Sotaisan kunnian käänteiskuvana antineoroosi ja "armonlaukaus"
Teksti Harald Olausen
"Irwin Shaw'n menestysromaaniin perustuva elokuvaklassikko kahden amerikkalaisen ja yhden saksalaisen sotilaan vaiheista toisessa maailmansodassa. Pääosissa: Marlon Brando, Montgomery Clift, Dean Martin, Hope Lange, May Britt, Maximilian Schell ja Lee Van Cleef. Ohjaaja: Edward Dmytryk. (The Young Lions, USA 1958)."- https://areena.yle.fi/1-70222733
Parhaillaan Ylestä katsottava Nuoret Leijonat (1958)- elokuva ei ole monellakaan tapaa katsottuna kovinkaan onnistunut sekametelisoppa yrittää sekoittaa keskenään hapanta ja makeaa sovittamalla keskenään kolmeen irralliseen tarinaan ripaus opetusta sekä moraalia sodanvoittajan näkökulmasta. Hollywoodin kommunistivainojen yhden kuuluisan uhrin, eli Edward Dmytrykin ohjauksessa, ja Edward Anhaltin Irwin Shaw'n romaanin sovituksesta syntynyt elokuva kertoo kipeistä asioista.
Elokuvassa on toki paljon ideaa, mutta sei ei pelkästään jaksa kantaa loppuun saakka, jos sorrutaan selittelyyn ja patetiaan, kuten Nuoret Leijonat, jossa on pieni sävähdys Chaplinin Diktaattorissa julistamaa humanistista paatosta. Se ei kuitenkaan pelasta elokuvaa, sillä sotien jälkeiset vuosikymmenet täyttyivät toinen toisistaan huonommista "Tuntemattomista sotilaista" ympäri maailman. Yksi niistä on valitettavasti juuri Nuoret Leijonat. Tällaiset Hollywood-tähtien varaan laskeneet elokuvat eivät koskaan yltäneet parhaiden elokuvien harvaan luokkaan siksi, että ne olivat usein onttoja ja pakollisia tähtien välitöitä.
Se mikä eniten häiritsee, on tapa miten elokuva kutoo epäuskottavasti sekä ulkokohtaisesti kahden amerikkalaisen ja saksalaisen tarinat, kunnes heidän tiensä kohtaavat keskitysleirin ulkopuolella sodan lopulla ja amerikkalainen sotilas lopulta ampuu katuvaisen sekä uskonsa maailmaan hirveyksien keskellä menettäneen saksalaissotilaan. Hieno tarina mutta toteutus ei. Tänään elokuvaa katsoo sormi suussa hämmästyneenä monestakin eri syystä. Elokuvassa ei pelaa oikein mikään muu kuin, että sen saarnaava ote hyvyyden puolesta pahaa vastaan, oli tervetullut piikki koko ajan kovempaan oikeistolaisuuteen kääntymässä olleelle Hollywoodille, ja sen ison rahan maksetuille marakateille. Brandokin kun on "omituisen hellä ja pehmeä".
Katsoin tätä ylipitkää ja sotkuisen tahmeaa elokuvaa enemmän kuin vaivaantuneena. Jo itse käsikirjoitus oli sekava ja lepsun kiinnostamaton. Mietin, miksi elokuva oli oikein tehty, ja oliko elokuva tehty sittenkin vain kolmelle tähdelle suuren yleisön ja rahan takia ja kuka oikein oli ohjaaja: Edward Dmytryk? Elokuvan tunnelma ja sanoma sekä taiteellinen taso oli kaukana sen ajan parhaimmista vastaavista amerikkalaisista elokuvista, kuten Henry Kingin mestariteoksesta Twelve O´` Clock High (1949), joka oli Peter von Baghin sanoin "Luottavaisen "Americanan" ja sotaisan kunnian tumma käänteiskuva - neoroosi". Bagh kehui kirjassaan Filmihulluuden syvempi olemus (Johnny Kniga, 2013) ohjaajaa amerikkalaisuuden hellimmäksi visionääriksi.
