Norjan Kekkonen

Teksti:

Harald Olausen

Norjan entinen sodanjälkeisen ajan pitkäaikainen pääministeri Einar Gedhardsen ((10. toukokuuta 1897 - 19. syyskuuta 1987) ajatteli vain kahta asiaa, joista hän puhuu kolmiosaisessa muistelmateoksessaan rivien välistä niin selvästi, etteivät ne voi jäädä keneltäkään tarkkasilmäiseltä lukijalta huomioimatta. Minua kiinnostaa Gerhadrsenissa hänen maailmankuvansa ja mentaliteettinsa väliset erot sekä mitä kävi hänen seuraaviensa käsissä niin Norjalle kuin työväenpuolueelle kun he hukkasivat 17.5-hengen, ei niinkään jo hänen niin moneen kertaan kerrotut sanomiset ja tekonsa Norjan poliittisessa historiassa siitä huolimatta, että tässä pelissä ratkaisevina arvoitusten avaajina ovat vallitsevien sosiaalisten ja poliittisten olojen merkitysten arvioimen. Gerhardsenin maailmankuva ei ollut tietenkään mikään "tabula rasa" tai vielä vähemmin muusta sen ajan norjalaisuudesta irrallaan oleva Gerhardsenin oma uskomusten ja toiveiden vyöhyke, jossa on otettava huomioon myös yksilön sosiaaliset velvoitteet, heidän kykynsä ja tominnalle tarjoutuvat mahdollisuudet tai niiden puuttuminen, vaan nimenomaan juuri kaikkea tätä yhdessä tarjoutuneen "17.tokukuuta-"ilmiön innoittamien ihmisten tarjoama henkinen pohja toimia hänenlaiselleen sankarille siinä historiallisessa toimintakentässä, jossa hän toimi saavuttaen ensimmäisenä ja ilmeisesti ainoana norjalaispolitiikkona kautta historian laajojen piirien syvän kunnioituksen ja kiintymyksen.

Norjan politiikka oli rajussa murroksessa I:sen ms:n päätyttyä ja työväenpuolue 1920-luvulla vakavassa kriisissä samaan aikaan kun kansainvälinen työväenliike jakaantui keskenään vihamielisiin suuntauksiin. Magnus Nilssonin johdolla Norjan oikeistososialistit olivat eronneet jo työväenpuolueesta, ja 1923 niin myös vasemmistososialistit, jotka Olav Sheflon johdolla muodostivat Norjan kommunistisen puolueen. Suomen Kristianin-lähettiläs Allan Serlachius kirjoitti keväällä 1919:

"Jos puheista saisi päättää, olisi Norjan sisäinen turvallisuus hyvinkin vaaranalaisessa kohdassa. Niin ei kuitenkaan luullakseni ole asianlaita, eikä sitä näy pelkäävän täkäläiset viranomaisetkaan. Demokraattisuus myös taloudellisella alalla - ja siitähän tässä on pääkysymys - on niin pitkälle kehitetty (paljon pitemmälle kuin esim. meillä), ja kehitetään rohkein askelin yhä pitemmälle, joten tuskin on luultavaa, että työväenpuolue todella siirtyy sanoista toimeen."

Suomen ja Norjan eron huomaa analysoimalla sen historiallisten äärivasemmistojen kehityksen eroja. Suomessa vasemmisto kävi verisen sisällissodan osittain Venäjän bolsevikkien rohkaisemana ja menetti sen jälkeen otteen valtaan aina vuoteen 1926-27, jolloin SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner muodosti sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Norjassa ylioppilasnuoriso oli toisin kuin Suomessa vasemmistolainen. Vasemmistoradikalismi oli niin voimakasta vuoden 1917 jälkeen, että paikallinen sosialidemokraattinen puolue liittyi vuonna 1919 Moskovan johtamaan kommunistiseen internationaalin, jota kutsuttiin Kominteriksi poikkeuksena muista veljespuolueistaan. Norjan työväenpuolue kuitenkin erosi Kominterista lyhyen jäsenyyskautensa jälkeen vuonna 1923 ja muodosti ensimmäisen sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen Norjaan jo vuonna 1928. Norjan työväenpuolue oli jo ehtinyt hyväksyä jo vuonna 1921 ns. Moskovan teesit, jolla se olisi alistunut Kominterin muiden puolueiden tapaan Moskovan määräiltäväksi, mutta pitkien keskustelujen jälkeen se ei halunnutkaan alistua muiden määräiltäväksi, vaan erosi enemmistön halutessa muuttua sosialidemokraattiseksi pohjoismaiseksi puolueeksi Kominterista vuonna 1923.

Myöhemmin Norjan työväenpuolueesta kehittyi eurooppalaisissa mittasuhteissa Einar Gerhardsenin, joka itsekin oli Kominternin kaudella vuosina 1919-1923 kuulunut Norjan kommunistisen nuorisoliiton keskuskomiteaan, puheenjohtajakaudella oikeistolainen työväenpuolue, joka toimi Pohjoismaissa Amerikan äänenä yrittäen saada muita Pohjoismaita liittymään lännen leiriin, erityisesti Natoon. Juuri tämä kysymys teki vaikeaksi kotkannorjalaissukujen aseman Suomessa Kekkosen ja idän silmissä, kuten puolustusministeriön kansliapäällikkönä tuolloin toimineen kenraaliluutnantti Aimo Pajusen, joka oli naimisissa kotkannorjalaisiin sukuihin kuuluvan taiteilijan kanssa, ja oli omiaan hiertämään "pari piirua vasemmalle" vuonna 1966 SDP:tä Rafael Paasion johdolla raivannutta uutta rauhantahtoista ja vasemmistohenkistä demarisukupolvea Suomessa. Kommunisteista ja vasemmistoradikalismista tuli Norjassa myös muiden länsimaiden tapaan poliittinen ongelma II ms:n jälkeen erityisesti sosiaalidemokraateille. Kyse oli huutelusta toreilla, laittomien lakkojen järjestely-yrityksistä sekä neuvosto-propagandan levittämisestä samaan aikaan, kun kommunistit kävivät työväenjärjestöissä avointa taistelua työläisten sieluista liian maltillisina ja länsimielisinä pitämiään sosialidemokraatteja vastaan.

