Näppärää romanttista näpräilyä ei paljon muuta

Teksti:

Harald Olausen

Homoelokuvien isoin ongelma tällä hetkellä (ja on ollut jo pitkään, jos olemme täsmällisiä) on saman, vanhentuneen kuvaston käyttäminen. Olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme vanhoja ja tylsiä pelkistettyjä trooppeja. Aikansa tämä kävisi, mutta ennemmin tai myöhemmin myös tarinoiden raamit narratiivit ja olosuhteet alkavat kärsiä siitä, että jokaisella kerralla hahmot ovat samanlaisia mallinukkeja. eräänlaisia itsesäälisiä Pyhiä Sebastianin kaltaisia homomarttyyrejä kärsimässä kauniina ja verta valuvana kuolemansa hetkellä silmiemme edessä. Havainnollistaminen: olisimme perin myrtyneitä, jos katsoisimme 1960-luvun Los Angelesista kertovaa elokuvaa jossa esittäjät olisivat kuin mykkäelokuvan kultakaudelta repäistyjä, tai jos Pedro Almodovar käyttäisi elokuvissaan hahmojen kohdalla samoja sommitelmia kuin Quentin Tarantino.

On siis korkea aika uudistaa homoelokuva, tuoda ruudulle jotain uutta ja muistaa Simone de Beauvorin "Toisessa sukupuolessa" kirjoittamaa sukupuolisuuden vapauden manifestia ihmiskunnalle, joka oli hänen mukaansa jaettu ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, kasvatettu kieroon. Beauvoir kirjoitti, että maailmaan heitetyn subjektin elämä on raahustamista julmien tabujen ja typerien tapojen puristuksessa. Hänen mukaansa saduilla peitettiin puolet ihmiskunnan mahdollisuuksista. Valtavasti vapautta heitettiin samalla hukkaan ja koko olemassaolomme oli katkera pettymys. Tämä ei ole hävinnyt mihinkään varsinkaan homomaailmassa, vaikka siitä halutaan olla hiljaa ettei totuus siitä, että elämä ja erityisesti homon elämä on kaikista parannuksista huolimatta yhä edelleenkin yhtä suurta piinaa niin omien kuin heteroiden keskuudessa. Yhteinen nimittäjä on yhteiskuntakiusaamisen nimellä tunnettu ilmiö. Jos menestyminen varataan harvojen oikeudeksi (heteroilla ja homoilla nuorten ja kauniiden oikeudeksi) ja julistetaan, että vain tällaiset menestyjät ovat kunnon ihmisiä, ja että vain heillä on oikeus hyvään elämään, yhteiskuntakiusaaminen on vakavanlaatuista. Erityisen vakava a se on silloin kun vähemmistön oma kulttuuri tukee tällaisia stereotypioita, kuten me katsojat kun ylistämme kiiltokuvamaisia homoelokuvasatuja kuten Gods Own Coyntry.

Komeat ja eroottisesti vetävät pojat ovat ok mutta niitä katsoessa tulee mieleen klassinen huijaustarina samasta valheesta eri paketissa kuin Bocaccion Decameronesta, jossa veli Cipolla lupaa näyttää maalaisille enkeli Gabrielin siiven sulan, mutta tavatessaan lippaasta sulan asemesta hiiliä, hän uskottelee heille hiilien olevan samoja, joilla pyhä Laurentius poltettiin. Juuri tämä ongelmaa vaivaa siis nykyhomoelokuvia, sillä olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme edellä mainittuja tylsiä pelkistettyjä trooppeja. Ja mikä pahinta: representaatioiden köyhyys on vakava uhka; filosofi Catherine Constable on kirjoittanut miten Marlene Dietrich osasi omissa rooleissaan haastaa tämän; sen sijaan että olisi esittänyt Katariina Suuresta köyhän historiallisen pukudraaman paperinuken hän loi ruudulle sadistisen Barguzinskiin verhoutuneen dominatrixin, joka oli 1930-luvun Hollywoodissa ennen näkemätöntä. Tällaista representaatioiden köyhyyden haastamista homoelokuva tarvitsee. Jos norjalainen feministifilosofi ja Pohjoismaiden johtava de Beauvoir asiantuntija Toril Moi kysyi jo kauan sitten teoksessaan "What is a woman?" tämän olennaisen kysymyksen, niin myös homoelokuvan on kysyttävä mitä on olla homo? Ei ainakaan paperinukke, jonka kasvot ovat aina katsojan varastettavissa, ja jonka kauneuden ylijäämä paskannetaan ruudulta himokkaiden katsojien verkkokalvoilta näiden corpuksiin.

