Niin pahassa kuin hyvässäkin: Kokoomus ja kenraalit

Teksti Harald Olausen

Kokoomus on ollut perinteisesti kampaajien, armeijan ja taksikuskien sekä pappien puolue, mitä nyt viime aikoina samoilla kaukaloilla ovat alkaneet viihtyä ääntenmetsästysmielessä myös ärhäkkäät perussuomalaiset luutnantti-kansanedustaja Juha Mäenpään esimerkin innostamina. Kokoomusta kannattavat sotilaat ovat olleet puolueen uskollisinta kannattajajoukkoa puolueen perustamisesta lähtien - aivan erityisesti kenraalit. Sotilaat ovat edustaneet perinteisesti puolueen oikeistolaitaa isänmaa, koti- ja uskonto- linjan mukaisesti vastaan kaikkia liberaaleina hössötyksinä pitämiään uudistuspyrkimyksiä vasemmiston suuntaan. Ennen vanhaan jyrkkä ja ehdoton kokoomus, joka oli "sotilasherrojen herra-puolue", edusti samaan aikaan itsessään sekä oikeistoa että äärioikeistoa, jakolinjat menivät sen sisällä.

Äärioikeistoa, ja jopa oikeistolaista terrorismia, edustivat kovaotteiseksikin tiedetyt kokoomuslaiset suoran toiminnan sotilaat. Kokoomuslaisilla ja sotilailla on ainakin yksi yhteinen piirre, mikä heitä tutkitusti yhdistää; epäempaattisuus ja kyvyttömyys asettua heikomman osaan. Itsenäisyyden alussa kokoomuksen oikean laita ja sen pelaajat eli armeija olivat suuri uhka sekä nuorelle demokratialle että itsenäiselle Suomelle. Kokoomuksen oikeisto uhkaili julkisuudessa vasemmistoa, ja käytti surutta väkivaltaa suojellakseen rikkaiden oikeuksia työntekijöitä vastaan. Maa oli silloin juuri sen näköinen tylsä ja vaihtoehdoton, kuin sen hallitsijat halusivat ollakin herran kurissa ja nuhteessa; iloton, eriarvoinen, köyhä ja vailla toivoa paremmasta. Se oli kokoomus-Suomen kulta-aikaa tasan sata vuotta sitten 1920-luvulla. Silloin työntekijöille ei ollut pahemmin oikeuksia ja kansan elintaso oli lähellä köyhyysrajaa. Eriarvoisuus näkyi erityisesti koulutuksessa.

Jos jotain noista ajoista sotien jälkeinen Suomi oppi, oli se, että sotilaat, ja erityisesti kenraalit, piti pitää mahdollisimman kaukana poliittisesta päätöksenteosta, sen verran kovaa kyytiä väärään suuntaan sotilassaappaiden tahdissa Suomi oli iskenyt koko köyhän kansan päitä Karjalan metsiin. Armeija on yrittänyt sekaantua aina aktiivisesti politiikkaan, vaikka se on periaatteessa kiellettyä. Esimerkiksi maan oikeistolaisimmaksi ja tylsimmäksi kaupungiksi 1980-ja 1990-luvuilla syystäkin kutsuttua Kouvolaa johti kokoomus apunaan sotilaista koostuva sitoutumattomien ryhmä. Puolustusvoimilla on niin symbioottinen suhde kokoomuksen kanssa, että niitä on joskus vaikea erottaa toisistaan. Puolustus- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä vaikuttaa jopa usein siltä, että armeija määrää kokoomuksen kannanotot "asiantuntijaroolinsa" avulla. Tästä hyvänä esimerkkinä se, kun Alexander Stubb esitti entistä puolustusvoimien komentajaa, Gustav Hägglundia Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi vuoden 2006 presidentinvaaleihin.

Armeijan tärkeyttä puolueelle korosti myös aikoinaan kotkalaisen kokoomuskansanedustaja Jyri Häkämiehen noustessa puolustusministeriksi Utin silloisen helikopterilaivueen päällikön, eversti Petri Hulkon palkkaaminen erityisavustajaksi. Hulkko sai myöhemmin palkintonsa kokoomuksen palvelemisesta päättäessään uransa kenraaliluutnantin arvoisena maavoimien komentajana. Kokoomukselle armeija ja armeijalle kokoomus ovat olleet, ja ovat yhä, kuin siamilaisten kaksosten suhde: se päättyy vasta toisen kuollessa, jos silloinkaan. Mannerheim ja koko itsenäisyyden alkuaikojen korkein sotilasjohto olivat kokoomukseen kallellaan. Ehkä enemmänkin. Kokoomuksen kypäräpappi-linjan luojan, entisen pääministeri Lauri Ingmanin mukaan armeijakysymys ja suhtautuminen Neuvostoliittoon olivat maan "kohtalon" kannalta kaikkein tärkeimmät kysymykset. Sosiaalinen eriarvoisuus ja köyhyys ei häntä huolestuttanut, vaikka maassa esiintyi tuohon aikaan suoranaista nälänhätää ja kulkutauteja.