Norjan sosialidemokraattisen työväenpuolueen pitkäaikainen puheenjohtaja ja pääministeri Einar Gerhardsen kirjoittaa muistelmissaan, miten kommunistit kukkoilivat ja esittivät kovaan ääneen suuria ja uhrautuvia isänmaanystäviä, vaikka totuus oli hänen mielestään hieman toisenlainen. Pinnan alla kyti ja kommunisteihin ei luotettu siitä huolimatta, että heti sodan jälkeen ensimmäisissä Stortingetin vaaleissa työväenpuolue sai 76 ja kommunistit 11 paikkaa. Vasemmisto sai enemmistön eli yhteensä 87 paikkaa oikeiston 63 paikkaa vastaan. Erityisesti oikeistopuolue Höyre menetti paljon edellisistä vaaleista, peräti 11 paikkaa 36:sta saaden nyt vain 25 paikkaa.

Suomen näkökulmasta on ehkä vaikea ymmärtää sitä, että Norjassa vasemmistoradikaaleja pidetään edelleenkin venäläisille hyödyllisinä idiootteina eli viideskolonnalaisina, jotka olivat valmiita antamaan henkensäkin ensin Neuvostoliiton ja nyt Venäjän puolesta, jos se vain sitä vaati, ja Norjassa se teki nimenomaan näin varsin usein esimerkiksi Pohjois-Norjan neuvostovakoilijoita kuljettaneiden etappiteiden verisessä historiassa, jolloin monet hyvää tarkoittavat ja viattomat idealistit teurastettiin kommunismin nimissä. Gerhardsen on "viideskolonnaisuudesta" kirjoittanut muistelmiensa toiseen osaan, missä hän pohtii samanaikaisesti kysymystä vuonna 1947 Huippuvuorten yhteisestä sotilastukikohdasta venäläisten kanssa. Ehdotuksen tekivät venäläiset samaan aikaan kun Gerhadsenin poliittinen oppi-isä, Martin Tranmael kirjoitti puolueen pää-äänenkannattajassa, Arbeiderbladetissa tulikivenkatkuisen syytöskirjoituksen Norjan kommunistipuoluetta kohtaan niin, ettei kenelläkään jäänyt epäselväksi kenen kynästä se oikeasti tuli ja miksi.

Kyseessä oli amerikkalaisten tukema taistelu työväenpuolueessa Nato-jäsenyyden puolesta, ja sen johtajina toimivat itseoikeutetusti entiset vasemmistoradikaalit ystävykset: pääministeri Gerhardsen sekä Ulkoministeri Lange kuin sovitustyönä koko kansan puolesta vaarallisesta ja viattomasta idealismistaan pasifistihössötysten kanssa samaan aikaan, kun koko muu maailma oli kynsin ja hampain aseistautumassa II ms:aa varten. Kommunistien vallankaappaus Tsekkoslovakiassa 1948 ei ollut vienyt Norjaa vain Naton jäseneksi, vaan oli tehnyt myös Norjan työväenpuolueen vahvasti Tsekkolovakian miehityksen puolesta liputtaneen Norjan kommunistisen puolueen viholliseksi. Tämän jälkeen työväenpuolue alkoi toimia voimakkaasti yhdessä CIA:n kanssa pohjoismaisissa veljes- ja ay-järjestöissä vahvistaakseen antikommunistista rintamaa Neuvostoliittoa vastaan. Suomen ja Norjan vasemmistoradikaaleilla ei ole paljon muuta yhteistä kuin aatteen nimi. Norjan työläiset olivat omien lehtiensä välityksellä seuranneet tarkkaan Suomen sisällissodan tapahtumia. Mm. norjalainen eversti Ivar Aavatsmark tutustui Suomen oloihin sisällissodan rintamilla. Sisällissodan valkoiset voittajat herättivät vihaa norjalaistyöläisissä heidän luettuaan lehdistään järkyttäviä punavankikuvauksia. Vasemmistoradikaalit pitivät Mannerheimia syyllisenä valkoiseen terroriin ja se aiheutti jännitteitä Norjassa. Kommunistikansanedustaja Mauri Ryömä oli yrittänyt viritellä työläisten vapaaehtoisjoukkoja vapauttamaan Pohjois-Norjaa vetäytyvistä saksalaisista huonolla tuloksella syksyllä 1944.

Norjan ja suomalaisten kommunistien suhteita ei ainakaan parantanut se, kun SKP vuonna 1948 Oslossa järjestetyssä pohjoismaisessa kommunistikokouksessa kovisteli isoveljen röyhkeydellä pohjoismaisia sisarpuolueitaan tiukasti Neuvostoliiton talutusnuoraan sillä verukkeella, että oli sekä isoin äänimääräisesti puolueista että omasi Neuvostoliittoon parhaat suhteet sen luonnollisena lähinaapurina ja uskollisimpana käskyläisenä. Vaalivoiton jälkeen Gerhardsen oli aluksi sitä mieltä, että kommunistit voitasiiin ottaa hallitukseen tukipuolueeksi, olivathan he vahvistaneet asemiaan myös ammattiyhdistysliikkeessä. Gerhardsenin ajatus oli näin estää kommunistien masinoimia levottomuuksia. Työväenpuolue ei kuitenkaan ottanut hallitukseen kommunisteja, ja poliittiseen marginaaliin jääneiden, tai oikeammin pakotettujen, kommunistien menestys ei sen jälkeen Norjassa ollut pitkäikäinen. Vuoden 1949 vaaleissa he menettivät kaikki paikkansa. Uuden vaalilain myötä kommunistit palasivat hetkeksi Stortingetiin vuoden 1953 vaaleissa kolmella paikalla. Vuoden 1957 vaaleissa he saivat enää yhden paikan, ja jo seuraavissa vaaleissa vuonna 1961 he menettivät viimeisenkin paikkansa.

