Näyttelykuvia pahuudesta

24.06.2020

Teksti:

Eero K.V. Suorsa


Suomalaisen sateenkaariväestön poliittinen ja moraalinen kurssi ovat olleet hukassa jo pitkään, tosin tämä on ollut kaikkien niiden tiedossa jotka ovat asioista niin sanotusti "jyvällä". Viimeistään Querelle-festivaali teki tästä moraalisen ja poliittisen kurssin ajautumisesta konkurssiin julkista suurelle yleisölle. Seuraavassa tekstissäni esittelen tämän konkurssin esinäytöksen, joka koettiin jo aiemmin, mutta ei saanut vastaavaa julkisuutta.


Kesällä 2017 tästä poliittisen ja moraalisen kurssin puutteesta ja päätymiseen konkurssiin tuli julkista. QX.fi uutisoi tuolloin seuraavaa: Miss Divet drag-showta pyörittävä liikemies Marko Vainio otti tuolloin kantaa Turku Pridea vastaan kirjoittaen


" - - -kaukana on tasa-arvo ja ilo kuulkaa meillä vähemmistöilläkin. Sukupuolettomat järjestää pridea ja homoväestöä ketuttaa missä on kaikki viihde. Ei tässä pysy paatunut hinaajakaan enää perässä, kun kaupungilla liehuu sateenkaarilipun lisäksi sukupuolettomien, transihmisten, a-seksuaalien, bi-seksuaalien, panseksuaalien, karhujen ja genderqueerien liput. Onkohan tällä järjestäjällä lähteny lepakkokerhossa nyt vähän käsistä."


Tämä lausunto vaatii analyysiä, muttei suinkaan oivaltavuuden tai luovuuden takia, vaan lausunnon ilmaiseman totaalisen ongelmallisuuden, julkeuden ja ymmärtämättömyyden tähden. Lausunto on ollut varsin ajattelematon. Tätä voidaan selitellä sillä, että lausunnon alustana on ollut Facebook, sosiaalinen media, ja sosiaalisessa mediassa monta kertaa toimitaan ajattelemattomasti.


Ilmaisu ajattelemattomasti on varsin mielenkiintoisen ristiriitainen, koska sosiaalisessa mediassa äkkipikaisesti tai huolimattomasti kirjoitettu teksti ei itseasiassa synny ajattelemisen tai ajattelemattomuuden vuoksi, vaan se on itsessään ajatus tai jonkinlainen ajatuksen jatke, joka ei ehdi edes käydä pohdinnassa. Se ei kuitenkaan ole pään sisäinen tunnelmointi, vaan se on ehtinyt jo tekstillä, merkein ilmaistavaan maailmaan, jolloin se on osa ajatusten vaihtamisen prosessia.


Joten huolimatta oletetusta ajattelusta tai sen puuttumisesta sosiaalisessa mediassa pikaistuksissa tehdyt ilmaisut ovat jo ajatuksia. On syytä kiinnittää huomiota myös selittelyyn. En käyttänyt termiä selittää, koska näiden kahden välillä on selkeä käsitteellinen ero. Selittäminen on ilmaisuna vakava ja vertautuu termiin parantaminen (engl. cure), kun taas selittely ei ole vakava ja vertautuu termiin parantelu (engl. enhancement). Parannettaessa puututaan johonkin terveydelliseen ongelmaan pyrkien sitä korjaamaan, kun taas parannellessa puututaan olotilaan joka ei ole terveyden kannalta ongelma perinteisen lääketieteen mukaan. Kun käytämme termiä selittää, otamme kantaa johonkin ilmiöön joka voisi olla totta tai omaavan totuuspotentiaalia, siis vakavuutta. Kun käytämme termiä selitellä, ei selittelyn kohteena olevaa asiaa edes voida ottaa vakavasti, saati puolustaa. Se jää vain ja ainoastaan yritykseksi, selittelyksi.


