Night Gaunts and Other Tales of Suspense

Teksti:

Eero K.V. Suorsa

Joyce Carol Oates kirjoittaa ja julkaisee huikaisevalla tahdilla, ja kun toteamme tämän, puhumme 2-4 kirjasta vuodessa, joko esseitä, romaaneja tai novellikokoelmia. Ennen kuin käyn kiinni varsinaiseen arvioon, on syytä todeta jotain olennaista siitä kontekstista, jossa proosateosten vastaanotto tapahtuu. Kaikki kirjoittaminen tapahtuu maailmassa missä kirjoittamista säätelevät materiaaliset lait, tuotantotekijät, joiden alaisuudessa kaikki kirjoitetut tekstit syntyvät, mukaan lukien myös näiden tekstien vastaanotto. Lukemisessa on monasti kysymys myös kokemuksesta ja tietoisuuden sisällä koetuista asioista, ja dialektisesti ainoatakaan luonnonilmiötä ei voida ymmärtää, jos se otetaan tarkasteluun eristetyssä muodossa ulkopuolelta. Jos sitä tarkastellaan erillään ympäröivistä ehdoista, niistä irrallaan, ja ja päinvastoin, mikä ilmiö tahansa voidaan ymmärtää ja perustella, jos sitä tarkastellaan sen erottamattomassa yhteydessä ympäröiviin ilmiöihin, sidottuna sitä ympäröiviin ilmiöihin.

Marxin filosofinen materialismi pohjaa siihen, että maailma on materialistinen, eikä suinkaan identiteettipolitiikkaan perustuvaa pelkkää kokemusta. Materia, luonto, on objektiivista todellisuutta, ja tajunta heijastuu materiasta. Kirjoittamisen lisäksi, kuten todettu, myös vastaanottoa säätelevät materiaaliset lait. On siis erittäin olennaista todeta jotain siitä millaiseen maailmaan tekstit saapuvat vastaanottajilleen, lukijoille. Huomioni on kirjallisuuskenttää tarkastellessani kiinnittynyt usein siihen, miten lukijat haluavat lukea proosan kuluttaessaan onnellisia loppuja, tai jos niitä ei ole saatavilla niin vähintään tarinan jota lukiessaan he voivat tuntea edes hetken verran absoluuttista, ehdotonta onnellisuutta jota kukaan ei kyseenalaista.

Totean heti alkuun jotain olennaista tästä onnellisuuden tunteesta: tässä onnellisuuden sävyssä ei lukija halua kokea onnellisuuden tunnetta sävyjen kautta; kun siis kirjoitan tässä yhteydessä onnellisuudesta en kirjoita siitä siten että sitä voitaisiin kuvata ilmaisujen katkeransuloinen, masokistinen et cetera, kautta koska nämä tunteet erotellaan monesti onnellisuudesta. Onnellisuuden tunne on niin sanotusti paljas, täysin jalostamaton, mutta tämä on tietenkin silmälumetta, koska myös tämän tunteen sisältö on tuotettu. Vaikka tunne on aito, niin sen kuvaus löytyy aina kulttuurisesta kuvastosta jonka muodostuminen on puhtaasti valtarakenteiden tulos. Kyse on siis merkeistä, joista kulttuurituotteen tekijä koostaa tämän onnellisuuden kuvauksen. Avner Zis kirjoittaa teoksessaan "Marxilainen estetiikka" ( Edistys 1976) tästä koostamisesta seuraavasti:

"Taiteilijan tajunnassa syntyy ensin erityinen maailma, joka koostuu taidekuvista ja joka muovailee todellisuuden eri puolia. Mutta se on objektivoitava tietyksi materiaaliseksi struktuuriksi, jotta lukija, katsoja tai kuulija, siis taiteen vastaanottaja, pystyisi omaksumaan sen. Taiteellisen ajattelun materialisoiminen perustuu merkkeihin aivan samoin kuin ihmisen älyllisen toiminnan muidenkin ilmiöiden objektivointi. Se että kuvallinen ajattelu perustuu merkkeihin on hyvin tärkeätä taiteen kommunikatiivisen funktion kannalta."