"Kun jäljitämme Henry Kingin tyylin olemusta, on kysyttävä, mikä yhdistää hänen hehkeintä unelmakuvastoaan ja niitä synkkiä näkyjä, joita hän välitti pettymysten kalvamasta sielunmaisemasta molempien sotien jälkeen. Pelkkä sankaruus ei koskaan riittänyt Kingin kuvien kantavaksi voimaksi. Ei myöskään optimismi, vaikka Kingin synkimmissäkin kuvissa hehkui aina toiveikas selviytymisen valonsäde." Juuri tämän puuttuminen tekee Nuorista Leijonista vakavasti puutteellisen puoliyritelmän, jolla on ollut hyvät aikeet mutta käytännön toteutuksessa pahasti epäonnistunut. Sankaruus ei koskaan voi olla yksilöllistä. Se on yhteistä ja yhdessä aikaansaatua veristä ja hikistä työvoittoa pahasta. Mutta elokuva yrittääkin kuvata pahan henkilökuvaa otoksena sota.
Sankaruutta ei ole, se on mahdotonta ja osa sotapropagandaa. Tämä oivallus puuttuu, tai on vaillinainen Nuorissa Leijonissa. Ja siinä missä Henry Kingin otteesta välittyi Baghin mukaan intiimiä, hyvin sisäistynyttä ymmärrystä yksilöä kohtaan ja ryhmädynamiikan tajua, kurinalaisuutta ja toveruuden henkeä, Nuorissa Leijonissa se on kuin Hedda Hopperin märkänä pieruna naamalle "sotaisan kunnian käänteiskuvan antineoroosi". Suurin osa kriitikoista antoivat elokuvalle kiitettävän arvion. Jopa tuolloin uransa huipulla ollut japanilainen Akira Kurosawa mainitsi elokuvan yhtenä sadasta suosikkielokuvastaan, mikä pistää hieman miettimään oliko kyseessä vitsi (sijoittaa se sittenkin listan loppupäähän vai moraalisena kannanottona pahaa vastaan).
On kuitenkin yksi rohkea valtavirtaa vastaan uinut kriitikko, New York Timesin Bosley Crowthe, joka antoi hatun noston arvoisesti elokuvalle kuitenkin kielteisen arvion, kutsuen Marlon Brandon saksalaista aksenttia vanhan varietee-komediaryhmän Weberin ja Fieldsin mieleen; Montgomery Cliftin suoritusta "vanhaksi"; ja elokuvaa kokonaisuutena "muodottomaksi mosaiikiksi". On myös hyviä ja rakentavia sekä myönteisiä kritiikkejä. Yksi sellainen on Stanley Kauffmannin The New Republicista kirjoittama, missä hän ymmärtää elokuvan perusvirheen olleen oletus, että yhdistämällä kolme muuten arkipäiväistä tarinaa syntyisi eepos; jonka loppu kruunaisi sen pinnallisuuden tarkoituksettomuudella. Mutta ohjaaja ei pääse läheellekään Kingin tyyliä, jolla oli kyky kuvata elämän syvempiä jälkiä, joita elämän kauneus, epäily, pelko, pettymys ja illuusioiden haihtuminen ihmisyyteen piirsivät.
Elokuva vaikuttaa epäaidolta ja sanoma päälleliimatulta. Kauffmannin mukaan jotkut kohtaukset olivat kuin hyviä lavasteita, "Mutta pian aistimme, että elokuvan rehellisyys ja älykkyys ovat ohuita. Siitä tuli vain yksi hieman pätevä sotaelokuva, monimutkaisempi kuin useimmat muut. Silti se oli katsomisen arvoinen Brandon suorituksen vuoksi." Brandon varaan elokuva rakentuukin. Hän on natsi-Saksan sielun olennainen piirre, välinpitämätön mutta syvästi inhimillinen tavallinen saksalainen, joka haluaa kaaoksen keskelle järjestystä ja elintasoa. Herääminen sodan ja natsien kauheuksiin kolahtaavat vastakkain kohtalokkaasti "vaaleassa germaanijumalassa" vasta kun peli on jo menetetty, ja hänet vapauttaa kärsimyksistä "armonlaukaus".