Mutta mikä mies oli maan isäksi (jota voitiin pitää myös Norjan Kekkosena) kutsuttu Einar Gerhadsen, jonka ura tavallisesta katutyöntekijästä vallan huipulle on kuin suoraan amerikkalaisesta unelmasta, vaikka tarkemmin katsottuna se oli pitkä, hyvin suunniteltu ja huolimatta valtavasti vaikeuksista myös sinnikkäästi toteutettu, ja alkanut jo nuoruudesta, jolloin hän oli päässyt lähelle työväenpuolueen mahtimiehen, pitkäaikaisen puoluesihteeri Martin Tranmaelin sisäpiiriä, josta aloitti kiitonousunsa ensin ay-toimitsijaksi, ja kahden äänen erolla vuosiksi 1923-1926 työväenpuolueen puoluesihteeriksi. Sen jälkeen Oslon demareiden puheenjohtajaksi ja pormestariksi sekä uudelleen puoluesihteeriksi vuonna 1936 vuoteen 1939, jolloin hänestä tuli työväenpuolueen vaikutusvaltainen varapuheenjohtaja sekä maan pitkäaikaisin pääministeri sotien jälkeen vuosiksi 1945-1951, 1955-1963. Ehtipä Gerhadsen jättää jo kerran vuosiksi 1951-1955 pääministerin hommat kertaalleen, ja siirtyä ensin työväenpuolueen Stortingetin ryhmänjohtajaksi ja sitten Stortingetin puhemieheksi toimien samaan aikaan myös Pohjoismaiden neuvoston puhemiehenä ennen kuin hänet saatiin ylipuhuttua pääministeriksi vielä kerran vuosiksi 1955-1963 niin, että hänestä voidaan puhua myös Norjan Kekkosena.

Gerhardsenin uraa varjosti kaksi asiaa: hänen arveltiin tienneen Israelin käyttävän norjalaista raskasta vettä mahdollisesti ydinaseiden tekemiseen vuonna 1958, sekä Norjan sosialidemokraattien (Ap- Arbeiderparti) hairahtuminen kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuksessa kommunistien Kominterniin, jonka ensisijainen tehtävä oli "eliminoida reformistiset poliittiset puolueet työväenliikkeestä sekä lyödä taantumuksellinen työläisaristokratia ammattiyhdistyksistä". Norjalaiset huomasivat kuitenkin pian, että Stalin käytti Kominterniä käsikassaranaan poliittisia vastustajiaan vastaan ja kuri oli kirjaimellisesti tappavan ankara. Kominternin syntyminen oli vakava virhe, minkä tunnistivat monet siihen osallistuneet norjalaiset myöhemmin. Mutta Kominternin puheenjohtaja Grigori Zinovjevin sanoin vaihtoehtoja ei ollut, sillä vakiintuneet työväenpuolueet olivat kommunismille kuolemaksi. Gerhadsen oli näkyvästi mukana näissä alun kärhämöissä saaden sulkia hattuunsa osaavana ja ovelana järjestömiehenä, mutta se jätti häneen myös syvän epäluulon kommunistien toimintatapoja, ja aivan erityisesti Neuvostoliiton häikäilemättömyyttä, kohtaan.

Norjassakin noudatettiin aluksi Kominternin ohjeita. Kominternilaisessa retoriikassa sosiaalidemokratia ja fasismi eivät olleet toistensa vastakohtia, vaan ikään kuin siamilaiset kaksoset, jotka piti molemmat tuhota, jotta ikuinen onnela nimeltään proletariaatin diktatuuri onnistuisi. Hieman yli kaksikymmentä vuotta Komintern-seikkailun jälkeen Gerhardsen, vei puolueensa ja maansa amerikkalaisten syliin Nato-jäseneksi lännen viimeiseksi turvaksi puolueensa vasemmistosiiven ja kommunistien nikotteluista huolimatta pohjoisessa Neuvostoliittoa vastaan kylmän sodan puhkeamisen aikoihin rautaesiripun laskeuduttua Euroopan halki, yrittäen samalla Kekkosen kiusaksi houkutella suomalaisia puoluetovereitaan hylkäämään YYA-sopimuksen ja liittymään avoimesti Norjan seuraksi lännen leiriin.

Juuri siksi Norjan politiikan mielenkiintoisin nimi on selviytyjä ja taistelija Einar Gerhardsen, eräänlainen norjalaisten oma Väinö Tannerin ja Paavo Lipposen yhdistelmä maailmaa havainnoidessaan käyttävää pragmaatikkoa - paitsi että Lipponen renessanssiruhtinaana on monipuolisempi, avarampi ja huumorintajuisempi kuin Tanner oli, ja ymmärtää, toisin kuin kuulemma Tanner, filosofista, teoreettista ja abstraktia ajattelua. Lipponen on ollut harvinaisen sinnikäs yrittäessään saada Talvisodan ulkoministeri Tannerin, joka sai aikaan monen jo unohtamansa tärkeän rauhan ja hengästauon suomalaisille, maineen palautetuksi sellaiseksi Lasse Lehtisen kuvaamaksi suoraselkäiseksi patriootiksi ja "mies paikallaan"- johtajaksi, kuin häntä ovat muutkin kuin Lipponen ja Lehtinen luonnehtineet.

On syytä muistaa, etteivät norjalaiset siitä huolimatta, että heidän sympatiansa olivat SDP:n puolueriidassa oppositioon jääneiden vanhojen pohjoismaisten tuttavuuksiensa puolella, unohtaneet Tanneria, vaan SDP:n vuoden 1946 puoluekoukouksen yhteydessä Norjan sosiaalidemokraattien edustaja, Hjalmar Dyrendahl kävi vankilassa tapaamassa Tanneria ja viemässä hänelle norjalaistovereiden lämpimät terveisensä ja jaksamisen toivottelut, pitiväthän tannerilaiset itseään länsimaisten arvojen ja pohjoismaisen kansanvallan esitaistelijoina. Osin norjalaisten suhtaumiseen Tanneriin vaikutti myös se, että Pohjoismaiden sosiaalidemokraattien vanhaan kärkikaartiin kuulunut vaikutusvaltainen K.A. Fagerholm ei voinut hyväksyä sitä yksipuolista tapaa, millä Tanneria vastaan hyökättiin. Suomessa suhteita muiden pohjoismaiden veljespuolueisiin hoitivat yleensä ruotsinkieliset demarit korkella tasolla kuten vuoden 1948 yöpakkasten aikainen pääministeri K. A Fagerholm ja puoluesihteeri Väinö Leskinen.

