainittu Simone de Beauvoir salli itsensä kutsuttavan feministiksi sanan laajassa merkityksessä. Astrid Lindgren ei kutsunut itseään lainkaan feministiksi.
Myytti Nro 11: Feminismi on harhaa, koska Suomi on tasa-arvoinen maa
Feminismi on tarpeellinen naisille ja erityisesti näille kahdella nuorelle naiselle päästä vouhkaamaan ja osoittamaan kaapin paikan julkisissa keskusteluissa, mikä rakastaa räväkkyyttä, nuoruutta ja suoruutta sekä mielipiteitä, jotka ovat jo tuhanteen kertaan esitettyjä tosin edellisille ja sitä edellisten edellisille sukupolville ja ansaitsevat taas kerran tulla esitetyksi tällä sukupolvelle.
Kirja on aidontuntuisesti purkavinaan myyttejä feminismin väärinymmärtämisen ympäriltä mutta ei silti tunnu siinä täysin onnistuvan. On toinenkin näkemys feminismistä, josta kirjan kirjoittajat eivät tarkoituksella puhu. Taistelussa tasa-arvon, "kaikenlaisen tasa-arvon ja kaiken arvon", puolesta on totuttu kestämään eriarvoisuutta, nyt vain alistamisen ja nöyryyttämisen välineet ovat myös tasa-arvotaistelijoiden käytössä. Tasa-arvovaltaa tukee hyvin se, että he ovat itseään ja samalla tavalla ajattelevia kohtaan sallivia, mutta asettavat muille tiukkoja rajoja, koska kokevat omaavansa siihen täyden oikeutuksen ikään kuin palkkioksi aiemmista taisteluistaan "yhteisen hyvän" puolesta. Kirjan toisenlaisista vakuutteluista huolimatta he ensi töikseen päästessään valtaan, tekevät aina saman virheen alkamalla täyttää lähiympäristöään samoin ajattelevilla ystävillään, jotka usein vieläpä tulevat samoista taustoista.
Taistelussa tasa-arvon puolesta on järki ollut aina paras työkalu murrettaessa miespuolisen sorron kahleita; feministit käyvät sovinismia vastaan sen omin asein: logiikalla niin, että samanarvoisia tulee kohdella samalla tavalla. Erilainen kohtelu näet edellyttäisi olennaisia eroja, ja näitä ei heidän mielestään naisten ja miesten välillä ole. Kyseessä on suomeksi tolkku, ja englanniksi se 1700-luvulla Englantia valloittanut "common sensen" ymmärrys elämää ohjaavana periaatteena, sillä järjen "järjettömiin" sokkeloihin voi usein hukkua Nietzschen varoittavan esimerkin tavoin, ja melkein aina hukutaankin, kun liikutaan heikoilla jäillä väärin varustettuna, koska järki esiintyy usein absoluuttisena oikeellisuuden mittarina alamaisia kohtaan; ja me olemme ne silmään sahattavat ymmärtämättömät alamaiset, joille tarjotaan valikoitua totuutta näppärästi sanoihin ja teksteihin oikeat tarkoitusperät verhoten, ihan kuten Kari Palonen kirjoittaa klassikkokirjassaan "Tekstistä politiikkaan" (Vastapaino 1988):
"Tällä metodiopetuksella on ollut omat ansionsa mm. intellektuaalisten virikkeiden ja sovinnaisia ajatustottumuksista etäisyydenoton kannalta. Ennen muuta sen avulla voi kyseenalaistaa legendat Tieteellisyydestä, Totuudesta, Objektiivisuudesta ym. ikään kuin annettuina ja politiikan yläpuolisina kriteereinä, jotka nyttemmin on myös filosofisen keskustelun "sisältä" päin ymmärretty pikemmin retorisiksi tempuiksi, joilla pelotellaan maallikoita ja ajattelijoita..."