Mihin tämä käsitys ja ongelman ymmärrys on muutamassa kymmenessä vuodessa hävinnyt? Vähän tätä samaa asiaa elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini tarkoitti, kun hän sanoi nykyisen kulutusyhteiskunnan olevan vain yksi fasismin muoto, joka oli kuristanut kaikkialle ulottuviin lonkeroihinsa myyttisen nuoruuden. Kaikki valta on aina anarkiaa, jossa valta nujertaa historian ja luonnon seksuaalisuuden keinoin. Homoudestakin on tullut markkinavoimat päättää - homotkin olivat kuluttajia - ajattelutavan mukaisesti 2000-luvulla poliittisesti korrekti osa yhteiskunnallisesti hyväksyttyä kulutus- ja kuritusjärjestelmää, mikä ei enää kyseenalaista valtaa anarkistisessa ja aggressiivisessa vuoden 1968 Stonewallin hengessä saadakseen omalle olemiselleen hyväksynnän vaan kiltisi alistuu ja nöyrtyy vallitsevien typeryyksien edessä. Tämä vain muistutukseksi Priden-viikon kunniaksi homouden yhteiskunnallisesta problematiikasta, mikä ei tunne kiinnostavan enää ketään. Homoelokuvat kulkevat käsi kädessä muun homomaailman muutosten kanssa. Monien epäilijöiden mielestä olisikin jo korkea aika uudistaa homoelokuva, tuoda ruudulle jotain uutta villiä ja ennenäkemätöntä.

Homoelokuvat kaipaisivat homoelokuvien Tarkovski-Jarmanin tasoista sisäkuvien runoilijaa uudistuakseen, sillä homoelokuvien nykyahdinko kertoo vain sisäisen maailma ummehtuneisuudesta ja kaupallisten arvojen voittokulusta sateenkaarivallankumouksessa, jossa lapset söivät vallankumouksen eikä kuten päinvastoin on totuttu, vallankumous lapsensa. Oma oivaltaminen, ahaa-elämykset ja Pasolinin homotajunnat aikoinaan räjäyttämää (kaikkien muiden mielestä paitsi Jermanin) elokuvissaan tärkeänä katsojakokemuksena pitämä muotoutumassa oleva merkitys, missä ihmiset ovat kuin transsissa tarinan kuljettaessa heitä tavalla, joka asettaa heidät jatkuvasti hämmennyksen ja pelon valtaan, puuttuu nykyhomoelokuvista, jotka ovat kuin markettien alennushyllyille kausituotteina viskattuja tusinatuotteita ja saman muotin viihdepljäyksiä, joissa on ripaus erotiikkaa, tunnetta ja kehyksenä jokin mieltä mullistava kaatopaikaksi naamioitu salainen puutarha. Mutta kuka näitä homoelokuvia tuottaa kuin kilometritehtaalta ja kuka enää tuntee ohjaajia nimeltä? Raha? Hollywood-piru? Vaikea sanoa. Ohuet tarinat jäävät kuvien vyörytyksen jalkoihin eikä ohjaajat ole enää suuria taiteilijapersoonallisuuksia, joilla olisi jotain omaakin sanottavaa - muutakin kuin vain kohtauksesta toiseen tiukan kuvausaikataulun mukaan eteneminen.

Ylen Teemalta tuli nykyhomoelokuvien parhaimmistoon - tai niin voisi luulla kun lukee päivälehtien kritiikkejä - kuuluva "Gods Own Country", josta ei pahaa sanoa voi sanoa, sillä se on niin huolellisen tarkasti laskemoitua LGBTQ-tunnesiirappia, että jopa homoja ammatikseen ison kirjan sanan voimalla vainoavien vanhan totuuden sananjulistajat Päivi Räsänen ja Tapio Puolimatka todennäköisesti kyynelehtien tunnustaisivat rakkauden olevan suuri voima elokuvan nähdessään. Elokuva olisi varmasti heistäkin enemmin kuin erinomainen. Se on matka oman hiljaisuuden kärsimysten lähteille ja siksi niin todentuntuinen. Jokainen meistä tietää, ettei elämä ole herkkua eikä juuri koskaan siinä saa sitä mitä haluaa. Elokuvassa tuntuvat kolahtavan yhteen niin tunnelma kuin tarina ja esittäjätkin sanomasta nyt puhumattakaan. Mutta tässä juuri piillee tämän elokuvan sudenkuoppa. Jos haluamme tietää oikeasti mitä elokuvassa yritetään meille sanoa - vai yritetäänkö meille ylipäätään sanoa mitään, meidän on mentävä hieman pintaa syvemmälle ja unohdettava elokuvakerronnan lait kurkistamalla siihen näkymättömään kerokseen, mistä ahaa-elämyksemme syntyvät. Tähän tarvitsemme avuksi englantilaisen kansan syvien rivien kielen ja tuntemuksen tuntevaa Shakespearea sekä vittumaisuuden perskohtaisesti kokenutta Jame Joycea.