Työväenpuolueen hallituksien pitkäaikainen (1946-1965) ulkoministeri Halvard M. Lange, sama heppu, joka Norjan ylioppilaiden puheenjohtajana kutsui Suomen rauhanoppositioon kuuluneen tunnetun edustajan, kansanedustaja Cay Sundströmin - sodanjälkeinen Suomen Moskovan-lähettilään Oslossa, puhumaan sodan vaarasta ja puolueettomuudesta vuonna 1938, oli muuttunut idealistisesta haihattelijasta kyyniseksi reaalipoliitikoksi kantapään kautta sodan aikana, ja erityisen vankaksi antikommunistiseksi Nato-jäsenyyden kannattajaksi, lähetti Norjan Helsingin lähetystöön sosiaaliattasean peiteviran suojissa salaisia suhteita ja rahavirtoja järjestelleen Joachim Hellenin Gerhardsenin pyynnöstä. Pääministeri Gerhadsenin aktiivinen rooli edistää lännen intressejä laajassa työväenpuolueen kansainvälisessä kentässä ei jäänyt Neuvostoliitolta, eikä varsinkaan silloin nousussa olleelta maalaisliittolaiselta Urho Kekkoselta huomaamatta - asia, joka myöhemmin hiersi Kekkosen suhteita Norjaan kuin kivi kengässä niin kauan kuin Kekkonen oli presidenttinä, ja vaikutti hänen suhtautumiseensa sekä norjalaisiin että erityisesti kotkannorjalaisiin jopa niin, että hänen kohdallaan on syytä puhua sekä Norja-raivosta että Norja-vihasta.

Einar Gerhardsenin, jota voisi hyvin kutsua myös joko Norjan ensimmäiseksi Nato ja CIA-mieliseksi pääministeriksi, tekee mielenkiintoiseksi myös hänen veljensä Rolf Gerhardsen, joka toimi puolueen lehden Arbeiderbladetin toimittajana, ja jota pidettiin yleisesti työväenpuolueen epävirallisena tiedustelupäällikkönä ja yhteyshenkilönä sotilastiedusteluun ja veljeensä, sekä CIA:lta kanavoitujen voitelurahojen leviämiseen muihin pohjoismaisiin ammattiyhdistysliikkeisiin ja sosialidemokraattisiin puolueisiin, juuri alkaneessa työväenliikkeen maailmanlaajuisessa verisessä taistelussa ahtaista etupiirirajoista laajentumiseen pyrkiviä kommunisteja vastaan. Ennen sotia Pohjoismaiset sosiaalidemokraatit olivat juuri nousseet valtaan joko yksin tai koalitioissa harjoittelemaan valtiolaivan kipparointia. Sotia edeltänyt työväenliike oli pasifistisena puolueettomuuden kannalla uskoen sinisilmäisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön myös puolustuksessa. Skandinavismi ei ollutkaan johtanut pohjoismaisen suuntauksen kannattajien harmiksi 1800-luvulla Pohjoismaita yhteen isommiksi valtioiksi Saksan ja Italian tapaan; Tanskalle ja Ruotsille pohjoismaisuus oli tärkeä asia, Suomelle ja Norjalle taas vähemmän tärkeä. 1900-luvun kansainväliset kriisit ja sodanuhkat toivat 1930-luvulla Pohjoismaat yhteisten neuvottelupöytien ääreen.

Läheinen suhde Britteihin ja Britannian vuoden 1945 sotien jälkeen ensimmäiset vaalit voittaneeseen Labouriin ajoi Pohjoismaita mukaan aktiivisiksi osapuoliksi Neuvostoliiton pelon takia kylmään sotaan, joka oli Stalinin syytä, kuten John Lewis Gaddis väitti, ja kehotti ainoana lääkkeenä tätä tautia vastaan olevan kovan paneminen kovaa vastaan, kun oli kyseessä maailmanvalloituksesta haaveilevalle ja muulle maailmalle uhittelevalle Neuvostoliittolle II ms:n jälkeisessä voitonhuumassaan. Gaddis myös ymmärsi marxilais-leninismin nimeen vannoneiden tyrannien olevan enemminkin brutaaleja romantikkoja kuin kovapintaisia realisteja, ja siksi myös loppupeleissä helppoja maalitauluja hegemoniataistelussa maailman herruudesta kunhan vain jaksettiin laitaa se kova kovaa vastaan, minkä Reagan vei omalta osaltaan onnistuneesti loppuun niin, että koko kommunistinen järjestelmä romahti omaan mahdottomuuteensa ja valheisiinsa.

Myös Pohjoismaissa uskonto, ideologiat sekä niiden pikkuveljinä aina pakettiin kuuluvat uskomukset ja määräykset, tarjoavat sen normatiivisen perustan, jota vasten arvioidaan sekä omaa että muiden käyttäytymistä ja haetaan toiminnalle oikeutusta. Ideologioiden merkitys lähestyy myös mentaliteettien huomioon ottamista. Esimerkiksi Neuvostoliitolle oli tappio kun Labour voitti Britannian vaalit, sillä suurvaltasuhteisiin tuli tämän jälkeen ideologinen elementti, mikä vaikutti kommunismin tappioon länsimaissa, vaikka kommunistit yrittivät sopuilla heti sodan jälkeen pyrkimällä sosiaalidemokraattien kanssa hallitsemaan kansanrintama-taktiikalla. Kommunistit saivat huomata hyvin pian Labourin kiertävän aktiivisesti ympäri eurooppalaisia veljespuolueitaan puhumassa Naton piikkiin ja kritisoimassa kovin sanoin kommunistien valtapyrkimyksiä sekä Neuvostoliiton vallanhimoisesta röyhkeydestä. Ruotsalaisten sosiaalidemokraattien johdolla käynnistettiin pohjoismaisten sosiaalidemokraattien yhteistyö ja ideologinen elementti.