Vaikka Palonen yrittää tässä lukijalle suuntaamassaan selkokielisessä kappaleessa selostaa, että filosofoiva mediaopetus sekä turhaan viivästytti tutkimusten valmistumista että myös johti helposti "kriittisten" ajattelijain käyttöön suoranaisina auktoriteetteina, on Palosen muistutus siksi erityisen tärkeä myös feministisiä tekstejä tulkittaessa, että kun sanat harvoin vastaavat tekoja, kuten hän itsekin myöhemmin kirjassaan toteaa, on tärkeää osata erottaa aikeet, mitkä ilmenevät puheista, teoista, joista taas saamme taas tietoa jälkikäteen valtamedioista. Palonen muistutti myös, että usein törmää sellaisiin tutkimuksiin joissa on kriittinen ja oppinut johdantoluku, joka jää kuitenkin pelkäksi rekvisiitaksi silloin kun konkreettinen kohteen problematisointi on jäänyt pelkäksi referoinniksi tai aineiston luokitteluksi.
Palosen idea oli siirtää huomio valmiista tutkimustekstistä itse tutkimiseen toimintana ja kokemuksena. Kaikki tämä siksi, että hänen mielestään vanha pohja oli osoitettu illusoriseksi, kuten myös jo mainittu ajatus, että tutkimuksella olisi jokin filosofinen, metodologinen tms. pohja, joka joutaa paremmin romukoppaan kuin käyttöön. Palonen tajusi kaukoviisaasti provokatiivisimman siirtymän saattavan olla sittenkin: tutkimuksen tekijän toiminnan ja kokemuksen asettaminen tutkimuksen "tulosten" arvostelun yläpuolelle. Palosen tutkimuksen lähtökohtana oli näkemys tekstistä lähteenä, jossa politiikan jäljet selvemmin näkyivät, ja joita tulkitsemalla oikein, pystyi parhaiten ymmärtämään monimutkaista tai tahallaan sellaiseksi naamioitua, ja meille yhteisten asioiden hoidoksi väitettyä politiikkaa (huomaatteko ettei nykyisin enää kukaan poliitikko tai valtamediat kehtaa käyttää tätä turhaa ja hävytöntä kiertoilmaisua oman valtansa oikeutuksesta).
Palonen katsoo asioita kliinisesti politiikkatieteen sisäisinä asioina ja arvioi niitä, toisin kuin kirjan "Noin 10 myyttiä feminismistä"-kirjan kirjoittajat ulkokohtaisesti. Asiaa voi perustella myös sillä, että etäisyydenottoa vakiintuneista kysymyksistä ja keskusteluasetelmista itsenäiseen "alkutekstejä" tulkitsevaan kommentointiin nojaten voi puolustaa myös siltä kannalta, että näin parhaiten oppii tekemään tutkimusta; juuri tätä samaa tarvittaisiin, jotta voitaisiin erottaa toisiinsa tahallisesti sotketut käsitteet "sananvapaus yksilönvapauksista" Palosen tutkimuksen tavoin, minkä lähtökohta on se, että a. tutkimus on tulkintaa. b. tutkiminen koostuu tulkinnan älyllisistä projekteista. c. tulkintana tutkimus muistuttaa läheisesti politiikkaa tai voidaan ymmärtää sen erikoistapaukseksi. Feminismi kirja on vain mielipidekirja ei muuta.
Mutta on sillä joitain yhtymäkohtia Palosen tutkimuksiin, jotka lähtevät siitä, että asiat eivät muutu, jos niihin ei puututa, ja että se miksi mitään ei tapahdu, on "sovinnaisen tiedonkäsityksen" syytä, sillä Palosen mukaan se oletti, että asiat joko "tiedetään" tai niitä "ei tiedetä". Palosen tekstissä tuntematon muunnetaan tunnetuksi ja sopii siksi hyvin myös lähtölaukaukseksi laajentamalla liberaalin "sanavapausyksilönvapaus"-väärinajattelun laajemmaksi aatehistorialliseksi pohdinnaksi länsimaissa vallalla olevasta aggressiivisesta "sana tule lihaksi pelkästään diskurssin olemassaololla" -ajattelusta, kuten vouhkaavassa feministikirjassakin on pohjimmiltaan vääränä luulona väärä lähtöolettamus taustalla Näistä asioista ei valitettavasti kirjoita kukaan valtamedioissa. Kyseessä ei ollut sen enempää tai vähempää kuin jo Nietzschen väittämä, että arviomme totuudesta riippuu sen seurauksista:
"On vain yksi maailma, ja tämä maailma on väärä, julma, ristiriitainen, vastakohtainen, harhaan johtava ja mieletön. Me tarvitsemme valheita voittaaksemme tämän todellisuuden, tämän "totuuden". Me tarvitsemme valheita voidaksemme elää. Se, että valehteleminen on elämässä välttämätöntä, on itsessään osa olemassaolon kauhistuttavaa ja ongelmallista luonnetta."