Tietyistä merkeistä koostuen kulttuurituotteen tekijä siis koostaa tämän onnellisuuden tunteen, sitä tosin tuskin tiedostamatta. Yhtä lailla tiedostamatta tämä kulttuurituotteen kuluttaja kykenee kokemaan tämän onnellisuuden tunteen. Joku voisi tietysti väittää, että onnellisuuden kokemus on erittäin subjektiivinen. Niin, tietysti onnellisuuden kokemus on subjektiivista, mutta tämän kokemuksen kokemiseen tarvitaan yllä mainitut merkit joista onnellisuuden kokemuksen ilmaiseminen koostetaan. Onnellisuutta tarjotaan kulttuurituotteen kuluttajille hyvin laskelmoidusti; tästä kielii esimerkiksi elokuvien testaaminen koeyleisöllä; Adrian Lynen Vaarallisen suhteen (1988) ensimmäistä loppua ei koettu onnelliseksi koeyleisön silmissä, joten loppu tuli vaihtaa tämän absoluuttisen onnellisuuden kokemuksen saavuttamiseksi. Onnellisuutta kaupataan kulttuurintuotteiden muodossa hyvin tehokkaasti ja olennaista tässä on näiden myytävyys ja markkinoitavuus; onnellisuus vetää. David Tetzlaff kirjoitti jo vuonna 1993 miten kulttuurintuotteita koskeva kirjoitus keskittyi yhä enemmän myyntilukuihin kritiikkien sijaan eli siihen mikä näistä tuotteista myi eniten. Onnellisuus vetää ostajia, tai puolittainen lupaus onnellisuudesta. Epäonni ja onnettomuus karkottavat ostajia.

Eli onko lopputulema seuraava: "olkaa onnellisia vaikka väkisin, ostakaa tai olkaa onnettomia"? Onko onnellisuus siis aivan pakollista? Ainakaan se ei ole terveellistä, kuten Lauren Berlant on todennut teoksessaan Cruel Optimism, eli julma optimismi. Julma optimismi merkitsee sitä, että ihmiset kiinnittyvät niin huonoihin työ- ja parisuhteisiin toivoen kuitenkin että huonot olosuhteet muuttuvat paremmiksi jos he vain jaksavat vielä hetken aikaa surkeassa tilanteessa. Tämän tilanteen kestämistä helpottavat nämä onnelliset tarinat, tai sitten pitävät kiinni tässä onnettomuudessa. Kuka haluaisi maksaa siitä, että tuntee olonsa onnettomaksi? Yllättävän moni, kuten Oatesin teosten menestys osoittaa. Lukijat haluavat lukea jotain aivan muuta kuin onnellisuutta esiin koskevia tekstejä. Näillä teksteillä löytyvät omat, isot markkinansa. Joyce Carol Oatesin vuonna 2018 ilmestynyt jännitysnovellikokoelma Night Gaunts: And Other Tales of Suspense on loistava kuuden kappaleen valikoima novelleja, joiden aihepiirit ovat kaikkea muuta kuin onnellisia.

Otan tarkasteluuni kokoelman kaksi ensimmäistä novellia. Kokoelman avaavassa novellissa The Woman In The Window rakastajatar odottaa häntä niin fyysisesti kuin psyykkisesti kaltoin kohtelevaa, huomattavasti vanhempaa miestään asunnossa alastomana korkokengät jalassaan, sinisellä nojatuolilla istuen. Huomio kiinnittyy heti alastomuuteen, siihen miten puolustuskyvytön nainen on. Taidehistorioitsija Abigail Solomon-Godeau toteaa kirjoittaessaan kreivitär de Castiglionen itsestään otattamista eroottisista valokuvista 1920-luvulla, että vaikka de Castiglione toimi vapaasta tahdostaan, niin valokuvat ovat silti osoitus miesten ylivallasta ja että kreivitär oli pikemmin "osa käsikirjoitusta kuin käsikirjoittaja" . Vastaavasti novellin nainen on osa hänen rakastajansa käsikirjoitusta, jota vastaan hän kuitenkin nousee. Nainen tuntee niin turhautumista, kaipausta kuin myös murhaavaa raivoa. Tunnelma on intensiivinen ja kiihtyy loppua kohden; nainen tasapainoilee vihan, himon ja rakkauden välillä. Odotusta kuvaillaan seuraavasti:

"Nainen päättää antaa kusipäälle armonaikaa vielä kymmenen minuuttia. Jos mies saapuu klo 11.15 kaikki on ohitse. Naisen sormet oikovat lakanaa tyynyjen alla. Nyt se löytyi! Nainen ei aio puukottaa miestä - ei tietenkään. Ei täällä, jossa mies vuotaisi kuiviin pilaten pehmeät siniset nojatuolin verhoilut ja vihreän maton, eikä hän koskaan saisi tahroja pois vaikka hän väittäisi että mies on yrittänyt tappaa hänet useammin kuin kerran heidän rakastellessaan, sillä useammin kuin kerran on mies on kuristanut häntä naisen aneluista huolimatta ("Älä, sattuu!") , mutta mies ei ole kuullut vastalauseita seksuaalisessa kiihkossaan painaessaan häntä raskaalla ruumiillaan kuin lekalla. Et voi kohdella minua näin, kuin huoraa, enkä ole pateettinen vaimosi. Jos satutat minua tapan sinut - tapan sinut pelastaakseni oman elämäni.