Mutta mikä oli tämä ideologinen elementti, joka lähestyi mentaliteetin huomioon ottamista määritellen pitkälle maailman kylmän sodan loppumiseen saakka? Se oli vanhan jakaantuneen työväenliikkeen perintönä ja sodan aikana tauolle jäänyt taistelu työläissieluista siitä kenen evankeliumi ihmiselämän paremmuudesta oli menestysekkäin. Silloin sanojen asemesta taisteluun tuli mukaan myös raha ja elintaso Ruotsin sosialidemokraattinen hyvinvointiyhteiskunta etunenässä. Siitä lähtien läntisillä sosiaalidemokratioilla oli merkittävä rooli läntisen demokratian puolustamisessa kapitalistisissa yhteiskunnissa, jopa niin että SDP:n puoluesihteeri Unto Varjonen sanoi vuonna 1946 "suomalaisen sosialidemokratian olevan rengas kansainvälisessä ketjussa, joka kestää". Juuri tässä kamppailussa eturiviin nousee Pohjolassa työväenliikkeen sodanaikaisiin sankareihin lukeutuva Gerhardsen, kun itä ja länsi alkoivat lujittaa leirejään kilpaa vuonna 1947. Mutta miksi Gerhardsen on myös niin kiinnostava henkilö yritettäessä avata myyttisen nykynorjalaisuuden sankariroolin taustoja rakennettaessa kommunisminvastaista länsimaista demokratiaa ja sen pohjoismaista hyvinvointiversiota? Gerhardsen nimi on Norjan sosialidemokraattisessa liikkeessä käsite ja synonyymi sankaruudelle siinä missä Quisling taas petturuudelle, koska juuri Gerhardsenin tarina kuvaa hyvin myyttisen nyky-Norjan luomista ja niitä henkilöitä eli massoja, jotka olivat sitä tekemässä. Kyse on samoista sissihenkisistä vapaustaistelijoista kuin II ms:n jälkeen maailman jälleenrakentamiseen osallistuneiden ja valtaannousseiden työväenpuolueiden myyttiset johtajat Saksan Willy Brandtista Israelin Golda Meiriin.

Norjassa tiedettiin, että pohjoismainen yhteistyö ja erityisesti lämpimäksi muodostuneet puoluesuhteet sosiaalidemokraattien välillä olivat myrkkyä Neuvostoliitolle. Ehkä siksi myös suomalaiset valoivat öljyä laineille antaessaan panoksensa myyttiin nimeltä Einar Gerhardsen. Työväen Joulualbumissa vuodelta 1945 silloisen Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittaja ja kansanedustaja Eino Kilpi esitti kirjoituksessaan Gerhardsenin kanonisoidun tarinan juuri sellaisena kun sitä on levitetty "imelästi (piiloneuvostovastaisesti)" sosialidemokraattisen yhteispohjoismaisen liikkeen toimesta ympäri Pohjoismaita. Parhaimman näkökulman, vaikkakin "tunnustuksellisen" ja siksi myös itsestään todistavana epäluotettavan, antaa itse Einar Gerhardsen muistelmatrilogiassaan "Kamrater i krig och fred - Minnen 1940-45" (Tiden 1971) ja "Samarbete och strid - Minnen 1945-55" (Tiden 1972) sekä "I medgång och motgång - Minnen 1955-65" (Tiden 1973), jota me tässä luvussa myöhemmin hieman ominpäin aitonorjalaiseen tapaan hieman kyseenalaistaen tulkitsemme.

Gerhardsenin legenda saa siivet alleen sen jälkeen kun hän on palannut maanpaosta kesken Natsi-Saksan miehityksen johtaakseen Oslon kaupunginvaltuustoa. Gestapo pidätti hänet melkein heti mutta päästi hänet vapaalle pitkien ja uuvuttavien kuulustelun jälkeen. Häneltä kiellettiin osallistuminen politiikkaan ja hän palasi entiseen ammattiinsa tavalliseksi katutyöntekijäksi, kunnes Oslossa 1941 puhkesi ns. maitolakko ja saksalaiset julistivat kaupunkiin poikkeustilan. Saksalaisten terrori norjalaisia kohtaan alkoi tästä tapahtumasta ja Gerhardsenin sankaruus. Ihmisiä teloitettiin, varsinkin vastarintamiehiksi epäiltyjä ja keskitysleirejä avattiin. Gerhardsenkin joutui surullisenkuuluisaan Grinin keskitysleiriin Oslon lähelle. Gerhardsenista tuli pian keskistysleirin vankien ja illegaalin toiminnan johtaja niin, että hänet siirrettiin Möllersgaden kuuluisaan vankilaan Osloon, jossa häntä kidutettiin niin rajusti, että maaliskuussa 1942 alkoi kaupungilla liikkua huhu hänen kuolemastaan, vaikka hänet oli siirretty Saksaan Sachsenhauseniin Grinin keskistysleiriin. Toinen näkyvä sosiaalidemokraattinen politiikko Halvard M. Lange, joka oli paitsi Gerhardsenin hyvä ystävä, myös vankitoveri keskistysleirillä, kuvasi Gerhardsenia kirjoituksissaan näin:

"Kaikki, jotka ovat olleet yhdessä Einar Gerhardsenin kanssa näinä vankeus-ja vankilavuosina - tunsimme hänet sitten aikaisemmin tai emme, omasimme hänen poliitiset käsityksensä taikka olimme olleet hänen vastustajiaan taikka olleet kokonaan politiikan ulkopuolellla, kunnes kansallinen taistelumme pakotti meidät määrittelemään kantamme - kaikki me poikkeuksetta keräännyimme hänen ympärilleen, josta oli tullut luonnollinen, kokoava keskus. Hymyilevänä, rauhallisena aina tasapainoisena, aina hyväntuulisena ja täynnä tulevaisuuden suunnitelmia - vieläpä silloinkin, kun tiesimme hänen olleen sairaana ja fyysisesti voimattomana - oli hän aina ja häntä me etsimme ja häneltä me saimme voimaa."