Juuri tästä oli kysymys, kun toimittaja Taika Dahlbom teki muutama vuosi sitten jutun otsikolla "Kohu Aino -taulun ympärillä on ollut pitkä" Susanna Pettersonista Hesarissa 8.2.2018. Jutussa kerrottiin, miten Pettersson oli herättänyt kohua edellisenä maanantaina blogissaan, missä hän oli kertonut saaneensa ajoittain #MeToo-henkisiä kysymyksiä siitä miksi Akseli Gallen-Kallelan maalaama Aino (1891) sai olla edelleenkin Ateneumin seinällä:
"Olen oman johtajakauteni aikana saanut yhteensä joitain kymmeniä yhteydenottoja, joissa ehdotetaan taulun poistamista näytiltä."
Maailmaan mahtuu kaikenlaisia virheitä, mutta että jo yksi tietoinen valhe voi tuottaa suuria ongelmia. Mutta myös kokonaiset organisaatiot voivat syyllistyä petoksiin ja valheisiin. Hesarin kulttuuritoimituksen tuottaja Jukka Petäjä kirjoitti seuraavan päivän Hesariin 9.2.2018 otsikolla "Suora demokratia on tullut nyt taiteisiinkin" siitä, miten taiteen alistamista poliittisen korrektiuden pakkopaitaan yrittivät aikoinaan esimerkiksi Hitler, Stalin ja Mao:
"Kannattaa myös muistaa, että Aino-tarinaa ei voi ymmärtää irrallaan Kalevalasta. Siksi lienee paikallaan muistaa, mistä Kalevalassa on pohjimmiltaan kyse. Annetaan kaikkein yksinkertaisin ja samalla monimutkaisin selitys. Tapahtumien pontimena on se, että miehet etsivät härskistikin naisia- joko sitä ihka ensimmäistä tai sitten uutta vanhan tilalle. Tulisiko Kalevalakin kieltää?"
Ota tästä nyt selvää kun myönnetään ja ei myönnetä samanaikaisesti. Totuuden suhteellisuutta korostavat näkemykset olivat siinä mielessä vaarallisia, että niiden mukaan ei oikeastaan ole väliä, puhummeko totta vai valhetta. Pettersson on juuri tässä totuuden suhteellisuutta korostavassa "ei väliä puhunko totta vai valehtelenko"-metodissaan julkisuudessa harjaantuneen ovela; huolimatta feministisestä ideologiastaan, hän saa itsensä näyttämään itse aloittamallaan keskustelulla tasapuoliseksi tolkun naiseksi, ja samalla nostettua keskusteluun hienovaraisesti feministisen näkökulman, ja lisäksi ilmaista mainostilaa valtamedioissa Ateneumille ja yleisön villiintymään. Seuraavan päivän, lauantaina 10.2.2018 Hesarin Mielipide-palsta oli odotetusti täynnä keskustelua asian tiimoilta. Helsingin yliopiston historianopiskelija Elina Rinta-Aho oli otsikolla "Taidehistoria ei ole vain miesten fantasiaa naisista", sitä mieltä että Ateneum on taidemuseo, jonka tarkoitus on esittää asiat niin kuin ne olivat: "Sekä taide että historia ovat asioita, joita kumpaakin pitäisi suojella ehdottomasti kaikelta sensuurilta."
Kalle Mikkola kirjoittaa samassa lehdessä otsikolla "Aino-taru opettaa naisnäkökulmaa", siitä miten hän on nuorena poikalapsena järkyttynyt Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarusta, koska kansallissankarimme olikin paha ahdistelija: "Usein miesnäkökulmasta esitetty Kalevala sisältääkin naisnäkökulman: Väinämöisen teko kuvataan vääränä, palkintoprinsessa uhmaa äitinsä tahtoa naimakaupasta. Lopulta katuva Väinämöinen varoittaa ihmisiä ottamasta paljon nuorempaa puolisoa."
