Norjan vaikutus Nato-keskusteluun ja Suomen sekä Norjan äärivasemmiston historiallinen kääntyminen natomielisiksi

Teksti Harald Olausen

Kun Norjan puolustusvoimien ylipäälliköltä, vara-amiraali F.H. Johannesseniltä kyselivät toimittajat vuonna 1964 selitystä siihen, että Norja ja Tanska olivat hankkineet itselleen erityisaseman Pohjois-Atlantin liiton eli NATOn piirissä kieltäytymällä rauhan aikana päästämästä liittolaistensa joukkoja tukikohtiinsa, tai sallimasta ydinaseita sijoitettavan alueelleen, Johannessen perusteli maansa turvallisuuspolitiikkaa vetoamalla pohjoismaiseen tasapainoon: "Jos Norja ja Tanska päästäisivät rauhan aikana vieraita sotavoimia tai ydinaseita alueelleen, Neuvostoliitto saattaisi vastapainoksi siirtää joukkoja ja laitteita Suomeen. Tämä vahingoittaisi Suomen itsenäisyyttä ja heikentäisi Ruotsin puolustusmahdollisuuksia, mikä voisi tehdä tyhjäksi sen edun, jonka Norja ja Tanska voisivat saavuttaa päästämällä maahan liittoutuneita voimia. Jos taas Neuvostoliitto yrittäisi muuttaa jollakin toimenpiteellä Pohjolassa vallitsevaa tilannetta; Norja voisi vasta siihen uhkaamalla muuttaa tukikohta- ja ydinasepolitiikkaansa. Tietoisuus siitä, että jokainen tällainen toimenpide aiheuttaa ketjureaktion, panee varmasti Neuvostoliiton ajattelemaan kahdesti, ennen kuin se ryhtyy mihinkään Pohjolan alueella."

Tuolloin elettiin keskellä kiihkeintä kylmän sodan aikaa ja Johannessenin sanat olivat tietenkin tarkoitettu tulkittavaksi avoimeksi uhkaukseksi suomalaisten toisinajattelijoiden puolesta Suomesta otettaan kiristäneeseen ja Suomen puolueettomuuden kiistänyttä Neuvostoliittoa vastaan, joka yritti saada presidentti Kekkosen avulla tavoiteltua suomalaiset sosialidemokraatit taivuttelemaan Ruotsin sosialidemokraatit hyväksymään KGB:n Kekkoselle syöttämä idea "Ydinaseettomasta Pohjolasta" vastaiskuksi amerikkalaisten Norjan kautta harjoittamalla aggressiiviselle Nato-politiikalle läntisen maailman etuvartiostona etenkin Norjan pohjoisosissa, joista oli tullut koko Naton tärkein tiedusteluasema Varsovan liiton sotavoimia vastaan.

Norja kielsi puolueettomuuteensa vedoten ehdottomasti kaiken omien rajojensa kautta tapahtuvan avustustoiminnan. Talvisota ei vahvistanut suomalaisten uskoa pohjoismaisuuteen - vaan päinvastoin - yhtenä tulevaisuuden turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Tanner ivailikin sodan jälkeen muiden Pohjoismaiden vetäytyneen puolueettomuutensa taakse suojaan. Tätä taustaa vasten voi ajatella Johannessenin vastauksessaan toimittajille "pohjoismainen tasapaino", olevan hyvittelyä huonoista muistoista yhteisessä menneessä ja koodinimi sille konkreettiselle tunteelle, ettei Suomen pakolla alisteisesta asemasta huolimatta Neuvostoliitolle anneta periksi tuumaakaan sen laajentumispyrkimyksissä kuin retoriikassakaan, oli myös aitoa huolestuneisuutta omista nurkistaan ja hyvästä.

Ukrainan sota on muuttanut paljon asenteita myös Norjassa ja erityisesti nousussa olevan äärivasemmiston keskuudessa. Norjan äärivasemmiston RÖDT-puolueen kannattajista 72 prosenttia kannattaa tuoreessa gallupissa Norjan suurimman päivälehden Aftenpostenin mukaan Nato-jäsenyyttä. Mistä tässä ilmiössä on kysymys? Kysymys saattaa olla pelosta, jonka skeptisen humanismin kärkinimi Michel de Montaigne kirjoitti olevan se liikkeellepaneva voima, joka saa meissä aikaan tunteen sekä merkillisen intohimon, josta lääkäritkin sanovat, ettei ole toista tunnetilaa, joka yhtä tehokkaasti suistaisi raiteiltaan arvostelukykymme. Norjan sosiaalidemokraatit valitsivat yksin tien Natoon ja muuttivat Norjan historiallisen aseman aikaisemmasta skandinaavisesta puolueettomuussuunnasta lännen sotilas- ja turvallisuuspolitiikan niin oleelliseksi osaksi, että Natoon liittymisestä 1949 Norjan historiassa voi puhua uuden sodanjälkeisen kuningaskunnan aikana itsenäisyyden joutuessa koetukselle Amerikan vahvojen atlanttisten puolustusintressien kanssa. 1920-luvulla maailman vasemmistolaisin läntisin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue muuttui yhdessä yössä maailman oikeistolaisimmaksi Norjan liittyessä NATO:on.

