Oliko Stanfordin koe väärässä?

Teksti Harald Olausen

"Hyvä on sitä, jolla voimme lähestyä asettamamme ihmisluonnon mallia, siksi minkä varmasti tiedämme olevan meille hyödyllistä. Paha on sitä, joka estää meitä lähestymästä ihmisluonnon mallia, ja jonka varmasti tiedämme estävän meitä osallistumista johonkin hyvään." -Benedictus de Spinoza.

Platonin mukaan, jos joku on paha, se johtuu joistakin selitettävissä olevista tekijöistä, kuten pahasta ruumiillisesta tilasta tai tietämättömyyteen perustuvasta kasvatuksesta, eikä hänen mukaansa kukaan vapaasta tahdosta etsiydy pahaan tai sellaiseen mitä arvelee pahaksi; siksi paha naamioituu aina ovelasti yleisen hyvän kaapuun, jotta se saa ihmisten sydämet puolelleen kielellä, joka on ajattelun analyysiä ja puheella, joka on toimintaa ja vaikuttamista.

Myös itseään älykkäinä pitäneet omankehun ystävät väittävät, ettei paha ole itsessään nähtävillä, vaan se vaanii lähellä itseään piilotellen odottamassa sopivia tilaisuuksia, ja löytyy myös olevan itsensä ytimestä. Mutta entä kun kielen olemassaoloa ei enää noteerata ja jää ainoastaan toiminta representaatiossa, kuten filosofi Michel Foucault väitti? Ensimmäisessä alkuperässään kieli on tehty merkintöjen järjestelmästä, jonka yksilöt valitsivat ensisijaisesti itseään varten, Hobbes väitti (ja oli oikeassa).

Lockelle sanat taas olivat merkkejä puhujan ideoista (ja oli oikeassa). Hurja visio tai irvikuva siitä on behaviorismin isänä pidetyn B.F. Skinnerin tieteisfantasiassa "Walden Two", kuvaus maailmasta missä millään hyvällä tai pahalla ei ollut mitään väliä. "Meillä ei ole mitään tekemistä synnynnäisen hyvyyden filosofian kanssa, tai ei sen puoleen myöskään synnynnäisen pahuuden." taidamme tänään olla matkalla kohti tätä maailman muuttuessa kovaa vauhtia yhdeksi vihan ja pahan tulimereksi.

Hyvä ja paha-keskustelu jatkuu läpi koko ihmiskunnan historian niin tieteissä kuin uskonnoissakin. Tänään on ajankohtaisempi muistutus Stanfordin yliopiston koetiloissa tehty tutkimus ihmisen taipumuksista julmaan ja muita epäinhimillistävään käyttäytymiseen ja siitä, miten lähtökohdiltaan hyvä ja esimerkillinen ihminen voi muuttua hetkessä pahaksi sekä tuhoavaksi kiusankappaleeksi läheisilleen ja pahimmassa tapauksessa koko maailmalle, oli tiedemaailmassa aiemmin hyväksytty malli, silloin kun hyvä tarkoitti onnellisuutta edistävää, paha sitä estävää. Se on tarpeellinen muistutus pahuuden ja hyvyyden ongelmasta. 

Tästä on Eddie Murphyn tähdittämä rikkaille piruileva elokuva Vaihtokaupat (1983) toistamassa vanhaa totuutta onnistumisesta. Näin oli ja on, mm. juurta jaksaen kerrottu Minna Miaon kirjasta Harhakäsitykset mielessä – vältä väärän psykologisen tiedon ansa (tuuma, 2025) - kirjassa. Kymmenisen vuotta aiemmin samaa oli yritetty Yalen yliopiston ns. tottelevaisuustutkimuksella, jonka tuloksia tulkittiin niin, että kun yksilö alkaa nähdä itsensä toisen ihmisen toiveiden toteutumisen välineinä hän muuttuu samalla itse passiiviseksi ja lakkaa kokemasta vastuullisuutta omista teoistaan. Hyväkin ihminen voi muuttua.

Tuuma-kustantamo on uusi. Myös valittu näkökulma välttää väärän psykologisen tiedon ansa on jännittävä. Niin, miten vältämme sellaisen, kun maailma on valheilla täytetty ja tie helvettiin päällystetty hyvillä aikomuksilla? Tässä onkin kirjan yksi lähtökohta: pätevän tiedon löytäminen harhaanjohtavan joukosta on nykyisin entistä vaikeampaa. "Tilanne luo otolliset kasvuolosuhteet psykologiaan liittyvien myyttien ja harhakäsitysten kehittymiselle. Niillä tarkoitetaan laajalle levinneitä, ihmisten mieltä ja käyttäytymistä koskevia uskomuksia, jotka kuitenkin ovat selvästi ristiriidassa alan ajankohtaisten tutkimusten kanssa."