Takaisin ongelmallisuuteen. Tämä on kuvaava esimerkki maailmasta, jossa elämme ja harjoitamme tekstianalyysiä; häpeilemättömän härskin oikeistopopulismin, valeuutisoinnin ja trollitehtailtujen tekstien aikakaudella kiireellistä analyysiä vaativat tekstit ovat moraalisesti ongelmallisia, ja julkisessa sanassa tai sosiaalisessa mediassa tuotettuja ja julkaistuja tekstejä saa purkaa analyysin aiheiksi siitä syystä, että tähän ongelmallisuuteen tulee ottaa kriittinen kanta kiireellisesti. Tosin Vainion tekstin kohdalla tulee toivoneeksi, että kyse olisi valeuutisoinnista, mutta ikävä kyllä Vainion teksti ei ole vain pahaa unta.


Harvoin tulee vastaan sellaista analyysin hetkeä, että jotain tekstiä lähtisi pilkkomaan oivaltamisen ilosta osiin ja koostamaan arviota käsillä olevasta tekstistä. Moraalisesti kantaa ottava tekstianalyysi on yhä useammin reagoimista johonkin sellaiseen tekstiin, joka on hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden kannalta kyseenalainen.


Moraalisesti kantaa ottava tekstianalyysi ottaa näin ollen kantaa pahuuteen. Ikävä kyllä kyseessä ei ole banaalista pahuudesta sen arkipäiväisyydestä huolimatta. Olemme todellakin kammottavan tilanteen edessä: jos pahuus arkipäiväisyydestään huolimatta ei olekaan relativistista eikä banaalia, niin joudumme ottamaan vakavasti sen, että pahuus todella on olemassa. Ja tällöin meillä on paljon opittavaa.


Olisi tietenkin mahdollista vaipua tällaisten tilanteiden edessä postmodernistiseen apatiaan ja raskasmielisyyteen, asennoituen anything goes, nothing matters. Mutta tämän raskaan tilanteen edessä ei ole syytä kuitenkaan vaipua toivottomuuteen. Kärsivällisyys on kultaa ja olennaista filosofin mielenlaadulle turhautumisen edessä. Filosofin vastakohta on Platonin kritisoima doksosofi, joka ottaa käsitteet ja poliittiset lähtökohdat annettuina, eikä kyseenalaista niitä. Apatiasta kieltäytyminen on doksosofiasta kieltäytymistä, filosofian mukaan tempautumista.


Vainion lausunnon dekonstruoiminen voidaan aloittaa purkamalla se osiin. Vainio kirjoittaa:

  1. "- - kaukana on tasa-arvo ja ilo kuulkaa meillä vähemmistöilläkin. Sukupuolettomat järjestää pridea ja homoväestöä ketuttaa missä on kaikki viihde" . Virke on omituinen. Mihin vähemmistöihin Vainio tällä viittaa? Millä tavalla tasa-arvo on kaukana? Vainion tekstistä saa kuvan, jonka mukaan hänen mainitsemansa sukupuolettomat Pridea järjestämässä ovat huono asia. Väite on ihmeellinen, jos Vainio tätä tarkoittaa. Eikö kyse ole nimenomaan tasa-arvon lisääntymisestä, jos Pridea ovat järjestämässä muutkin tahot kuin pelkät homomiehet? Vainion tekstistä saa myös sen kuvan, että sukupuolettomat eivät arvostaisi viihdettä. Millaista viihdettä Vainio haluaisi Prideille? Eikö viihde kuulu kaikille?

  2. "Ei tässä pysy enää paatunut hinaajakaan perässä kaupungilla liehuu sateenkaarilipun lisäks sukupuolettomien, transihmisten, a-seksuaalien, bi-seksuaalien, panseksuaalien, karhujen ja genderqueerien liput ." Mitä pahaa tässä moninaisuudessa on? Onko Vainiolla kenties jotain näitä ihmisryhmiä vastaan. On otettava huomioon, että Vainion mainitsemat ihmisryhmät ovat kokeneet julmaa ja epäinhimillistä syrjintää eivät paitsi cisheteroväestön, mutta myös cishomoseksuaalien miesten ja naisten taholta jolloin syrjintä on ollut diskursiivisesti vielä raskaampaa. On korkea aika, että nämä ihmisryhmät ovat tervetulleita Prideen, ja järjestäjäkentän monipuolistuminen kertoo nimenomaan tästä odotetusta ja toivotusta muutoksesta.