Armeijasta, ja sen määrärahojen korottamisen puolesta, hän jaksoi jankuttaa kyllästymiseen missä vain liikkuikin. Kirjoittipa Ingman aiheesta kirjankin, mikä sisälsi hänen aiheesta pitämiään puheita. Kirjan tärkein anti oli korostaa vihollisuuksia itään ja mitätöidä sosiaalisten uudistusten tarve ja merkitys nuorelle kansakunnalle: "Huonoa politiikkaa on se, jos nykyoloissa, tärkeittenkin uudistusten aikaansaamiseksi, jätetään maa ja valtakunta alttiiksi niille vaaroille, joita puolustuslaitoksen umpimähkäinen supistaminen tietäisi." Sama linja jatkui kokoomuksessa pitkään ja jatkuu edelleenkin. Ongelma on se, että sama logiikkaa pelaa kokoomuksella ja armeijalla edelleenkin kansan hyvinvointi vastaan armeija ja puolustusmenot.

Kun vertailee itsenäisen Suomen budjetteja, huomaa sotilasmenojen ja sosiaalimenojen välillä saman trendin; jos kokoomus on vahva, sotilasmenoja yleensä nostetaan, tai niitä paisutellaan, ja armeija saa mitä haluaa, ja sosiaali- ja koulutusmenoja vastaavasti vähennetään. Jos taas kokoomus on heikko altavastaaja eikä edes hallituksessa, sosiaali -ja koulutusmenoja kasvatetaan eikä armeija saa mitä haluaa. Myöhemmin kuin kokoomuksen toiveesta kenraalikunta alkaa napista julkisuudessa riittämättömistä resursseista, ja saa mitä haluaa myöhemmin kokoomuksen päästessä hallitukseen. Nyt tilanne on toinen, kiitos Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Koko maa on muuttunut kuin yhdestä napista vääntyneeksi kokoomuksen toivomaksi militaristiseksi mallimaaksi, ilman kyseenalaistamisia entiseen tapaan hakiessaan "yhtenäisenä kansakuntana" nato-jäsenyyttä. Enää kukaan ei kyseenalaista armeijan määrärahoja, vaan armeija saa poikkeuksellisissa oloissa lävitse kaiken minkä kehtaa pyytää, ja oikeastaan hieman enemmänkin, sillä sille on annettu avoin shekki tulevaisuuden hankintoja varten vastaamaan natomaiden yleistä puolustustasoa, millä on huippukallis hintalappu, jossa lukee USA!

Armeijasta ja turvallisuudesta on tullut, "kumpi oli ensin, kana vai muna"-kysymys, johon ei ole ratkaisua. Kokoomus myy turvallisuutta äänestäjille armeijamyytin avulla, se on sen tärkein sinivalkoinen elementti ja siitä pidetään siksi niin suurta ääntä. Ääni kokoomukselle on samalla ääni puolustukselle. On aina ollut ja tulee aina olemaankin. Ei Talvisota-myyttiä turhaan keksitty päämajan viestintäyksikössä aikoinaan. Kun kokoomus menestyy, on armeija vahva, ja kun armeija on vahva, kokoomus voi toteuttaa muita tavoitteitaan tietäen, ettei kukaan osaa tai uskalla kyseenalaistaa sen turvallisuusajattelua eikä epäile sen motiiveja muuttaa kulisseissa kovalla kädellä verotuksen avulla maan vaurautta rikkaiden hyväksi köyhiä sorsien. Eikä tässä vielä kaikki! Yhtäkkiä SDP:stäkin on tullut haukkojen armeijapuolue, joka ei aseta minkäänlaisia rajoituksia armeijan varusteluhimolle, vaikka edessä ovat jo ne vaaralliset ajat, jolloin tulevaisuuden budjettisäästöt tehdään tavallisten ihmisten menoista säästämällä sosiaali- ja koulutusmenoista, kuten oikeiston tapana on ollut aina silloin, kun armeijan paisuteut menot pitää jonkun verorahoista maksaa.

Kokoomus pelaa turvallisuudentunteella yhdessä armeijan kanssa yhteiseen maaliin. Kokoomuksen läheisen suhteen armeijaan huomaa nykykokoomuksen poliitikkojen sotilasarvoista. Istuvan eduskunnan kansanedustajista peräti yhdeksällä kokoomuslaisella on upseerin arvo ja esimerkiksi puheenjohtaja Petteri Orpo on kapteeni. Vertailun vuosi on sanottava että SDP:llä vastaava luku on vain kolme. Puolueen sotilasasiantuntemusta aikaisemmin edustaneella meppi Eero Heinäluomallakin on vain kersantin arvo. Parhaiten kokoomuksen ja armeijan läheinen suhde näkyy kokoomuksen haalimista kansanedustajaehdokkaista suoraan armeijan huipulta. Puolustusvoimien entinen komentaja Jarmo Lindberg ja entinen tiedustelupäällikkö Pekka Toveri, ovat kokoomuksen kansanedustajaehdokkaita kevään 2023 vaaleissa ja melko varmoja läpimenijöitä. Viimeksi kokoomuksella oli kenraalitasoinen kansanedustaja vuosina 1999-2011 kun prikaatinkenraali Olli Nepponen toimi puolueen kansanedustajana.