Elokuva kertoo Englannin Yorkshiren ylänummien tuulisenkosteista takamaista ja erään syrjäisellä maaseudulla, vai pitäisikö sanoa suoraan - lohduttomassa perslävessä - asuvan homon kehitystarina kasvamisesta vastuuttomasta runkkarista vastuulliseksi toiset huomioon ottavaksi mieheksi, joka ymmärtää rakkauden olevan muutakin kuin ähkimistä pimeissä vessoissa sekä välittämisen ja rakkauden suuresta voimasta jumalan hylkäämissä epäinhimillisissä rotankoloissa. Siis hyvin tyypillinen homoelokuvan kehys, josta olemme saaneet nauttia Suomessa, missä ensimmäinen homonäytelmä esitettiin 1982, kun Martin Shermanin koskettava natsi-Saksan keskitysleireillä olleita homoja kuvannut Vaaleanpunainen kolmio- niminen näytelmä sai ensi-iltansa Willensaunassa. Kansallisteatterin "Angels in America" vuodelta 1994 on jo toisen asteen homonäytelmä, missä huolimatta homojen keskuudessa leviävästä AIDS-rutosta näemme vahvan gay-identiteetin omaavia liberaaleja newyorkilaisia älykköjä ja oman elämänsä sankarihomoja (elokuvaversio on edelleenkin lyömätön). Esitys oli koko vuosikymmenen teatteriteko ja upea taiteellinen voitto tekijöilleen. Näytelmä kuvaa psykologisella tarkkuudella mitäänsanomattomien heteroyhteiskuntakiusaajien hampaissa jauhautuvien hyvien homojen hämmästyttävää selviytymiskykyä ystävyyden ja rakkauden voimalla surujen ja Aidsin runteleman todellisuuden keskellä muiden sen ajan ja vielä pitkään senkin jälkeen muiden homotekstien jäädessä enemmän tai vähemmän irrallisiksi odottamaan tulevaisuuden historiaa.

Juuri tästä ongelmasta on kysymys tässä elokuvassa. Tarinat liikkuvat eri tasoilla. Kilpailu on kovaa ja yleisö samaa. Siksi taistellaan siitä kuka osaa kertoa saman (nyyhky)tarinan eri lailla aina yhä uudelleen ja paremmin. Kaikki on loksahtanut kohdalleen mutta silti jokin mättää, vaikka ei minulla henkilökohtaisesti ole valittamista. Toinen pääosanesittäjä, romanianmustalainen komistus näytti sen verran kreikkalaiselta poikaystävältäni 90-luvun lopulta upealta tummasilmäiseltä ja valkohampaiselta Sakikselta, että oli hieraistava pari kertaa silmiä epäuskoisesti oliko se vai ei. No ei ollut. Oli vain hyvännäköinen kuten Sakis, joka oli miesmäinen tavallinen köyhä ateenalainen bi-insinööri, mutta niin poikkeuksellisen komea ja kiva että vieläkin kaipaan häntä silloin tällöin öisin petihommiin. Elokuvassa kyseessä on tyylikäs ja seestynyt, lähes pittorski ja koskettavassa koruttomuudessaan vastine Ang Leen parinkymmenenvuoden takaiselle jättimenestykselle Brokeback Mountainille, sillä erotuksella, että tässä elokuvassa eletään jo homovapautuksen ensi hetkiä ja siinä on yleisön haluama onnellinen loppu. Sillä on myös yhteytensä Pasolinin Teoremalle siinä mielessä, että taloon tulee outo ja hurmaava mies, joka muuttaa kaikkien elämän; eräänlainen kertomatta jäänyt luomikertomus puhtauden alkukodista ja paratiisista, missä mutapainia kohmeisella pihalla harrastavat Adam&Adam ottavat mittaa heidät hylänneestä jumalasta ja luovat samalla itse oman pelinsä säännöt muista piittaamatta.