  3. "Onkohan tällä järjestäjällä lähteny lepakkokerhossa nyt vähän käsistä" Vainion lausunto päättyy yhtä kryptisesti kuin se on alkanut ja kulkenut. Viimeisestä virkkeestä tulee vaikutelma, että Vainio samaistaa sukupuolettomat, transihmiset, aseksuaalit, biseksuaalit, panseksuaalit, karhut ja genderqueerit lesboihin. Lausunnon lopputuleman pahantahtoisuus jättää hiljaiseksi. Vainio on todennäköisesti tavoitellut humoristista otetta, mutta huumoriin verhottu pahansuopuus on kenties kaikkein raskainta lajiaan. Kuinka moni pahanteko koulun pihalla on päättynyt sanoihin se oli leikkiä vaan/älä nyt leikistä suutu. Lausunto herättää myös surullisia kaikuja, palaten 40 vuotta vanhoihin asetelmiin, jossa lesbot kokivat jäävänsä ulkopuolelle homomiesten kustannuksella toimivasta vapautusliikkeestä ja keskinäinen vihamielisyys oli huipussaan. Ehkä Vainion lausunnon lopputulema paljastaakin (tai nostaa vain uudelleen esiin sen tosiasian), että homomiesten parissa hellitään edelleen misogyynisiä mielikuvia joissa lesbot leimataan poliittisiksi kiihkoilijoiksi, telaketjufeministeiksi joilta lähtee vähän käsistä, ja joille voi nauraa. Tämä kuvastaa homojen etuoikeutettua asemaa verrattuina lesboihin; koska homot miehinä ovat hyvätuloisempia kuin naiset, he eivät osaa ottaa vakavasti lesbojen kokemaa moninkertaista syrjäytymistä ja syrjintää.


Jos halutaan muodostaa kokonaisarvio Vainion tekstistä moraalin kannalta, vaihtoehtoja ei juuri jää. Tällaiset lausunnot on kerta kaikkiaan - sekä sisällöltään että sävyltään jolla se ilmaistaan - tuomittava. Tämä tuomitseminen on vakavasti otettavan sateenkaaripolitiikan sine qua non, ja ilman tätä poliittisen ja moraalisen kurssin uudelleen löytäminen on mahdotonta.


Vainion lausunto kertoo myös kovin paljon siitä, millaisen asenneilmaston omaa ihminen joka tällaisen lausunnon esittää. Tällaisen lausunnon esittäminen kertoo ainakin sen, ettei lausunnon esittäjä joudu itse kohtaamaan epätasa-arvoa ja syrjintää ainakaan siinä mittakaavassa että hän osaisi tunnistaa näiden ilmiöiden olemassaolon. Tämä on varsin surullista: luultavasti Vainio on kokenut myös omassa elämässään syrjintää, jonka myötä hän tunnistaa ja toivottavasti tiedostaa Priden olemassaolon ja toiminnan merkityksen.


Ikävä kyllä Vainio näkee Priden vain homomiesten juhlana, karnevaalina jonka tulisi olla viihdettä. Asenteena tämä on erittäin, erittäin vaarallinen - onko vakavasti otettava sateenkaaripolitiikka mahdollista, jos kaikesta tulee viihdettä? Filosofi Jean Baudrillard paikansi yhteiskunnan totalitaariseksi muuttumisen juuri kaiken viihteellistymiseen - jos vakavat käsitteet katoavat ja muuttuvat viihteeksi, niin mitä jää jäljelle? Jo ennen Baudrillardia varoituksen sanoja lausui Theodor Adorno varoittaessaan kulttuuriteollisuudesta. Kun yhteiskunta muuttuu pelkäksi simulaatioksi, jota kulttuuriteollisuus syöttää valtaa pitävien eduksi, niin politiikasta tulee viihdettä, Showta.


