Nyt on kyllä peilin vika, kun naama on vino

Teksti Harald Olausen

"Turkka aloitti Helsingissä siitä, mihin oli Kotkassa jäänyt, eli Nummisuutareilla. Esitys oli Turkkaa synkimmillään. 1970-luvun haastattelussa hän kertoi, kuinka paljon helpompaa olisi olla ylevä ja hyvä, mutta ihmiset niin elämässä kuin Kiven klassikkoteoksessa olivat niin matalamielisiä ja pahoja, etteivät ihmiset katsomossakaan muuta ansainneet. Ohjaajan mukaan kosto ja nöyryytys olivat hänelle läheisempiä tunteita." - Pentti Paavolainen, Turkan pitkä juoksu, Jouko Turkan ohjaukset (SKS, 2004). Paavolaisen tutkielmat ovat hyvän luoneet pohjan, mutta on muistettava, että nuori Turkka on eri asia kuin vanha.

Turkka oli nuorena kiltti ja mukava, mutta vanhasta rajusta ja häpeämättömästä synnintekijä-Turkastahan me olemme oikeasti kiinnostuneet, sillä vaikuttaa vahvasti siltä, että Turkka rakensi itsestään pelottavan ja mielipuolisen hirviön osin osana imagotehtailuaan, osin vain ärsyttääkseen keskinkertaisia taviksia ja ummehtuneita kulttuuripiirejä. Jouko Turkka oli ensimmäisessä teatterikiinnityksellään 60-luvun lopussa Seinäjoen kaupunginteatterissa aikalaistodistajien mukaan hauska ja huumorintajuinen ihminen, ainakin uransa alkupuolella. Hän osasi pelata ja oli selvästi opportunistinen kosiskellessaan teatteriin mm. Jääkärin morsian-näytelmällä omasta isänmaallisesta uhosta vakuuttuneita härmäläisiä uhoajia. Turkka oli aina näin ovela.

Mutta heti aluksi oli selvää, ettei Turkka pysy maaseudulla. Seinäjoellakin hän viihtyi vain vuoden. "Turkan ensimmäistä vuotta ammattiohjaajana leimasivat huumorin lisäksi liike ja vauhti, jotka sopivat tietenkin myös Seitsemään veljekseen. Turkan ohjaamissa esityksissä ei seisoskeltu. Hänet nostettiin 1970-luvulla "simultaanisen" teatterin suomalaiseksi guruksi, mutta kaikkien näyttelijöiden yhtäaikainen ja jatkuva toiminta oli mukana alusta alkaen. Suomalainen teatteriyleisö oli tottunut siihen, että kohtaukset etenivät lineaarisesti toistaan seuraten. Turkalla saattoi olla useita kohtauksia menossa samanaikaisesti."

Turkka kasvoi itseään suuremmaksi ilmiöksi ja oli samalla tavalla oman alansa viimeinen tähti samalla tavalla, kuin Pentti Saariskoski oli kirjallisuudelle. Turkassa pitää aina muistaa hänen olleen itsekin näyttelijä, joka esitti kovista etupäässä naisista koostuvalle yleisölleen asettuessaan taistelemaan suomalaisessa teatterissa sen epä-älyllisyyttä, laiskuutta ja surkeilua vastaan kovaäänisesti sadatellen. Turkka nosti teatterin takaisin sille aikoinaan Shakespearen luomaan asemaan päivänpolttavien asioiden läpivalaisijana mustalla huumorilla ja ironialla höystettynä. Yksi tärkeä kysymys oli sukupuolisuus, jota Turkan mukaan puoli vuosisataa muusta yhteiskunnasta jäljessä ollut teatteri karttoi kuin ruttoa. Turkka ei. Kai Häggmanin kirjasta Pahansisuinen – Jouko Turkan elämä (Tammi, 2025) muistutetaan, että Turkalle sukupuolisuus oli hyv-paha-avain melkein kaikkeen elämässä.

