No pitikö tämäkin nyt häpäistä – kaikenkarvaiset idioottiystäväni

Teksti Harald Olausen

Kyllä on halpaa ja mautonta menoa viihteeksi ja lällytarinoiden museoksi muuttuneessa televisiossa (Filmihullun päätoimittaja Lauri Timosella on siihen vastalääke: älkää katsoko televisiota), kun kaikki vanha hyvä pitää lämmitellä uudeksi huonoksi ja ärsyttäväksi, roskaksi, kuten kaikkien eläinten ystävän 70-luvun englantilainen laatusarja, Kaikenkarvaiset ystäväni, mikä oli omalla tavallaan pelastamassa keskiluokkaisen, valkoisen kristityn amerikkalaisen (Raamattuvyöhykkeen puritaanisen) unelman edustamilta aivottomilta jenkkisarjoilta, kuten Mustalta orilta, Waltonin perheeltä ja Lassielta sekä sunnuntaisin tulleelta kaikkien kamaluuksien ja tahmeuksien ylivedolta huipulta, Pieni talo preerialta, koululaisen välipalan (maitolasi, yksi voileipä ja omena) jälkeistä auvoista odottelua ennen, kuin muut hölisijät rynnivät ja rikkoivat kovaäänisellä jumputuksellaan oman rauhan ja hiljaisuuden.

Aika varmasti kultaa muistot, mutta nuoren eläinten ystävän silmissä Kaikenkarvaiset ystäväni oli tyylikästä brittikomediaa parhaimmillaan, missä ei tuputettu mitään sen historiallisesta sovinnaisuudesta ja tietystä tarinoiden romanttisesta sokeroinnista huolimatta, näyttelijöinä persoonalliset Christopher Timothy, ja Harry Potteriinkiin päässyt Robert Hardy, sekä Peter Davidson. Sarja vaikutti aikoinaan hienolta ja jotenkin tutulta, koska tuli samaan aikaan luettua sekä Salaista puutarhaa, brittihistoriaa että myös Enid Blytonin Viisikkoa, joka usein seikkailikin englantilaisilla nummilla yhtä karuissa maisemissa, kuin millaista vanhan ajan pysähtynyttä 50-luvun englantilaista (lohdutonta) maaseutua Kaikenkarvaiset ystävänikin televisiosarjan suttuisesta filmistä huolimatta kuvasivat.

Britit levittivät menestyksellisesti maailmalle mustaa brittihuumoria osaavien televisio-ohjelmiensa, kuten mm. Merilinja, Mennään bussilla ja Kahden kerroksen väkeä välityksellä. 1960-luvun alussa syntyneelle oli luonnollista leikkiä brittiä sakuja vastaan II ms:n jälkimainingeissa Korkeajännitys-sarjakuvien sekä koottavien lennokkien (joita poltettiin tzzuuu-kun ne syöksyivät sakujen kimppuun bum!) parissa. Olin itse käynyt jännittävällä merimatkalla jo kymmenvuotiaana Englannin kanaalissa oikealla kauppalaivalla Kotkasta saakka, ja nähnyt vilaukselta Doverin salaperäisesti sumussa kutsuvat valkoiset kalliot. Siitä lähtien tarunhohtoinen Englanti oli minulle jännittävä seikkailujen maa, eräänlainen suuri puutarha ja omanlaisensa maailma omituisine ihmetyksineen (ja myöhemmin englantilaiset elokuvat kuten Derek Jarmanin).

Katsoin Kaikenkarvaiset ystäväni-sarjan joitakin jaksoja muutamia vuosia sitten, ja vaikka aika oli ajanut teknisesti sen ohitse, oli sarjan jaksoissa edelleenkin sitä samaa vanhan ajan patinaa ja aitoa viehättävän rauhallista menoa, mikä silloin joskus aikoinaan viehätti nuorta eläimistä, kuten kissoista ja koirista pitävää vaativaa katsojaa. Mutta entä mikä on tämä uusi versio? Ei oikein mistään kotoisin: samea ja hailakka (huonosta filminlaadusta johtuen) värimaailma oli korvautunut postikorttimaisemallisella idyllisyydellä, entinen epätarkka ja liian kaukaa kuvatut heiluvat otokset tarkoilla lähikuvilla, ja ennen niin verkkainen meno, ns. pitkät otot, osaavalla ja tarkalla leikkauksella. Kaikki tämä siitä huolimatta, että uusi versio yrittää jäljitellä vanhaa kaikessa mahdollisessa.