Gerhardsen oli epäilevä aluksi toivoen Norjan jäävän puolueettomaksi kahden suuren maailmanvallan väliin kylmän sodan kovimpina pakkasöinä, mutta Tsekkoslovakiassa tapahtunut kommunistien vallankaappaus järkytti häntä suuresti muuttaen lopullisesti hänen mielensä. Gerhardsen alkoi pelätä sitä mihin suuntaan Stalinin johtamat kommunistit halusivat Norjan viedä. Norja oli jo aiemmin valinnut puolensa Yhdysvaltojen rinnalla Neuvostoliittoa vastaan ja yritti saada Suomea ja Ruotsia mukaan skandinaaviseen yhteisrintamaan Tanskan kanssa. SDP:n vuoden 1946 puoluekokouksen yhteydessä Norjan sosiaalidemokraattien edustaja, Hjalmar Dyrendahl, kävi vankilassa tapaamassa Tanneria ja viemässä hänelle norjalaistovereiden lämpimät terveisensä ja jaksamisen toivottelut, pitiväthän tannerilaiset itseään länsimaisten arvojen ja pohjoismaisen kansanvallan esitaistelijoina.

Työväenpuolueen hallituksien pitkäaikainen (1946-1965) ulkoministeri Halvard M. Lange, joka oli muuttunut idealistisesta haihattelijasta kyyniseksi reaalipoliitikoksi kantapään kautta sodan aikana, ja erityisen vankaksi antikommunistiseksi Nato-jäsenyyden kannattajaksi, lähetti Norjan Helsingin lähetystöön sosiaaliattasean peiteviran suojissa salaisia suhteita ja rahavirtoja järjestelleen Joachim Hellenin Gerhardsenin pyynnöstä pehmentämään suomalaisia Nato-jäsenyyden kannalle tuloksetta. Pääministeri Einar Gerhadsenin aktiivinen rooli edistää lännen intressejä laajassa työväenpuolueen kansainvälisessä kentässä ei jäänyt Neuvostoliitolta, eikä varsinkaan silloin nousussa olleelta maalaisliittolaiselta, Urho Kekkoselta, huomaamatta. Einar Gerhardsenia voisi hyvin kutsua Norjan ensimmäiseksi Nato ja CIA-mieliseksi pääministeriksi ja Suomea hyvin hankalaksi maaksi käännyttää sen pelon takia, mitä sodan hävinnyt kansa tunsi Neuvostoliittoa kohtaan.

Ennen sotia Pohjoismaiset sosiaalidemokraatit olivat juuri nousseet valtaan joko yksin tai koalitioissa harjoittelemaan valtiolaivan kipparointia. Sotia edeltänyt työväenliike oli pasifistisena puolueettomuuden kannalla uskoen sinisilmäisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön myös puolustuksessa. Skandinavismi ei ollutkaan johtanut pohjoismaisen suuntauksen kannattajien harmiksi 1800-luvulla Pohjoismaita yhteen isommiksi valtioiksi Saksan ja Italian tapaan. Tanskalle ja Ruotsille pohjoismaisuus oli tärkeä asia, Suomelle ja Norjalle taas vähemmän tärkeä. 1900-luvun kansainväliset kriisit ja sodanuhkat toivat 1930-luvulla Pohjoismaat yhteisten neuvottelupöytien ääreen. Läheinen suhde Britteihin ja Britannian vuoden 1945 sotien jälkeen sekä ensimmäiset vaalit voittaneeseen Labouriin ajoi Pohjoismaita mukaan aktiivisiksi osapuoliksi Neuvostoliiton pelon takia kylmään sotaan, mikä oli puhtaasti vain Stalinin syytä John Lewis Gaddis mukaan, joka kehotti ainoana lääkkeenä tätä tautia vastaan olevan kovan paneminen kovaa vastaan. Siitä tulikin yksi NATO:n keskeisimmistä tehtävistä.