Ja vaikka kirjoitus on tyypillistä poliittisen johtajan tuohon aikaan kuuluvaa nuolemisjargonia, varsinkin kun on voittajan kaveri, jota on palkittu siitä, Langen antamasta kuvasta välittyy kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin Gerhardsen oli sen ajan mukaan tavallinen työläinen, joita ei enää nykyisissä pohjoismaisissa sosialidemokraattisten puolueiden johdossa Ruotsin pääministeri ja metallimies Stefan Löfveniä lukuunottamatta löydy, sellainen, joka nousi aikoinaan työväenliikkeen johtoon, ja ihan kuten oli K.A. Fagerholm siviiliammatiltaan parturi, Gerhardsen oli katutyöläinen, ja juuri sellainen legendoja synnyttävä johtatyyppi, jota aika ja hallitukseen pitkäksi aikaa noussut norjalainen työväenliike silloin tarvitsi levittämänsä optimismin ja jälleenrakennussanoman myyntimieheksi. Toiseksi Lange puhui tarkoituksella vielä tärkeämmästä asiasta eli Norjan vahvasta kansallistunteesta "kunnes kansallinen taistelumme pakotti meidät määrittelemään kantamme", mikä syntyi jo vuonna 1814 Norjan saadessa hetken maistaa itsenäisyyttä ja perustuslain, joka sisälsi ensimmäiset demokratiaa koskevat säännökset.

Voisi väittää Norjan päässeen tuolloin sellaiseen poikkeukselliseen vapaudenhuumaan, josta he eivät halunneet enää koskaan sen jälkeen mistään hinnasta luopua. Norjan lipun värit tulivat ihan kuten Yhdysvaltojenkin, Ranskan Suuren Vallankumouksen innoittamina symbolisoimaan tuolloin muodissa ollutta ihmisten ja kansakuntien vapautta päättää omista asioistaan. Tuota huumaa Norja elää edelleenkin ja sitä kutsutaan vieläkin "17. toukokuuta- ilmiöksi" itsenäisyyspäivän mukaan - eikä syyttä, sillä esimerkiksi Gerhardsenin ajattelussa kantavina periaatteina henkilökohtainen vapaus ja itsenäisyys olivat ylitse muiden. Ne kaksi hänelle maailman tärkeintä asiaa, jotka säilyivät hänen ajattelussaan läpi koko hänen pitkän elämänsä. Eino Kilpi ei väsy hehkuttamasta artikkelissaan vuodelta 1945 Työväen Joulualbumissa ajan tapaan Norjan suurimmalle kansallissankarille sitten Norjan yhdistäneen kuningas Harald Kaunotukan:

"Koko Norjan työväenluokka tervehti häntä sydämellisesti, voimme sanoa koko Norjan kansa. Kun alussa mainitussa puoluekokouksessa jälleen kuuntelin hänen esityksiään, käsitin hänen suuren henkisen voimansa salaisuuden. Hän on yksilö Norjan työväenliikkeen riveissä, mutta samalla ehdoton johtaja. Primus inter pares. Ensimmäinen vertaistensa joukossa, istuupa hän sitten puolueensa puheenjohtajan taikka maansa hallituksen pääministerin tuolilla. Ennen kaikkea Norjan työväestö voi olla ylpeä hänestä. Eikä vähemmän koko Norjan kansa."

Einar Gerhardsenista tulee pääministeri ja Norjan "Kekkonen" eli todellinen johtaja kahdeksi vuosikymmeneksi vuonna 1945. Ja vaikka kolmiosaiset muistelmat on pantu hänen nimiinsä, on ne todennäköissti kirjoitettu työväenpuolueen luottotoimittaja Egil Hellen ja Einarin pitkäaikainen avustaja Olof Solumsmoen sekä Rolf-veljen suosiollisella avustuksella, ja ovat lajissaan yhtä yksiniittisiä ja totuusarvoltaan yhtä vähäisiä, kuin sodan jälkeen kaikissa Pohjoismaissa muotiin tulleet ja lähes omaksi teollisuudenhaarakseen muodostuneet vastaavanlaiset tarkoituksenmukaiset jälkiään kauniilla sanoillaan puhdistamaan tottuneiden muidenkin työväenliikkeen ammattijohtajien vastaavat muistelmat. Mutta se ei selvästikään sen kummemmin tahtia haittaa, sillä Gerhardsenin muistelmia I-III voisi suorapuheisuudessaan verrata maamiehensä Owe Knausgaardin "epärealistisiin realistin muistelmiin". Kummankin tekstissä nimittäin varsin häilyvä raja toden ja valheen, realismin ja fantasian välillä on niin vaikeasti havaittavissa, että "epärealistiset realistin" muistelmat ovat todennäköisesti ainakin Gerhardsenille oikea nimitys. Ensimäisestä osasta "Kamrater i krig och fred - minnen 1940-1945" rakennetaan hänestä kovalla tohinalla työväenpuolueen kirkasotsaista sota- ja vastarintanmiesmyyttiä tulevia vaalitaistoja varten.

Gerhadsen sanoo jo heti alkusivuilla, että ellei hän olisi matkustanut Tukholmaan toukokuussa 1940 vaan jäänyt Tromssaan 7. kesäkuuta saakka ja matkustanut Englantiin, hänestä ei olisi tullut pääministeriä vuonna 1945. Tai että elleivät saksalaiset olisi lähettäneet häntä Sachenhausenin Grinin keskitysleiriin syksyllä 1944, hän ei olisi tullut edes puheeksi pääministerä valittaessa. Toisessa osassa "Samarbete och strid - minnen 1945-55" Gerhardsen käy läpi muistiinpanojaan siitä, mitä maassa hänen johdollaan ja hänen mielestään tuona ajankohtana kävi, ja on muistelmien kiinnostavin osa siksi, että monet asioista, joista hän kirjoittaa paljastavasti niiden taustoja, yllättävät lukijansa koska niistä ei ole aiemmin kerrottu, tai ainakaan pääministerin itsensä kokemana.