"Seksi myi hyvin Helsingin elokuvateattereissa ja kustantamoissa, mutta maaseutukaupungin teatteriyleisö oli kokonaan eri juttu. Turkka ilmoitti jyrkkään ja koko ajan jyrkkenevään tyyliinsä, ettei tee teatteria vanhenevien tanttojen ehdoilla. Teatteriin piti saada uutta yleisöä ja mieluusti tavallista rahvasta. Samaan aikaan myös Turkan poliittiset mielipiteet jyrkkenivät. Joensuussa hänestä tuli kommunisti ja vallankumousmies. Teatterin tuli olla kansan ase porvaristoa vastaan."

Häggman avaa kirjallaan uusia latuja Turkan ymmärtämiseksi, ja on siksi kiinnostava. Tarkkoihin lähteisiin hänkin Turkka-tulkintansa perustaa. Pentti Paavolaisen näkemys on meille tutumpi ja Turkasta on iskostunut takaraivoihimme jo neljän vuosikymmenen ajan, ja hyvä niin, Paavolainen tunsi tarkkaan kohteensa ja eli tarkkailijana sen verran lähellä teatterihumun keskeltä, että näkökulma on kiinnostava, aito ja herkullinen. Turkan kuolemasta on vierähtänyt pitkä tovi eikä kukaan vakavasti otettava ajattelija ja näkijä ole uskaltanut käydä hänen kimppuunsa muutamaa aika huolimatonta ja heiveröistä tunnustuskirjaa lukuun ottamatta. Nyt asia on muuttunut. Turkasta on kirjoitettu pari uutta kirjaa hänestä sekä tuotannostaan kertovaa kirjaa.

Turkassa onkin paljon tutkittavaa ja perattavaa, sillä hän oli oman aikansa teatterillinen nero, joka onnistui töissään sekä yksityiselämässään tekemään asenteiden ja moraalin vallankumouksen pois pöhöttyneestä pikkuporvarillisuudesta sekä rasittavasta ja lässyttävästä tätikulttuurista. Ja vaikka Turkka kävi teatterikoulun, häntä voi silti pitää itseoppineena, jota kiinnosti teatteria enemmän kirjallisuus ja elokuva - juuri nämä asiat painottuvat Turkan tekemisissä ja ajattelussa koko uran (esimerkiksi Puolassa vietetty aika opiskelijana tutustutti Turkan erilaiseen poliittiseen ilmastoon ja mm. Andrej Wadjan elokuviin).

Turkan ajattelua pitää peilata koko ajan illuusion luomiseen ja esittämiseen sekä profeetallisuuteen. Hän oli taikuri, joka esitti taikuria väittämällä, ettei sitä ollut, ja otti etäisyyttä pääkaupungin vasemmistolaisiin kulttuuripiireihin, kuten HS:n haastattelusta 13.8.1967 käy selville: "Se, että vastustaa väkivaltaa tai tehdään grynderi naurettavaksi ei poraa kovinkaan syvälle yhteiskuntamme ongelmiin. Pelkään, että Lapualaisoopperalle ja Laululle tuhannesta yksiöstä hymyillään aikanaan ilkeämmin kuin monelle "epä-onnistuvalle" kansannäytelmälle." Teksti on tyypillistä Turkkaa ja ovelaa piruilua sekä oikeassa oloa esimerkiksi myöhempien Ultra Bra-isänmurhalohkaisujen varjossa (Turkka inhosi syystäkin bändiä, joka matki Chydeniusta).

Analyysi on hyvää ja raikasta. Turkka otti etäisyyttä teatterin perinteiseen mahtipontisuuteen ja sankariuteen. "Turkan edustama uusi teatteri tarvitsi pikemminkin antisankareita ja epämukavia tilanteita. Turkan ohjauksiin saatettiin ihastua, mutta konservatiivisemmat katsojat ja kriitikot pitivät turkkalaista teatteria jo varhain tarkoituksellisen törkeänä. Ohjaajalla oli omituinen viehtymys ottaa esityksiin mukaan anaalisia sormeiluja ja kyhnytyksiä." Turkan töissä brechtiläinen yhteiskunnallisuus ja stanislavskilainen todellisuuden toistaminen saivat väistyä fyysisemmän ja pelkistetymmän "köyhän teatterin" tieltä.