Elokuvassa tulee selväksi että oman rakkauden löytäminen on elämän tärkein asia. Se on ainoa kestävä suoja tylsää raatamista ja jatkuvaa kärsimystä vastaan. Yksinäisen homomiehen, olkoonkin että on yhtä vastustamattoman komea ja aina munaa saava kuin pääosanesittäjä, elämä on oikeasti kun runkkupaikkojen ovet jäävät taakse tylsää, yksinäistä ja epämiellyttävää elämää varsinkin jos sattuu asumaan jossain elokuvan tapaisessa jumalan hylkäämässä (siitä pirullinen nimi: jumalan oma maa...). Jo se ettei pääosanesittäjä ole koskaan kokenut miesten välistä ystävyyttä, mihin kuuluu poikamaista pelehtemistä, suutelmisesta nyt puhumattakaan, on hyvä kuva suuren osan samanlaisissa olosuhteissa asuvien tavallisten ja miesmäisten homo sekä bi-miesten suurimmasta ongelmasta. Homous on niin karsea asia heillekin, että he mieluummin hukuttavat sen häpeän itsesääliseen krapularunkkuun homonettilinjoilla tyyliin: ovi on auki, minulla on silmissäni side, ei puhetta, ei koskettuluja, suutelua, tulet vain nussit rajusti ja poistut yhtä nopeasti kun olet tarpeesi minuun tehnyt. Aika rajua tekstiä mutta ei homochatin maailmoissa eläville.

Miksi minulle tulee mieleen elokuvan päähenkilöä seuratessani James Joycen Odysseys-kirja, mikä alkaa sillä kun komea ja pulska Buck Mulklihgan tulee portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi (huomatkaa sanat), jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu riviin? Tunnelma kirjassa on sama kuin mitä elokuvan päähenkilön pään sisällä mitä todennäköisemmin kaaosmaisesti tapahtuu. Pinnan alla kuplii ja kaikki ulkoinen koettu on sekavaa ja ristiriitaista. Kirjassa sanat keksivät itse itsensä. Luovat oman elämänsä. Elokuvassa kuvat luovat tarinan ja päähenkilö on niiden väliin jäävä autistinen vyöhyke Z vailla paluun mahdollisuutta maanpäällisessä helvetissä, jonka luonnut jumala on ollut yhtä varmasti homo kuin sateen jälkeen on tyyntä ja yön jälkeen tulee päivä. Mutta ehkei nyt sentään, vaikka sekä kirja että elokuva kuvaavat tarkkaan jokaisen ihmisen elämää minä hetkenä ja missä paikassa tahansa.

Joycen Odysseys aloitti tämän simultaanisuus-villityksen. Asiat eivät tapahdu kronologisesti vaan koko ajan päällekkäin sekä limittäin niin minulle kuin sinulle, joilla kummallakin on samasta kokemuksesta eri näkökulma ja tulkinta. Elokuvassa se on hiljaisten kuvien sisältämä kärsimys ja raskaan olemisen painostava tunne. Jos elokuvaa voisi vertaan Odysseys-kirjan johonkin lukuun olisi se sisäelinten helposti sairastama maksa. James Joycen Odysseuksessa, tai oikeammin kaihoisan runoilijasuuruutemme Pentti Saarikosken suomennoksessa vuodelta 1964 on sama alkulataus kohti kipuvoin ymmärrystaivastamme, kuin Joel Lehtosen Putkinotkon Aapeli Muttilaisen sanallisessa rieskassa, joka selvästikin on saanut vaikutteita modernin romaanin isänä pidetystä Odysseyksesta. Tai näin voisi kuvitella. Mutta ei sinnepäinkään, sillä Joycen Odysseus ilmestyi vuonna 1922 ja Lehtosen Putkinotko aikaisemmin kahdessa osassa vuosina 1919-1920 siitä huolimatta että molempia kirjoja yhdistää se, että ne kuvaavat eräiden aika tavallisten ihmisten ajatuksia ja tekoja yhden päivän aikana maailmassa, josta jokainen huomio oli runsaan ylevä ja muuttui päähenkilön ne sanoessa ikuisuuden runoudeksi.