Ja vielä jaksoi espoolainen Pekka Piri kysyä otsikolla "Olemme biologian ja evoluution äärellä, mistä tämä puritanismi oikein kumpuaa?": "Että seksuaalisuus tulisi siivota kellarivarastoihin? Miksi? Kuka vahtii ketä, ja millä mandaatilla? Onko asialla kirkko vai uusi #MeToo -kampanja? Enpä usko, mutta jokuhan reformia ajaa. Tulisiko maalaustaiteen lisäksi myös muiden taiteen alojen teoksia hyväksyttää jossain siveellisyysneuvostossa? Kiitos ei!"
Valtamedian naistoimittajat ovat yhtä innoissaan kuin Susanna Pettersson saamastaan koko viikon kestävästä ilmaisesta palstatilasta puhua omalla nimellä itselleen tärkeistä asioista. Yllättäen Hesarin kulttuuritoimittaja Laura Hallamaa tunnustaa naistoimittajien ja valtamedioiden roolin asian paisuttelussa kissankorkuisin otsikoin valtamedioiden palstoilla lauantaina 10.2.2018 otsikolla "Kuvitelma tasa-arvosta romahti, kun häirinnän uhrit avasivat suunsa": "Nyt pitäisi jo päästä ahdistelutarinoiden kauhistelusta eteenpäin ja kysyä, mitä seuraavaksi. Onhan tässä jo kuukausia taivasteltu sitä mörköä, jota itse olemme ruokkineet."
Hesarissa 10.2.2018 toimittaja Mari Koppisen jutussa otsikolla Ilja Peltonen agitoi miehiä tukemaan #MeToo -kampanjaa", nostetaan Kansallisteatterin feminiinisen omantunnon omaava pehmoisä -näyttelijä sankariksi, joka kerää tunnettuja näyttelijämiehiä tukemaan kampanjaa sen jälkeen kun hän on nähnyt samasta aiheesta järjestetyn A-studion. On käsittämätöntä, että tällaisia juttuja julkaistaan maan päälehdessä. Kun jutun lukee, tuntuu se lähinnä kaveri -ja sankarijournalismin välimaastoon sijoittuvalta lehdistötiedotteelta. Kummallisinta on jutussa, jolle on uhrattu näyttävästi yhtenä luetuimpana päivänä eli lauantaina puoli sivua, Peltosen näyttelijä Kaarina Hazardin kuukausia sitten esiin nostama idea "miesten tappolistasta", jossa kerättäisiin adressia missä sen allekirjoittaneet miehet antaisivat luvan nimensä julkaisuun, jos nimi tulee (ei hätää, suuri osa jutussa olleista allekirjoittaneista näyttelijöistä oli joko homoja tai tunnettuja tohvelisankareita) esiin seksuaalista häirintää kokeneiden naisten haastatteluissa.
Onko kyseessä sanavapaus tai yksinvapaudet? Ei. Kyseessä vaikuttaa olevan valtaeliitin eri sukupuoliin perustuva ja feministien aloittama keskinäinen valtataistelu hegemoniasta järki vastaan huuhaa - naisjärki vastaan miesjärki, ja siitä kuka saa näkemyksensä parhaiten esille ja syötetyksi kollektiiviseen tajuntaan missä tavoitteena on purkaa miesten tapa tarkastella maailmaa ja korvata se naisten tarkastelutavalla, missä miehille tyypilliset toimintamallit korvataan feministisesti kokeilevalla ja spontaanilla elämäntavalla. Tässä taistelussa kaikki siinä ovat aina olleet tervetulleina käyttökelpoista tavaraa eivätkä ne ole koskaan loppujen lopuksi toistaan mitenkään eronneet, mitä tulee ismien yhtenäiseen vaatimukseen saada esittää ja nähdä asiat juuri sillä tavalla kuin ne ovat itse halunneet totuuden omistamisen nimissä.