Vaikka kirja on hieno ja analyysi kirpeää, sitä vaivaa harmillisesti Turkan paloittelu vailla ymmärrystä, sillä nyt on kyllä peilin vika, kun naama on vino. Näin on Kai Häggmanin kirjasta Pahansisuinen – Jouko Turkan elämä. Kirja on hyvin kirjoitettu tiivis teatterillinen läpileikkaus sekä itse juhlakaluun Jouko Turkkaan, että myös jollain tavalla turkkalaisuuteen. Kirja on jopa niin hyvä, että se ei voi olla totta, kuten ei tietenkään olekaan. Häggmanin lähtökohta on nimittäin jo alusta alkaen väärä. Hän psykologisoi vanhan vihollisensa ulkoistaen pahan omaksi ilmiökseen sekä kaiken kattavaan selitysmallikseen pahansisuisuudesta sisuna.

Tällainen sepite edustaa mielikuvituksen puhtautta pahimmillaan mutta myös kaiken pahan alkuna ja juurena olevaa halua olla oikeassa tarjoamalla vain yhtä otosta laajasta tarjonnasta. Turkka on ollut niin vaikea pala nieltäväksi suomalaisessa kulttuurielämässä, ettei hänestä ole tarjolla muuta kuin ikäviä tarinoita ja huonosti kirjoitettuja (Ville Virtanen) entisten oppilaiden- ilmiön nimessä kirjoitettuja häväistykirjoituksia. Häggmanin teos on toki, kuten voi olettaakin, taiten tehty mutta sen ongelma onkin valitettavasti se, että siinä mielikuvitus ei pysy omissa rajoissaan vaan sotkeutuu luultuun todellisuuteen.

Professori Timo Airaksinen on kuvannut tätä ilmiötä kirjassaan Lukea Kirjoittaa Ymmärtää – kaunokirjallisuuden puolesta (Robustos, 2023)-kirjassaan tyhjentävästi ja seikkaperäisesti, sillä professori Timo Airaksisen mukaan "maailmojen sekoittaminen" tapahtuu kahdella tavalla: "Ensiksi lukija täydentää tosikertomuksen tekstiä lisäämällä siihen omaa sepitettään. Tämä tapahtuu koko ajan, vaikka emme sitä huomaisikaan. Toiseksi sepitteinen teksti muuntuu kuin itsestään muka todeksi ja samalla vaihtaa toiseen lajiin. Sepite täydentyy ja samalla vaihtaa lajia." Airaksinen kirjoittaa kaunokirjallisesta sepitteestä mutta samalla tavalla lukija vertaa tietokirjallisuudessa sepitteen luomaa maailmaa omaan todellisuuteensa – mikä on antoisaa..

Se mikä aivan erityisesti härnää tässä sepitteessä, on Häggmanin, joka oli juuri niitä Jouko Turkan halveksimia ja jatkuvasti maalitaulunaan pitäviä "siistejä kulttuuriporvareita", kyvyttömyys ymmärtää Turkan olleen munaskuitaan myöten "pirandellomainen hahmo", tehdessään pilkkaa kaikesta – myös omasta itsestään – kaanonin korkeimmin voimin. Siksi myös hänessä oli monta toisistaan riippumatonta minää, josta jokainen oli varustettu omalla suojaavalla naamiolla. Ympäristö näki naamion, ammatin, elintason ja yhteiskunnallisen aseman määräämän ihmisen, jonka alta paljastui toinen naamio sellaisena, kun hän halusi itsensä nähdä. Häggman ei näe tätä. Se on ehkä kirjan ainoa ongelma mutta muuten kirjassa on menoa ja maininkiä.