Stanfordin tutkimus ei kuvannut hyvän ympärillä vellovaa vaikeaa ja monimutkaista ongelmatiikkaa, joka kuvastaa maailmalla herkkäuskoisten ja sinisilmäisten ihmisten taipumusta uskoa kritiikittömästi hyvään, jos se sellaisena vain esitetään heille. Stanfordin koe sai aikaan myös paljon vastalauseita ja kritiikkiä. Kun teolla oli riittävän hyvä tavoite, ja kun tavoite vihdoin saavutettu, ajateltiin, teko oli "oikeutettu", saatettu tasapainoon ja vahvistettu, ei ennen sitä. Kyseessä oli sekä kritiikki valtaa väärien olettamusten eli tiedon avulla käyttäviä, että sokeasti johonkin Jumaliksi ilmoitettuja kohtaan uskovia vastaan. 

Esimerkiksi Sokrates ihmetteli jo Euthyfronissa (137e) sitä, rakastivatko Jumalat hurskasta siksi, että se oli hurskasta, vai oliko se hurskasta siksi että Jumalat rakastivat sitä? Sokrates kysyi, miten sielu voi tavoittaa totuuden? Tätä taustaa vasten Stanfordin koe ei ollut väärässä vaan oikeassa paikassa väärään aikaan. Sen ensimmäisen version oli esittänyt Sokrates, ja sitä jatkoi hänen oppilaansa Platon, jolle ihminen ei ollut vain joko hyvä tai paha, vaan jotain ihan muuta siltä väliltä. Tänään voimme laajentaa Platonin ajtusta muistuttamalla, että ihminen on halutessaan sekä paha että hyvä ja halutessaan voi tehdä mitä tahansa. 

Jo Aristoteles oli käsitellyt Retoriikan toisessa kirjassa tunteita, joiden hän uskoi syntyneen järjen harkintana itsenäisiksi reaktioiksi ulkoisen maailman tapahtumiin. Nietzsche torjui aristoteliisen ajatuksen järjestä hyvän elämän edellytyksenä (hän tuomitsi myös sanan paha, koska se demonisoi hänen mielestään vihollisen ja johti vihaan. Viha ja kostonhimo oli Nietzschelle heikkouden merkkejä). Cicerolle taas ihmisen sielu oli sokraattisen perinteen mukaisesti yhtenäinen järjen hallitsema kokonaisuus, jossa tunteet olivat järjen arvostelmia, mutta sellaisina virheellisiä. Mielenkiintoiseksi Ciceron tekee juuri ne tunteet, joita hän koki poliitikkona. 

Arvostelma, jonka mukaan jokin tosiasiassa samantekevä, siis sellainen ulkoinen, joka ei ole omassa vallassa, on hyvä tai paha eli onnellisuuteen vaikuttava ja sellaisena reagoimisen arvoinen, oli stoalaisessa psykologiassa tunne. Kannattaa lukea kirja alusta loppuun, sillä se on laadittu avuksi psykologisen tiedon keskellä suunnistettaessa. Kirjassa myös valotetaan sitä, miten tiedemyytit syntyvät. Kirjoittaja lupaa kirjan olevan tutkimusmatka siihen, mikä myyteistä vetää meitä puoleensa mahdollisesti vastakkaisesta tiedosta huolimatta. Kirja lupaa mutta antaa myös paljon uteliaille. Eri asia on sitten onnistuuko se ja miten.

Kirjasta puuttuu pahan ja hyvän välinen laajempi pohdiskelu ja on siksi epätäydellinen. Vihaa pitäisi peilata onnellisuuteen, sillä viha oli Nietzschen mielestä ilmaisu omasta voimattomuudesta ja kyvyttömyyden pelosta, joka ottaa ihmisen kokonaan valtaansa. Hän tuomitsi myös sanan paha, koska se demonisoi hänen mielestään vihollisen ja johti vihaan. Hannah Arendtin mukaan pahalta, miltä puuttui oma-aloitteisuus ja kaikkinainen suuruus, voisi hyvin kutsua banaaliksi sen ristiriitaisen luonteen vuoksi. Paha tahto (eli pahansuopaisuus ja ilkeys) edellytti harkintakykyä ja tekojen seurausten tiedostamisesta.