Naisen toimijuus on rajattu, mutta hänellä on kuitenkin liikkumavaraa, liikkumavaraa pohtia ratkaisua tilanteeseensa. Michel Foucault on osoittanut että ruumiin ottaminen hallinnan kohteeksi ei tarkoittanut suoraa tukahduttamista. Sortoteknologioiden myötä syntyi ihmiselle uusia käsitteitä joiden kautta oma ruumis alettiin nähdä toisena. Ruumiista vieraantuminen merkitsi yksilön syntyä, ja tämä ajatteleva subjekti nähtiin vastakohtana ruumiillisuudelle. Novelli kuvastaa tätä hyvin - nainen ei ole novellin tapahtumahetkellä suoraan pakotettu alastomuuteen, eli häntä ei tapahtumahetkellä pakoteta suoraan. Pelko rangaistuksesta on kuitenkin olemassa - hän näkee ruumiinsa toisena, sen olevan vain miestä varten.

Novellin lopulla nainen on lopulta valmis - hän istuu sinisessä nojatuolissa odottaen miestä. Nainen on valmis ratkaisemaan tilanteensa, tekemään eksistentiaalisen valintansa, peruuttamattoman valinnan joka ratkaisee hänen elämänsä suunnan. Murha ja ajatus murhasta on asia joka turvaa naisen kriisin loppumisen ja rauhan löytymisen. Antropologi René Girardin mukaan murha on tarjonnut kaikkien suurten maailmanuskontojen kertomuksissa yhteiskuntaan sovinnon ja rauhan joten tätä vasten The Woman in The Window heijastelee sitä mille yhteiskunta rakentuu. Girardin mukaan ajatusta murhasta täytyy toistaa näissä kertomuksissa, jotta yhteiskuntien yhteiskuntien kulttuuriset kuvastot voivat seisoa tukevasti. Girardin mukaan valitusfilosofit kuten Voltaire esittivät ihmisten olevan "pikku Descarteseja", jotka pystyisivät ylittämään murhanhimoiset epärationaaliset impulssinsa joita pidettiin järjettömyytensä vuoksi taikauskona.

Uskonnon siirtyessä, tai muuttaessa muotoaan teollistuneessa maailmassa valistusfilosofien lupauksen näiden murhanhimoisten impulssien katoamisesta olisi pitänyt jo toteutua. Ja kuitenkaan näin ei ole käynyt, vaikka näitä murhanhimoisia impulsseja on pyritty olemaan huomioimatta niin filosofiassa kuin antropologiassa. Se, miten murha on läsnä yhteiskuntien rakentumisessa on kovin ristiriitaista ottaen huomioon rationaalisuuden suuren aseman. Filosofi Stewart Shapiron mukaan Raamatun kertomuksessa Abrahamista ja Iisakista (jossa Abraham on uhraamassa Iisakia Jahvelle enkelin kuitenkin peruuttaessa tappokäskyn) on kyse uskon ja järjen yhteentörmäyksestä. Shapiron mukaan koko kertomus on järjetön. Ja silti, vastaavalla tavalla voimme todeta ajatuksen murhasta ja väkivallasta järjettömäksi, mutta tästä huolimatta tämä impulssi ponnistaa esiin jatkuvasti rationaalisuuden kaavun alta.

Kokoelman toisessa novellissa The Long Legged Girl kohtaamme jälleen kärsivän naisen, tällä kertaa Elinor Stockmanin, joka kärsii uskottomasta miehestään. Vaimo sekoittaa miehensä reseptilääkkeistä tappavan cocktailin voimakkaan yrttiteen joukkoon odottaen tapaavansa miehensä rakastajattaren, tanssijatar Stacyn. Elinor kattaa pöydälle kaksi teekuppia ja kannussa odottaa tappava cocktail. Elinorin odottaessa Stacyn saapumista kolmannessa persoonassa kerrottu novelli käy läpi Elinorin ja hänen aviomiehensä, akateemikko Victor Stockmanin avioliiton hitaan rapautumisen. Ulospäin Stockmanien avioliitto on lapsikatraineen täydellinen, mutta tämä on kulissia. Tosiasiassa Elinorin tyttäret halveksuvat äitiään jota he pitävät tyhmänä ja heikkona, ja Victor ei juuri salaile sitä että hän pettää Elinoria opiskelijoidensa kanssa.