Häggman ei ole kuuro tai tyhmä, hänellä on vain oma missionsa (ja oma sivistynyt kostonsa Turkan maineen häpäisemisessä), kuin kaikkien silloin loukatuksi tulleiden opettajien ja muiden kulttuuriporvareiden puolesta tärkeä piste iin päälle, saada Turkka näyttämään historiallisestikin vain sekavana ja sisäisesti ristiriitaisena äärihulluna ja hirviönä, joka raivosi aikanaan villinä yllyttäjänä, kunnes sekosi, vetäytyi vanhoille kotiseuduilleen ja alkoi puhua kiville. Mutta oliko sekin vain esittämistä?

Turkan tapaus on paljon ongelmallisempi ja työläämpi selvittää, kuin mihin Suomessa on totuttu. Ehkä vain Kai Ekholm on päässyt samoille korkeuksille tabujenrikkojan paljastamisessa Jörn Donnerista kirjoittamassaan kirjassa, kuin mihin Häggmankin on tähdännyt. Mutta näin ei juttu mene alkuunkaan, vaikka Häggman antaakin luulla niin. Turkka oli omaan aikansa supertähti ja samalla tavalla uutta kohti kurottuva taiteen vallankumouksellinen, kuin sen ajan muutkin nerot Peter von Bagh elokuvalle, Krister Kihlman kirjallisuudelle, Kaj Chydenius musiikille. Turkalle elämä oli alituinen näyttämö, missä näkyi selvästi ero todellisuuden ja todelta näyttävän välillä. Turkka oli mestari, joka tiedosti moninaisuutensa, analysoi sitä ja tuotti todellisuutta, johon valitsi aina sopivan naamion, jonka sillä hetkellä hyväksyi todellisuudekseen. Tässä hän oli kyllä oma alansa mestari

Turkka oli henkeen ja vereen vanhan liiton kansamies ja teatterintekijä, joka kertoi tarinoita tästä ajasta kansan suulla yhtä hurmioituneena kieleen, kuin entisten aikojen mestarit Shakespeare etupäässä. Esim. Nummisuutarien kautta Turkka vain tarkensi näkemäämme ihmiseen Francis Fergussonin sanoin: "Ihmisluonnosta on tullut toivottoman liukas ja epäpuhdas kokonaisuus, jonka dramaatikko onnistuu tavoittamaan vain tilapäisesti pysähtyneenä ahtaaseen näkökulmaan." Hän oli alusta asti omituinen ja sopeutumaton sekä päättäväinen kaikessa mitä ajatteli ja teki. Tämä olisi ollut syytä ottaa tässäkin huomioon.

Kirjaa lukee kiinnostuneena ja innostuneena. Häggman kirjoittaa iskevästi kuin parhain aikakauslehtitoimittaja eikä jää reunoihin roikkumaan ja rehevöitä turhaan tarinaa. On myös monia asioita, jotka ovat jääneet meiltä huomaamatta, kuten se että Turkka oli äitinsä puolelta ruotsinkielinen. Tai että Turkka puhui jo uransa alkuaikoina minkkimuurista ja kokoomustantoista. Huomaamme myös, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen ja mm. miten Turkan teatterikoulun aikaiset työt muodostivat vahvan pohjan hänen myöhemmälle fyysiselle teatterilleen. Kirja on todellinen Turkka-tietopaketti halukkaille ja vilisee myös tuon ajan kansan tuntemia muita Turkkaan liittyneitä julkkiksia ja tietenkin erilaisia teatterintekijöitä näyttelijöistä teatterikoululaisiin.

Ensimmäinen kappale Olen syntynyt kusen ja paskan välissä, aloittaa Hägmanin harhautuksen ohi itsensä Turkan. Olen syntynyt kusen ja paskan välissä on Turjalta ja muilta pispalalaisilta tuttu lainaus Raamatusta, mutta se ei kerro Turkasta tai ajankuvasta mitään, sillä noihin aikoihin vastaavia ilmaisuja käyttivät umpiluterilaisessa maassa lähes kaikki kaksijalkaiset ja sanoja suustaan suoltaneet olennot. Turkka mm. lainasi pidättää pierua-juttunsa Montaignen Esseistä eikä se tehnyt hänestä mitään montaignelaista. Hägmanin mukaan Turkka oli vihassaan ja ihmisten vähättelyssä hyvinkin vanhatestamentillinen.