Odysseus, jota kirjailija Märtha Tikkanen, joka on kirjoittanut vain yhden kirjan "Miestä ei voi raiskata" joskus puoli vuosisataa sitten ja joka on siitä lähtien kiertänyt puhumasta ympäri Pohjoismaita tuosta kirjasta (ja se näkyy nyt menevän teatterissakin), ei ole omien sanojensa mukaan koskaan lukenut, on ollut monen fiksun ajattelijan ja kansainvälisesti korkeatasoisen taiteilijan innostava alkuteos - ei pelkästään verbaaliakrobaattisen ihmetyönsä ansiosta vaan myös saman yksilön oman maailman kokemisen ja näkemisen rummutuksensa ansiosta. Onkohan teksti ollut liikaa pikkuporvarilliselle mutta boheemia esittävälle Tikkaselle, sillä Odysseyksessä mennään heinäladon sijasta kadulle naimaan ja tappelemaan sikahumalassa kuin Shakespearen Henrik V Falstaffin roisilla kielenkättelyllä - voisi melkein sanoa hyvät tavat unohtavana, kun perse ja tusina, sanoo kansalainen, - kuten vanha roisto sir John Beresford sitä nimitti mutta nykyisen jumalan aikana englantilainen sanoo sitä pakaranpiiskaukseksi. Piiskaus pakaroille, vahingoksi kakaroille, kuten Shakeaspeare sanoo. Sitten hän kertoi kuinka laivan poliisiupseeri tulee pitkän kepin kanssa ja käy töihin ja pieksää perseitä kunnes poikaparka kiljuu kuoleman hädässä. Tragedia tässä ihmeellisessä tarinanpätkässä muodostuu siitä, että ihmiset uskoivat siihen. Eihän mihinkään pidä uskoa, vähiten omaan itseensä, joka on aina kaikissa olosuhteissa (ei Caspar Hauser-tapauksissa) muiden suilla rakennettu.

Tämä opetus paistaa läpi Pride-viikon kunniaksi Ylen Teemalta tulleessa "Gods Own Coyntry"-homoelokuvassa. Kun Joycen edellä esittämässäni absurdissa tarinassa ihmiset uskoivat raippaan, piiskuriin kaikkivaltiaaseen (sanotaan pirullisesti), maanpäällisen helevetin luojaan ja Jakke Pikipöksyyn, kanuunan poikaan, joka siksi pöyhkeästä hengestä, syntyi taistelevasta laivastosta, kärsi perseen ja tusinan alla, leikeltiin, nyljettiin ja peitottiin, rääkyi kuin tapettava porsas, nousi kolmantena päivänä ylös sängystään, ohjasi satamaan, istuu palkinpäässä kunnes toisin määrätään ja on sieltä tuleva raatamaan ruokansa eteen ja saamaan maksun jne...huomaa Joycen tulleen samalla todistaneeksi jumalan olevan homo, joka loi maanpäällisen helvetin kiirastulineen vain siksi, ettei enää itse saanut tai kyennyt edes mielikuvituksessaan nauttimaan siitä, mitä oli aina ennen tehnyt muilta salassa pirunsarvensa ja siimahäntänsä papinkaapuun samalla muilta visusti piilottaen.

Tämä on se kaikkia samanlaisia tarinoita ja ihmisiä yhdistävä ikiaikainen lähtötilanne, jota ei näytetä mutta mikä yhdistää meitä ja menneitä sekä meidän jälkeemme tulevia ihmiskohtaloita: vittumaisuuden ylivoima. Juuri sitä vastaan asettuu Joyce ja juuri sitä vastaan yrittää asettua hyvän tarinan puolelle kallistuvat homoelokuvat "Guds Own Coyntryn" tapaan. Ja juuri se tekee niistä niin samankaltaisia ettei niitä erottaisi edes karkkikaupan namusetä toisistaan. Tämä on se harmittava ongelma mikä puhdasta katsojakokemusta piinaa; me tiedämme näkevämme aina saman ja samalla tavalla etenevän ja loppuvan tarinan itsestämme, sillä poikkeuksella että elokuvan esittäjät ovat jotain hyvin trimmatun isomuna-adoniksen ja roomalaisen tappokone-gladiaattorin välimaastoon sijoittuvia mallipoikia - me romanttiset sielut oikein odotamme joka ilta että näemme itsemme ja kolhitun minämme valkokankaalla janoisen homo-Kari Grandin tavoin sammuttamassa muiden samanlaisten aavikkoeläjien sammumattoman janon ilta illan jälkeen, jotta voimme alkaa odottaa taas seuraavaa iltaa ja sitä seuraavaa. Näin meidät syötetään kiltisti sietämään sitä, että kaikkea ohjaa sittenkin se sama Joycen peruksissaan hyvin tuntema vittumaisuus, että asiat tapahtuvat pakosta eikä niihin voi paljoa itse vaikuttaa.