Monet epäilevät, että perimmäinen tarkoitus onkin julistaa naisten tapa ajatella paremmaksi kuin miesten. Miehiltä puuttui väitteen mukaan jotakin olennaista, joka naisilla on kyky huolenpitoon ja empatiaan siihen liittyvine arvoineen. Tällainen ajatus erityisestä naisjärjestä on kovin kaksiteräinen miekka - samoin kuin miesjärjestä yhtä älytön, sillä jos emme pääse yksimielisyyteen yhteisestä järjestä, olemme jälleen taistelutilanteessa ja yläpuolelle asettuminen aiheuttaa vain voimakkaamman vastahyökkäyksen. Edellisen ajatussuuntauksen mukaan naisen jalompi ajattelu on miesten sorron vääristämää. Miesten ajastusradat kulkisivat ylhäältä alaspäin, tietyn hierarkian mukaan, kun taas naisten vallankäyttö olisi vertikaalista ja sisarellisesti koko luomakunnan kattavaa. Taustalla vaikuttaa voimakkaasti feministisen psykoanalyytikko Lucy Irigaryn näkemys ajattelusta, joka on sidottu sukupuoleen; ei pelkästään kieli ollut patriarkaalisen ideologian hapattama, vaan myös kaikki ajattelumallit olivat miehisiä. Ei voi kun olla samaa mieltä 17.2 Ilta -Sanomien nettisivuilla julkaistuun kolumnisti Jyrki Lehtolan tokaisuun otsikolla "Olkaa naiset joskus hiljaa".:
"Viime aikoina naiset ovat menneet aivan hulluiksi. Mediassa kierivien huhujen mukaan naiset haluavat polttaa kaikki miesten tekemät taideteokset, kastroida Seitsemän veljestä ja kieltää lihapullat. (Pidän itseäni feministinä, mutta tämä on sitä vääränlaista feminismiä.) Miehen on vaikea kestää tällaista, vaikka mies kaiken kestääkin, kun se on mies eikä nainen. Mutta liikaa on miehellekin olla minuuttiakaan hiljaa, kun ympärillä velloo julkinen keskustelu. Pää hajoaa. Yksikin päivä oli matalapalkkaisista naisista uutisjuttu, jossa haastateltiin vain hameväkeä, vaikka kaksilahkeisella olisi ollut teemaan laajempi näkökulma."
Miksihän jokaisen miehen, joka kirjoittaa naisista, pitää aina "muistuttaa suluissa pitävänsä itseään feministinä", mikä on käsitteellisesti jo sula mahdottomuus, ja minkähän takia Nietzsche sanoi, että aina kun lähdet tapaamaan naista älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi. Saman päivän iltana 18.2.2018 facebookista näen Suomen Tintin ja oikeistolaisimman toimittajan (opiskellut Jyväskylän yliopistossa journalistiikkaa) Arto Nybergin vieraan "Turha-Törhöseksi" aiemmin kutsutun (nyt nimi on muuttunut "Turha-Törkimykseksi)" elokuvaohjaaja Lauri Törhösen yrittävän kierrellä itseään lapsellisen uho äänessään (on selvästikin harjoitellut lakimieskavereittensa kanssa kosteissa merkeissä muutaman illallisen verran). Turha -Törkimyksen mukaan "tuolla ulkona on 2,5 miljoona miestä", joita tämä asia koskettaa. Huono argumentti yrittää vedota asian yleisyyteen, ihan kuin se poistaisi rikoksen. Toinen argumentti on vielä lapsellisempi yritys tarinallistaa rikosta; isä on hänelle näyttänyt jäidenlähdön, hyvä kielikuva, mutta loppuosa on ontuva: aika on muuttunut, ja se muuttui äkisti kuin katkaisijasta kun asia tuli ilmi. Lopuksi Turha-Törkimyskin yrittää väärää kielikuvaa: "eihän taidekoulut ole mitään pappisseminaareja", ja jos ne olisivat, olisi ongelmana kuoropoikiin sekaantuminen ja homostelu eikä naisten kopelointi.
Turha-Törkimys puree hammasta televisiolähetyksessä yrittäessään vielä yli 70-vuotiaana papparaisena näyttää närkästyneeltä koulupojalta häneen kohdistuvista ilkeistä vihjailusta siitä, että hän vonkuisi ammatikseen pillua kaikilta naispuolisilta käyttäen ammattiaan vain tekosyynä tehdä sitä. Hän saa vaivoin vahingoniloisena pidettyä pokkansa iskiessään taidepiireissä vallalla olevaa feministiporukkaa päin pläsiä väittämällä Outi Nyytäjän olleen se, joka aloitti "tämän pussaus -ja halaussysteemin koulussa".
Olipa halpahintainen heitto ja näyttää miksi feminismi on edelleenkin tarpeellinen työkalu, purkaakseen miehistä uhoa ja toksista maskuliinisuutta.