Turkasta onkin tehty kirjassa pietisti synnin laaksossa ja hänen toimintaansa selitetäänkin kirjan alussa osana papillista verenperintöä, mikä on hieman kaukaa haettua: "Kateus, kostonhimo, rahanhimo, viha, julmuus, väkivaltaisuus ja huoruus motivoivat Turkan henkilökaartia. Seksuaalisuus on teatteriesityksissä aina läsnä." Häggmanin mukaan Turkka mietti ja harrasti seksiä pakonomaisesti. Turkan suhde kirkkoon oli hänen mielestään etäinen tai vihamielinen, mutta saarnaamisen hän hallitsi ja oli siinä ylivertainen. Turkka itse on puolustautunut hulluuttaan sanomalla taipumuksen fanaattisuuteen olleen sukuvika.

"Turkan tarkoitus oli provosoida mutta myös muistuttaa siitä, että hyvistä pöytätavoista ja akateemisista oppiarvoista huolimatta ihminen on pohjimmiltaan eläin. Enemmän biologiaa kuin kulttuuria. Ihminen syntyi eläimen kaltaisena, kokonaisena ja vapaana, mutta loppu oli yhtä alamäkeä. Kulttuurin ja kasvatuksen myötä ihminen oppi pelkäämään elämää ja omaa ruumistaan. Turkka kehotti näyttelijöitä ottamaan mallia kaksivuotiaasta lapsesta tai koirasta. Hänestä jako henkeen ja aineeseen oli teatterin kannalta turmiollista.". Turkan elämä luettuna tästä kirjasta on erityisen mielenkiintoinen kappale suomalaista kulttuurihistoriaa ei vain siksi, että Turkka oli hullu vaan myös siksi että hän oli osaava ja visionäärinen hullu.

Monen suulla on tullut todistettua se, miten Turkka oli valheellinen ja mielipuolinen - oman poikansa Juhankin mielestä, ja kohteli huonosti sellaisia ihmisiä, joista ei pitänyt tai joita ei lainkaan arvostanut. Turkka taisteli ja sai teatterikoulusta itselleen kostonsa. Hän siirtyi "nuoriso-ohjaajaksi" oikeiston potkimana, mutta saikin aikaan valtavan mediahässäkän- ja sotkun sanomisillaan ja tekemisillään, mikä huipentui lopulta Turkan potkuihin, ja Turkan oppilaiden Jumalan teatterin skandaalimaiseen paskanheittospektaakkeliin valtakunnallisilla teatteripäivillä Oulussa. Luku First break them, then make them käsittelee noita hurjia vuosia, jolloin Suomessa seurattiin, mitä Turkka sanoi ja teki ja saattaa kiinnostaa lukijaa enemmän kuin hidas alku.

"Jouko Turkka kuoli laitoshoidossa kesällä 2016. Itsepäinen ja pahansisuinen mies päätyi lopulta muiden hoidettavaksi. Anna-Leena Härkönen sanoi olevansa helvetin helpottunut, kun vanha kiusaaja vihdoin kuoli. Härkösellä ei ollut vuosikymmeniin kontaktia Turkkaan, mutta pitkä varjoa oli jättänyt jälkensä. Härkönen oli Turkan oppilaana vain lyhyen aikaa, mutta monet entiset oppilaat ja kaikenikäiset näyttelijät muistavat Turkan toisin. Turkalta ehkä puuttuivat normaalit käytöstavat, mutta työssään hän oli monen mielestä nero. Neroksi häntä aikoinaan nimittivät monet kirjailijat Panu Rajalasta Hannu Salamaan. ja tietenkin lukuisat oppilaat. Neromyytti on sittemmin kuopattu, mutta taidetta ei synny pelkästään hyvillä käytöstavoilla. Jouko Turkan ristiriitainen elämä ja taide kertovat tästä. Palava pensas."