Sodanaikainen työväenpuoluetta edustanut pääministeri Johan Nygaardsvold oli kieltäytynyt jatkamasta enää. Työväenpuolueen hallitus oli saanut enemmistön Stortingetiin ja kaksikymmenvuotinen vähemmistöhallitusten epävarma aika oli vihdoin ohitse. Eduskuntaryhmässä vanhat konkarit jatkoivat silti, sillä ryhmän 76 jäsenestä 40 oli uudelleen valittuja. Kaikkia puolueita kiinnosti yhteishallitus työväenpuolueen kanssa mutta kun puoluehallitus koeäänesti Trygve Lien tukemana puolueen puheenjohtajan Einard Gerdarsenin ehdotuksen puolesta perustaa yksin oma hallituksensa asia oli siinä eikä siihen ollut kellään enää nokan koputtamista. Gerhardsenin pian mudostettu hallitus oli innokasta ja tunsi keskenään aitoa toverihenkeä. Sen ajan oloissa hallitus oli "nuori" - keski-ikä oli juuri ja juuri 54-vuotta. Kristian Fjed, joka oli oli vanhin 57-vuotta - nuorin oli Jens Chr. Hauge, joka oli vasta 30-vuotias. Valtaan nousivat Norjan vastarintamiehet mm. eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaksi valittu Sverre Stöstad, joka oli sodan aikaan Saksassa vankina.

Sodanjälkeisessä jälleenrakennus-Norjassa haasteita riitti, sillä maa nuoli haavojaan natsimiehityksen jäljiltä ja oli hyvin köyhä - Gerhardsenin sanoin Oslon kauppojen ikkunat ammottivat tyhjyyttään - työväenpuolueen uuden ja työväenpuolueen sisäpiirille Lontoon pakolaishallituksen ajoilta tutun, mutta muille lähes tuntemattoman finanssiministeri Erik Broforssin esitellessä maan pelastamiseksi uudenlaisen suunnittelutalouden ohjelman, mikä kauhistutti heti alkuunsa maan porvarilliset puolueet ja sähköisti poliittisen ilmapiirin. Monet varoittelivat hallituksen innostuksissaan liikkuvan liian nopeasti uudistusten tiellä, kuten aina tällaisissa tapauksissa ja varsinkin heti pitkän sodan jälkeen. Sama innostus oli Britannian Labour-puolueen hallituksella ja Clement Attleella voitettuaan vaalit. Gerhardsen myöntääkin heidän halunneen kaiken hyvän mahdollisen liikoja miettimättä ja heti. Olihan työväenpuolue yksinään saanut enemmistön Stortingetiin ja vasemmisto yhdessä kommunistien äänillä enemmistön myös koko Norjan äänistä.

Yleistilanne oli silti mahdoton ellei peräti toivoton: tärkeät Saksan markkinat oli sodan jälkeen menetetty ja talous kuralla. Mutta heillä oli sekä uskoa että toivoa saada yhteiskunnan pyörät taas yhdessä pyörimään, kuten Brofoss vakuutteli ensimmäisessä suuressa puheessaan Stortingetille ja porvarillinen Aftenposten toivotti hallitukselle menestystä tässä vaikeassa tehtävässään. Gerhardsen käy aluksi kirjassaan läpi näitä jälleenrakentamisen vaikeita alkuvaiheita keskittyen oleellisiin tapahtumiin, ja vielä selkokielellä alleviivaa sanomansa sekä tarkoituksensa kaikille lukijoille ymmärrettäviksi sanoiksi. Muistelmista välittyy rehti, karismaattinen ja sanojensa mittainen, mutta myös päämärätietoinen ja voimaa uhkuva, juuri sellainen alfa-uros (Gerhardsen oli pitkä mies itse), jota Norja tuona hetkenä kaipasi kipeästi enemmän kuin mitään muuta.

Mutta kaikkihan ei mene aina niin kuin toivotaan. Asioilla ja ihmisillä on oma lyhyt aikansa ja sitten tilanne on vain ohitse eikä siinä voi muuta kuin ihmetellä kun jää junasta sivuraiteille. Näin kävi Gerhardsenillekin. Mutta mustat pilvet alkoivat kerääntyä vasta pitkän ajan jälkeen Gerhardsenin ja hänen johtamansa työväenpuolueen enemmistöhallituksen taivaalle, koska Norja tuntui tarvitsevan heitä ja he Norjaa vielä pitkään. Yhteistyö sujui niin oikeiston oppositiojohtaja C.J. Hambron kuin kansanedustajienkin kanssa hyvin. Työväenpuolue sai pyörät pyörimään, maan nousuun ja levitettyä kansalaisiinsa kauan kaivatun optimismin, välittämisen ja yhteen hiileen puhaltamisen sekä sekä onnistumisen tärkeät ja kannustavat tunteet Englannin Labourin tavoin.

Kirjan alkuosa onkin suoraan kuin sen ajan sosiaalidemokraattisesta sanomalehdestä täynnä onnen täyteistä itsetyytyväisyyttä pitkään kaivatun täydellisen hallitusvallan saamisesta. Jossain kohtaa ne muistuttavat jopa Stortingetin keskustelupöytäkirjoja, kun Gerhardsenin haamukirjoittajat siteeraavat tarkkaan mitä mistäkin on keskusteltu. Muistelmat on silti sujuvasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu. Ensimmäiset poliittiset tyrskyt suuren alkuinnostuksen ja vapaudentunteen jälkeen työväenpuolueen enemmistöhallitus koki vasta niinkin myöhään kuin ulko- ja liittoutumispolitiikkaa pohdittaessa vuonna 1948. Nämä ovatkin Gerhardsenin muistelmien kiinnostavimmat kohdat, sillä käytännössä Norjan sosiaalidemokraatit valitsivat yksin tien Natoon ja muuttivat Norjan historiallisen aseman aikaisemmasta skandinaavisesta puolueettomuussuunnasta lännen sotilas- ja turvallisuuspolitiikan niin oleelliseksi osaksi, että Natoon liittymisestä 1949 Norjan historiassa voi puhua "Uuden sodanjälkeisen kuningaskunnan aikana" itsenäisyyden joutuessa koetukselle Amerikan vahvojen atlanttisten puolustusintressien kanssa, ja 1920-luvulla vielä maailman vasemmistolaisin läntisin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue muuttui yhdessä yössä maailman oikeistolaisimmaksi. Mikä sai heidä ottamaan nämä ratkaisevat askeleet, vai oliko kyse on pragmaattisesta pakosta?