Jälki on huolellista ja siistiä, mutta jokin silti mättää. Hiottu lopputulos ei ole kaksinen eikä miellytä silmää tai hivele mieltä. Näyttelijät - nämä nykyajan, joka farssimaisessa televisiosarjassa näyttelevät samat "tusinatähdet", ilmehtivät liikaa, ja tunnelma on sen mukainen: enemmän jotain halvan ja keskinkertaisen välillä kuin aito ja lämmin. Kaikenkarvaiset ystäväni vanhempi versio on toista maata omassa lapsenomaisessa erinomaisuudessaan; se etenee silloin tällöin yskien, kuin vanha veturijuna vailla mitään muuta tehtävää kuin olla. Mutta kun se on, se on sitä kunnolla ja hartaasti eikä ole olevinaan, niin kuin pinnallinen ja tylsempi uusi versio klassikosta.

Uudemmalla versiolla on näet ikävä halu yrittää miellyttää, flirttailla ja (vanhan kansan sanonta) koketeerata, ja ei ehkä siksi miellytä tai ole innostava, sen enempää katsojan sydämelle kuin järjellekään! Kaikesta edellä esitetystä (murska) kritiikistä huolimatta, uudella versiollakin on omat puolensa, ja hyvin perusteltu paikkansa olla olemassa. Se on nimittäin hyvin tehty alkuperäistä televisiosarjaa (ja ilmeisesti kirjaa) kunnioittaen ja sen hengessä, jopa niin taidokkaasti, että siitä välittyy samanlainen harras tunnelma ja hyvyys (sekä hieman ärsyttävä pyhäkoulumainen opettajamaisuus) kuin alkuperäisestä sarjasta.

Sarja kuvaa puolustuksekseen myös hyvin tuon ajan englantilaisen maaseudun takaperoisuutta ja ongelmia. Se on myös erään syvästi inhimillisen (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa: eläimellisen?) maalaiseläinlääkärin koskettavat muistelmat viattoman uneliaasta (tai niin meille yritetään näyttää) menneestä maailmasta nykypäivän haasteiden ja ristiriitaisuuksien kynnyksellä, ja siksi myös kiinnostava seikkailu Emily Bronten Humisevan harjun tai Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin (ei silti niin tunteikas) tavoin eilisen haavemaailmoihin - hieman samoissa romanttisissa maalaistunnelmissa niissä edetään.

On hyvä muistaa, että englantilaisen maalaisidyllin takana ja keskellä elävät myös salaperäiset arvoitukset ja piinaava jännitys, niin meille on opetettu, sillä Agatha Christie olisi pannut jo tässä vaiheessa muutaman koninkasvattajan kylmäksi ja juoppo sekä kaunainen kirkkoherra olisi tietenkin pääepäilty. Kaikenkarvaiset ystäväni uusin versio on lopulta olosuhteisiin nähden melko hyvää ja tasokasta viihdettä lapsille (jos vertaa television - erityisesti kaupallisen - muuhun tarjontaan LATE LAMMASTA lukuun ottamatta, mutta sekin on Postimies Peten tapaan perienglantilainen taidonnäyte).

Se aina jossain mielessä tuntuu valitettavasti unohtuvan itseltäkin (onhan tässä ollut joskus itsekin lapsi ja vieläkin Homo Ludens- leikkivä lapsi), kun katsoo näitä joskus lapsuudessa tulleiden suosittujen sarjojen uusia versioita, vaikka niiden jättämä jälki ei tietenkään voi olla, eikä pitäisikään olla, samanlainen kuin veitikkamaisen pikkunassikan päässä joskus aikoja sitten - ei tietenkään! Ja kun Kaikenkarvaisiin ystäviin tai sen liian kilttiin ja rauhalliseen maailmaan kyllästyy ja kaipaa "tosielämän raadollista kosketusta", voi aina lukea, vaikka hieman rajumpaa lastenkirjallisuutta, kuten BOYNE, John: POIKA RAIDALLISESSA PYJAMASSA. Englanninkielinen alkuteos: The Boy in the Striped Pyjamas (2006).