Näppärää romanttista näpräilyä ei paljon muuta

Teksti:

Harald Olausen

Homoelokuvat kaipaisivat homoelokuvien Tarkovski-Jarmanin tasoista sisäkuvien runoilijaa uudistuakseen, sillä homoelokuvien nykyahdinko kertoo vain sisäisen maailma ummehtuneisuudesta ja kaupallisten arvojen voittokulusta sateenkaarivallankumouksessa, jossa lapset söivät vallankumouksen eikä kuten päinvastoin on totuttu, vallankumous lapsensa. Oma oivaltaminen, ahaa-elämykset ja Pasolinin homotajunnat aikoinaan räjäyttämää (kaikkien muiden mielestä paitsi Jermanin) elokuvissaan tärkeänä katsojakokemuksena pitämä muotoutumassa oleva merkitys, missä ihmiset ovat kuin transsissa tarinan kuljettaessa heitä tavalla, joka asettaa heidät jatkuvasti hämmennyksen ja pelon valtaan, puuttuu nykyhomoelokuvista, jotka ovat kuin markettien alennushyllyille kausituotteina viskattuja tusinatuotteita ja saman muotin viihdepljäyksiä, joissa on ripaus erotiikkaa, tunnetta ja kehyksenä jokin mieltä mullistava kaatopaikaksi naamioitu salainen puutarha. Mutta kuka näitä homoelokuvia tuottaa kuin kilometritehtaalta ja kuka enää tuntee ohjaajia nimeltä? Raha? Hollywood-piru? Vaikea sanoa. Ohuet tarinat jäävät kuvien vyörytyksen jalkoihin eikä ohjaajat ole enää suuria taiteilijapersoonallisuuksia, joilla olisi jotain omaakin sanottavaa - muutakin kuin vain kohtauksesta toiseen tiukan kuvausaikataulun mukaan eteneminen.

Elokuva kertoo Englannin Yorkshiren ylänummien tuulisenkosteista takamaista ja erään syrjäisellä maaseudulla, vai pitäisikö sanoa suoraan - lohduttomassa perslävessä - asuvan homon kehitystarina kasvamisesta vastuuttomasta runkkarista vastuulliseksi toiset huomioon ottavaksi mieheksi, joka ymmärtää rakkauden olevan muutakin kuin ähkimistä pimeissä vessoissa sekä välittämisen ja rakkauden suuresta voimasta jumalan hylkäämissä epäinhimillisissä rotankoloissa. Siis hyvin tyypillinen homoelokuvan kehys, josta olemme saaneet nauttia Suomessa, missä ensimmäinen homonäytelmä esitettiin 1982, kun Martin Shermanin koskettava natsi-Saksan keskitysleireillä olleita homoja kuvannut Vaaleanpunainen kolmio- niminen näytelmä sai ensi-iltansa Willensaunassa. Kansallisteatterin "Angels in America" vuodelta 1994 on jo toisen asteen homonäytelmä, missä huolimatta homojen keskuudessa leviävästä AIDS-rutosta näemme vahvan gay-identiteetin omaavia liberaaleja newyorkilaisia älykköjä ja oman elämänsä sankarihomoja (elokuvaversio on edelleenkin lyömätön). Esitys oli koko vuosikymmenen teatteriteko ja upea taiteellinen voitto tekijöilleen. Näytelmä kuvaa psykologisella tarkkuudella mitäänsanomattomien heteroyhteiskuntakiusaajien hampaissa jauhautuvien hyvien homojen hämmästyttävää selviytymiskykyä ystävyyden ja rakkauden voimalla surujen ja Aidsin runteleman todellisuuden keskellä muiden sen ajan ja vielä pitkään senkin jälkeen muiden homotekstien jäädessä enemmän tai vähemmän irrallisiksi odottamaan tulevaisuuden historiaa.

Elokuvassa tulee selväksi että oman rakkauden löytäminen on elämän tärkein asia. Se on ainoa kestävä suoja tylsää raatamista ja jatkuvaa kärsimystä vastaan. Yksinäisen homomiehen, olkoonkin että on yhtä vastustamattoman komea ja aina munaa saava kuin pääosanesittäjä, elämä on oikeasti kun runkkupaikkojen ovet jäävät taakse tylsää, yksinäistä ja epämiellyttävää elämää varsinkin jos sattuu asumaan jossain elokuvan tapaisessa jumalan hylkäämässä (siitä pirullinen nimi: jumalan oma maa...). Jo se ettei pääosanesittäjä ole koskaan kokenut miesten välistä ystävyyttä, mihin kuuluu poikamaista pelehtemistä, suutelmisesta nyt puhumattakaan, on hyvä kuva suuren osan samanlaisissa olosuhteissa asuvien tavallisten ja miesmäisten homo sekä bi-miesten suurimmasta ongelmasta. Homous on niin karsea asia heillekin, että he mieluummin hukuttavat sen häpeän itsesääliseen krapularunkkuun homonettilinjoilla tyyliin: ovi on auki, minulla on silmissäni side, ei puhetta, ei koskettuluja, suutelua, tulet vain nussit rajusti ja poistut yhtä nopeasti kun olet tarpeesi minuun tehnyt. Aika rajua tekstiä mutta ei homochatin maailmoissa eläville.

Tämä opetus paistaa läpi Pride-viikon kunniaksi Ylen Teemalta tulleessa "Gods Own Coyntry"-homoelokuvassa. Kun Joycen edellä esittämässäni absurdissa tarinassa ihmiset uskoivat raippaan, piiskuriin kaikkivaltiaaseen (sanotaan pirullisesti), maanpäällisen helvetin luojaan ja Jakke Pikipöksyyn, kanuunan poikaan, joka siksi pöyhkeästä hengestä, syntyi taistelevasta laivastosta, kärsi perseen ja tusinan alla, leikeltiin, nyljettiin ja peitottiin, rääkyi kuin tapettava porsas, nousi kolmantena päivänä ylös sängystään, ohjasi satamaan, istuu palkinpäässä kunnes toisin määrätään ja on sieltä tuleva raatamaan ruokansa eteen ja saamaan maksun jne...huomaa Joycen tulleen samalla todistaneeksi jumalan olevan homo, joka loi maanpäällisen helvetin kiirastulineen vain siksi, ettei enää itse saanut tai kyennyt edes mielikuvituksessaan nauttimaan siitä, mitä oli aina ennen tehnyt muilta salassa pirunsarvensa ja siimahäntänsä papinkaapuun samalla muilta visusti piilottaen.

Mutta mikä on tämä vittumaisuuden kehämainen kaava? Muutamalla sanalla sanottuna: peräänantamaton ylpeytemme ja anteeksiantamisen vaikeus. Se sama pikkupiru, mikä vie meidät aina yhtä takuuvarmasti ojasta allikkoon pyrimme me sitten olemaan kuinka hyviä tahansa tai luulemme sitä olevamme. Se on juuri se sama pohjavire, jota sekä elokuva että Joycen kirja Odysseus kuvaavat perimmiltään, se liikkellepaneva voima, joka saa meidät hyppäämään vasten oikeaa tahtoamme oranvanpyrään ja voimaan pahoin kunnes voimamme on lopussa ja pakko ajaa meitä vielä epätoivoisempaan suuntaan, meidän luullessa sen olevan väistämätön seuraus. Milloin me opimme, että tieto on pohjimmiltaan vallantahtoa ja että näkymätön valta piiloutuu ovelasti mieliimme, jota rangaistaan huomaamattomalla ja hienovaraisella kontrollilla?