Victorin tapa olla osallistumatta perheen yhteisille päivällisille on vain eräs ilmentymä kylmyydestä, jossa Elinor elää. Elinorin kokemat tunteet kertovat kaikki hylätyksi tulemisesta, jota on kestänyt jo vuosia. Elinorista on tullut asemansa vanki, ja ainoa keino tästä vapautumiseen on iskeä takaisin. Stacy on Elinorille kaikkea mitä hän ei itse enää ole; novellissa Elinor kuvailee Stacya hätkähdyttävän kauniiksi. Tästä nousee mieleen Elinorin olevan eräänlainen Sartre. Sartren mukaan jotain kaunista nähdessään katsova subjekti kokee kauneuden kokemuksen nimenomaisesti perääntyessään inhon vallassa, koska ensimmäinen hämmästyksen sävyttämä reaktio on inho, ja vasta tämän jälkeen tulee kauneuden kokemus. Kauneus nousee eksistentiaalisesta tyhjyydestä, Sartrelle naisen kauneuden kokemus muuttuu hetkellisesti kuvaksi, korvaten aidon läsnä olevan henkilön. "Tiedän varsin hyvin, että edessäni on nainen joka on verta ja lihaa ja jotain joka eroaa minusta, mutta tästä huolimatta edessäni on vain tämä 'epätodellinen kuva'. Ja tämä kuva on siinä määrin epätodellinen, että se on Sartren mukaan hävitettävissä takaisin tyhjyyteen. Sartre rinnastaa kauniin naisen kuolemaan, ja tämä kuolema kolkuttelee ovelle myös novellin myrkkymaljan muodossa. Novellin kammottava loppuhuipentuma käynnistyy, kun Stacy saapuu tappavalle teelle. Lukijalle jää avoimeksi, kumpi myrkkymaljan lopulta juo. Ennen kuin Stacy lähtee, Elinor kääntää Victorin kylmyyden ja julmuuden tätä kohti seuraavassa dialogissa:

"Toivot jatkavasi tanssijana? New Yorkissa? Hyvä että vanhempasi voivat maksaa sinut sinne. Tanssin maailma, se on julma maailma. Olet sinne nyt jo liian vanha. Jos olet 20-vuotias, silti vasta lapsi olet kuitenkin liian vanha. Voit selvitä ikäsi rasitteista jos olet lahjakas mutta minun on sanottava että sitä sinä et olet, siis lahjakas. Sinähän et ole ainoa Victorin tytöistä, tiedäthän? Älä tunne syyllisyyttä, Victor on ollut iilimato jo pitkään, hänen aiemmista heitukoistaan on tullut äitejä joiden lapset voisivat olla hänen lapsenlapsiaan. Voisiko Victor nussia heitä, ainakin tyttöjä? Mikä tytön nimi olikaan? Ei Tracy, vaan Stacy, on kauhuissaan. Täydelliset leuat roikkuvat avoimina. Pitkäsäärinen tyttö on kohdannut vertaisensa, ja enemmän. Jos häntä ei olisi koulutettu olemaan kohtelias vanhemmille ihmisille hän pakenisi talosta jossa hänen palvomansa Victor Stockman asuu noitavaimonsa kanssa. Minun täytyy - luulen että minun täytyy nyt lähteä, rouva Stockman...Miten hyvä idea kultaseni! Pientä mielihyvää kostosta. Mutta pieni mielihyvä on kaikki mitä petetty noita voi odottaa. Pitkäsäärinen tyttö on nyt noussut ja tekee lähtöä, horjuen pitkillä säärillään kuin pitkäkoipiset linnut ennen kaatumistaan. Häntä nolottaa. Elinor tuumii, ettei kukaan ole puhunut Stacylle noin rehellisesti etuoikeutetun elämän aikana. Ehkä myrkyllinen tee jo vaikuttaa, saaden pitkät sääret vapisemaan.

Tässä Elinor antaa Stacylle takaisin kaikella voimallaan, mikä kumpuaa hänen omasta alistetusta asemastaan. Elinorista tulee kuin mies, joka harjoittaa maskuliinista valtaa kaikessa kovuudessaan: Stacystä tulee väline sille että hän pystyy ilmaisemaan raivonsa Victoria kohtaan. Kuten mainitsin, loppu jää avoimeksi, eli kumpi nauttii myrkkymaljan? Niin Elinorin kuin Stacyn oloa kuvaillaan epämukavaksi, kuin myrkkycocktailin jäljiltä. Oates näyttää lukijoilleen maailman, joka ei ole onnellinen. Ehkä Oatesin tyyli on se, mikä saa lukijansa jaksamaan päivästä toiseen hankalassa ja uuvuttavassa maailmassa. Tietyssä mielessä myös lukijalla on kulttuurintuotteita kuluttaessa edessään myrkkymaljaa koskeva valinta: siemaileeko lukija jotain onnellista mutta valheellista, vai tarttuuko hän mahdollisuuteen katsoa maailmaa tuskan ja onnettomuuden kuvauksien kautta? Nämä jälkimmäiset eivät kenties tarjoa hyvää oloa, mutta antavat kenties pohjan nähdä maailma realistisemmin monissa eri sävyissä. Oatesin tarinat ovat tarinoita auringon toiselta, varjoisammalta puolelta, mutta varjoista huolimatta valonlähde on kuitenkin olemassa.