Vainio ei edes ole kovin hauska - hänen viihdekäsityksensä perustuu joukolle kalkkeutuneita, heteroita palvoville ja apinoiville sukupuolirooleille, jonka keskiössä on tunkkainen Suomi Filmeistä repäisty korni, (Markku Arokantoa mukaileva) 1950-luvun kesäteatteriestetiikka, jolloin Vainion showsta puuttuvat äly, huumori tunne, empatia ja sitä kautta kaikki. Tämä viihde on kuin suoraan äärikonservatiivien märistä unista. Vaikka Vainio tuskin tätä tarkoittaa (ja jos tarkoittaa niin tilanne on paha), niin tällainen "viihde" ylläpitää maailmaa, jossa homoja vainotaan ja tapetaan.


Vainion lausunnon diskurssissa Pridesta riisutaan politiikka - mikä on varsin kummallista, ironista ja surullista, koska Pride on ollut alun alkaen juurikin poliittinen liike. Politiikka, kannan ottaminen ja sitoutuminen heikompien puolelle ovat olleet Priden alkulähteiltä alkaen koko konseptin alfa ja omega, alku ja loppu. Jos Pridesta riisutaan politiikka ja poliittiset kannanotot, niin mitä jää jäljelle? Pride sai alkunsa Stonewallista, kun transfeminiiniset yksilöt nousivat vastustamaan poliisiterroria ja väkivaltaa. Mukana olivat edustettuna kaikki marginaalit, eikä kyse ollut suinkaan mistään varakkaiden cishomomiesten karnevaalista Markku Arokannan mölistessä kesäteatterin lavalla, saati kosteasta Turku-Tukholman risteilystä. Kun historia unohdetaan, ollaan orwellilaisen dystopian syntymisen ehtojen täyttymisen äärellä.


Pride vastustaa seksuaaliseen ja sukupuoliseen identiteettiin perustuvaa syrjintää ja epätasa-arvoa, eikä kyse ole mistään pelkästä karnevaalista moraalisen, poliittisen ja älyllisen konkurssin kokeneille homomiehille joilla on tarpeeksi rahaa lompakossaan ostamaan syrjinnän tuottama mielipaha pois. Querelle-festivaalissa oli oikeastaan kyse juuri tästä; poliittisten ongelmien lakaiseminen maton alle, vakavien asioiden muuttaminen viihteeksi. Anteeksiantamatonta. En ymmärrä, miksi poliittisen tapahtuman tulisi olla pelkästään viihteellinen, saati pelkästään hauska. Ranskan suuri vallankumous 1789 ei ollut mikään hauska tapahtuma, mutta silti se tuotti loppu suurempaa vapautta kuin mitä Euroopassa oli tuota ennen koskaan koettu. Stonewallin ensimmäistä Pridestä oli myös hauskuus kaukana. Viihde ja hauskuus voidaan säästää sinne kesäteatteriin (M.A.)


Mitä opimme kaikesta tästä? Emme sitten niin yhtään mitään. Helppoja ratkaisuja sateenkaarikulttuurin moraalisen ja poliittisen konkurssin ratkaisemiseksi ei ole. Menneisyyteen katsominen ei auta eläessämme keskellä ekokatastrofia. Ehkäpä olisi korkea aika kutsua alussa mainittu irvikissa paikalle. Irvikissan viisaiden sanojen avulla voimme hyvästellä viihteen ja hauskuuden, ja olla viisaita ja vakavia sateenkaaren kaikissa väreissä. Irvikissa on suuri antiteesi sille valheelle, että perinteinen, Vainion edustama konservatiivinen kesäteatteriviihde olisi ratkaisu kaikkeen.


Irvikissa näet lausui Liisalle Ihmemaassa olennaisimman lauseen, joka on välttämätön ehto sille, että viihdettä voi olla olemassa:


"Me olemme kaikki hulluja täällä."


Ja kun tämä todellisuus tunnustetaan, olemme jo pitkällä.