Gaddis myös ymmärsi marxilais-leninismin nimeen vannoneiden tyrannien olevan enemminkin brutaaleja romantikkoja kuin kovapintaisia realisteja, ja siksi myös loppupeleissä helppoja maalitauluja hegemoniataistelussa maailman herruudesta, kunhan vain jaksettiin laitaa se kova kovaa vastaan, minkä Reagan vei omalta osaltaan onnistuneesti loppuun niin, että koko kommunistinen järjestelmä romahti omaan mahdottomuuteensa ja valheisiinsa. Jako itään ja länteen on ollut de facto olemassa koko ajan, mutta Rautaesiripun laskeuduttua ja kylmän sodan alettua, se muuttui kulissien takaiseksi taisteluksi. Esimerkiksi Neuvostoliitolle oli karvas tappio, kun Labour voitti Britannian vaalit, sillä suurvaltasuhteisiin tuli tämän jälkeen ideologinen elementti, mikä vaikutti kommunismin tappioon länsimaissa, vaikka kommunistit yrittivät sopuilla heti sodan jälkeen pyrkimällä sosiaalidemokraattien kanssa hallitsemaan kansanrintamataktiikalla. Kommunistit saivat kauhukseen huomata hyvin pian Labourin kiertävän aktiivisesti ympäri eurooppalaisia veljespuolueitaan puhumassa Naton piikkiin ja kritisoimassa kovin sanoin kommunistien valtapyrkimyksiä sekä Neuvostoliiton vallanhimoisesta röyhkeydestä. Ruotsalaisten sosiaalidemokraattien johdolla käynnistettiin pohjoismaisten sosiaalidemokraattien yhteistyö ja ideologinen elementti.

Mutta mikä oli tämä ideologinen elementti, joka lähestyi mentaliteetin huomioon ottamista määritellen pitkälle maailman kylmän sodan loppumiseen saakka? Se oli vanhan jakaantuneen työväenliikkeen perintönä ja sodan aikana tauolle jäänyt taistelu työläissieluista siitä kenen evankeliumi ihmiselämän paremmuudesta oli menestyksekkäin. Silloin sanojen asemesta taisteluun tuli mukaan myös raha ja elintaso Ruotsin sosialidemokraattinen hyvinvointiyhteiskunta etunenässä. Siitä lähtien läntisillä sosiaalidemokratioilla oli merkittävä rooli läntisen demokratian puolustamisessa sekä kapitalistisissa yhteiskunnissa, että myös juuri muodostetussa NATO:ssa. SDP:n puoluesihteeri Unto Varjonen sanoi vuonna 1946 suomalaisen sosialidemokratian olevan rengas kansainvälisessä ketjussa, joka kestää. Juuri tässä kamppailussa eturiviin nousee Pohjolassa työväenliikkeen sodanaikaisiin sankareihin lukeutuva Gerhardsen, kun itä ja länsi alkoivat lujittaa leirejään kilpaa vuonna 1947.

Norjassa tiedettiin, että pohjoismainen yhteistyö ja erityisesti lämpimäksi muodostuneet puoluesuhteet sosiaalidemokraattien välillä olivat myrkkyä Neuvostoliitolle. Ehkä siksi myös suomalaiset valoivat öljyä laineille antaessaan panoksensa myyttiin nimeltä Einar Gerhardsen. Työväen Joulualbumissa vuodelta 1945 silloisen Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittaja ja kansanedustaja Eino Kilpi esitti kirjoituksessaan Gerhardsenin kanonisoidun tarinan juuri sellaisena, kun sitä on levitetty "imelästi (piiloneuvostovastaisesti)" sosialidemokraattisen yhteispohjoismaisen liikkeen toimesta ympäri Pohjoismaita. Norja valitsi Naton ajatuksella saada myöhemmin koko muun Pohjolan siihen mukaan. Nyt Norjan yli 70-vuotta tekemä työ alkaa vihdoinkin kantaa hedelmää. Sosiaalidemokraatit ovat Norjassa ja Tanskassa aktiivisia Nato-politiikan takuumiehiä. Norjan demarit ovat tehneet hartiavoimin töitä käännyttääkseen sekä Suomen että Ruotsin demarit Nato-jäsenyyden kannalle. Nyt sekin näyttää onnistuneen. Mutta se, että sekä Suomen vasemmistoliitto että Norjan Rödtien kannattajien enemmistö ovat muuttuneet natomielisiksi, on jo lajissaan hyvin harvinainen historiallinen ilmiö.