Mutta mikä on tämä vittumaisuuden kehämainen kaava? Muutamalla sanalla sanottuna: peräänantamaton ylpeytemme ja anteeksiantamisen vaikeus. Se sama pikkupiru, mikä vie meidät aina yhtä takuuvarmasti ojasta allikkoon pyrimme me sitten olemaan kuinka hyviä tahansa tai luulemme sitä olevamme. Se on juuri se sama pohjavire, jota sekä elokuva että Joycen kirja Odysseus kuvaavat perimmiltään, se liikkellepaneva voima, joka saa meidät hyppäämään vasten oikeaa tahtoamme oranvanpyrään ja voimaan pahoin kunnes voimamme on lopussa ja pakko ajaa meitä vielä epätoivoisempaan suuntaan, meidän luullessa sen olevan väistämätön seuraus. Milloin me opimme, että tieto on pohjimmiltaan vallantahtoa ja että näkymätön valta piiloutuu ovelasti mieliimme, jota rangaistaan huomaamattomalla ja hienovaraisella kontrollilla?

Siitä huolimatta, että kohtelen kovakouraisesti elokuvan teennäistä perussanomaa, pidin itse elokuvasta. Olen sen jo aikoinaan muistaakseni Vinokinossa nähnyt ja minusta se on edelleenkin yksi parhaista homoelokuvista, jota olen nähnyt. Joyce-rinnastuksilla halusin vain muistuttaa elokuviaan kuvakielen olevan päinvastaista kuin romaanin vaikka juuri siitä kasvaa se kieli ahaa-elämyksineen, mikä meissä on sisällä sensuroimattomana Joycen Odysseuksen tai Joel Lehtosen Putkinotkon esimerkin tavoin. Ihminen on ajatteleva ja tunteva otus, jonka anturit mittaavat koko ajan sekä itseään, ympäristöään että erityisesti näiden suhteiden välisiä hienovaraisia muutoksia. Ne voivat olla vaivihkaiset silmäilyt kuten elokuvassa tai ronskit merimiestarinat kuten Odysseuksesta tähän poimani kohta oli. Yhtä kaikki ne ovat sisäisen sielumme sanoja ja alastomimmillaan rönsyileviä sekä aina yhtä rivoja ja ryöhkeitä omaa halujen ja himojen täyttämää salaperäistä oikeaa itseämme.

Joycen Odysseus on älykäs, pirullinen ja oivaltava sekamelska moniäänisyyttä, mitä Guds Own Coyntry taas ei ole viehättävyydestään huolimatta. Odysseys on merkkiteos, mitä Guds Own Coyntry ei taas ole valloittavuudestaan huolimatta valitettavasti. Mutta Guds Own Country on miellyttävä kokemus mitä Odysseys luettuna taas ei ole varsinkin, jos lukee jollain tavalla keskenneräiseksi jäänyttä Saarikosken suomennosta, jossa kääntäjä on joko tahallaan tai kyvyttömyyttään sortunut svetitismeihin. Tässä elokuvan oikeutus ja puolustus kirjaa vastaan. Mieluummin katson tämän elokuvan kuin luen Joucen Odysseuksen. Guds Own Coyntryllä on paljon hyvä puolia ja omat ansionsa ja se ansaitsee tulla katsotuksi. Siksi suosittelen sitä lämpimästi kaikille elokuvan ystäville.

Muistutan tähän PRIDEN kunniaksi ja Ylelle kiitokseksi, että Ylen osallistuminen PRIDEEN laadukkailla ja erilaisilla ohjelmillaan on enemmän kuin hieno asia siksi, että näin suurin ja näkymättömin osa, piilohomot ja bi-miehet sekä maaseudun homot pääsevät osalliseksi näistä elämyksistä ja saavat aiheen olla ylpeitä (ja toivottavasti myös onnellisia). Tämän elokuvan lisäksi olemme saaneet nähdä koskettavan Stonewallin perilliset-elokuvan lisäksi myös yhtä koskettavan WHO`s Gonna Love Me-dokumentin. Seuraavaksi meille queerelokuvia esittää Rakkautta & Anarkiaa 2020-festivaali varsin laajalla kattauksella ja lokakuun lopussa on ikioma VINOKINOMME turkulaisten tarjoamana taas yhden pitkän viikonlopun ilonamme.