Gerhardsen oli epäilevä aluksi toivoen Norjan jäävän puolueettomaksi kahden suuren maailmanvallan väliin kylmän sodan kovimpina pakkasöinä, mutta Tsekkoslovakiassa tapahtunut kommunistien vallankaappaus järkytti häntä suuresti muuttaen lopullisesti hänen mielensä. Gerhardsen alkoi pelätä sitä mihin suuntaan Stalinin johtamat kommunistit halusivat Norjan viedä. Se olisi ollut pelätty Suomen tie eikä kenenkään "17. toukokuuta- ilmiön äidinmaidossaan imeneen" norjalaisen isänmaanystävän toivelistalla. Tästä syystä internationalismi ja sen väärinkäyttö koituivat sekä norjalaisten kotikommunistien että myöhemmin koko itäisen kommunistileirin tappioksi Neuvostoliiton lopulta hajottua 1991. Esimerkiksi Jugoslavia oli eronnut samasta syystä ja Neuvostoliiton harjoittaman nurinkurisen finanssipolitiikan takia Kominternin seuraajaksi vuonna 1947 perustetusta Kominformista jo 1948.

Nyt Gerdharsenin muistelmissa alkaa jakso, joka on ammattimaista selitystä ja sen toisen puolen, mikä on elävää elämää ja raadollista, piilottelua ja ohittamista muutamilla sanoilla, sen mielenkiintoisimman ja totuudellisimman mutta ei sillä väliä, jutut ovat hyviä. Ja kyseessähän on kuitenkin ideologinen teksti, jota voi lukea ja tulkita myös mentaliteettihistoriallisesti. Esimerkiksi Gerhardsenin muistelmissaan siitä, mitä tapahtui Quislingin maanpettrureille ja miten heihin suhtauduttiin. Koko Norja oli kokenut järkytyksen, josta ei selvitty helpolla. Siitä luvun otsikkokin "17.toukokuuta-ilmiö", mikä kertoo - sankaritarinaa syvällisesti isänmaan ja hyvän asian puolesta koko kansan parhaaksi taistelevista hyviksistä, joiden sanomiset olivat yhtä kuin yhtenäisen kansan mieli toimia yhteiseksi parhaaksi niinkuin itse he parhaiten näkevät.

Tätä samaa mielialaa oli todistamassa vuoden 1945 Norjan työväenpuolueen puoluekokouksessa Gehradsenista kirjoittanut Eino Kilpi. Arbeiderbladetin pääkirjoituksessa yritettiin hieman enemmin keskivertonorjalaista ymmärtää yksilöitä, jotka olivat maanpetturuuteen hairahtuneet mutta ei aatetta tai organisaatiota. Quislingiläisyys oli itse pirusta ja ensimmäinen tapa unohtaa se olivat vastarintamiesten glorifoiminen. Näin tapahtui heti sodan jälkeen muuallakin uudisrakennussukupolven tarinoissa. Olihan kyseessä sodasta hengissä selvinnyt uudistusmielinen ja yhtenäinen ryhmä, joka ajatteli, hengitti ja nukkui samassa tahdissa vaikka pakosta, kunhan vain meneet saatiin pyyhityksi ja uutta tietä varmaan tulevaisuuteen rakennettua.

Mitä sitten tapahtui 17.5-hengelle Norjan johtavassa puolueessa, joka hallitsi ruorsalaisten tapaan lähes yksin ja keskeytyksettä Norjaa 70-luvulle saakka? Gerhardsenin tähden laskiessa ja modernin yhteiskunnan kasvukipujen työntyessä vanhoilliseksi jääneen vuonomaan etäisimpiinkin kolkkiin viimeistään öljylöytöjen jälkeen muutti myös sekä valtakunnan politiikan että norjalaisen sosialidemokratian. Mutta miten? Kannattaa lukea Arbertarbladetista 15.6.2020 otsikolla:

"Recension: Reiulf Steen - politisk konstnär och bohem".

https://demokraatti.fi/recension-reiulf-steen-politisk-konstnar-och-bohem/

Arbetarbladetin Henrik Helenius kirjoittaa Steenin olleen todistamassa valtapeliä ja valtataistelua, mitkä olivat kaukana sosialismin ja solidaarisuuden kauniista ihanteista, jotka tunnustettiin aiemmin Gerhardsenin aikaan Norjan työväenliikkeessä. Helenius viittaa tällä pääministeri Orvard Nordlin syrjäyttämiseen ja AP:n sisäiseen uudelleenjärjestelyyn Gro Harlem Brundtlandin johdolla, jolloin puolueen johtaja Reiulf Steen työnnettiin syrjään Stortingetin puhemieheksi ja Brundtlandista tuli pääministeri sekä puolueen puheenjohtaja. Helenius ihmettelee esittelyssään asiaa ja kysyy: vaikka kriittinen lukija luultavasti ihmettelee, miksi Reiulf Steen ei siinä tapauksessa päättänyt jättää politiikan? Sen sijaan hän näytti olleen enemmänkin niin innostunut, että hän oli monien vuosikymmenien ajan mukana valtataistelussa, jota kohtaan ennen hän väitti tuntevansa niin suurta vastahakoisuutta. Mutta mitä vanha ratsu voi luonteelleen ja olihan kyseessä paljon: koko Norja. Lisäksi hänestä tuli noina kamppailun vuosina monelle nuorelle demarille taistelussaan asemansa ja ihanteidensa puolesta jonkinsortin idoli ja esikuva vanhan norjalaisen työväenliikkeen viimeisenä aatteellisena dinosauruksena, mitä hän ei kuitenkaan ollut.