Oliko Ulf Sundqvist paha roisto vai ei?

Teksti Harald Olausen

Tänään uutisissa kerrottiin roiston maineen loppuiäkseen tilikkilaustaan ja taloudellisista rikoksistaan saaneen tunnetun entisen demarijohtajan sekä demareiden oman (ja ainoan) pankin STS:n konkurssiin ajaneen Ulf Sundqvistin kuolemasta. Surijoita ei taida olla paljon. Päällimmäisenä monilla hänet muistavilla on kysymys, oliko Sundqvist paha roisto vai ei? Siitä ei ainkaan saa SDP:n entisen puolusihteerin, toimittaja Ulpu Iivarin toimittamasta kirjasta Lähikuvassa Ulf Sundqvist selkoa (Otava 2022).

Kertooko Iivarin elämänkerta Sundqvistista milloin hänestä tuli mätä ja hän ymmärsi miten helppoa on sanoilla hurmata ja harhaanjohtaa itseään tyhmempinään pitämiä demareita? Ei! Kertooko elämänkerta siitä, kun Ulf Sundqvist ainoana "koko ihmepelastuksen" kun SDP:n taloudenhoitaja ja pari muuta johtavaa virkamiestä jäivät tullissa kiinni CIA-rahojen salakuljetuksesta 70-luvulla? Ei! Kertooko elämänkerta siitä, millaisia koplauksia Sundqvistilla oli venäläisten ja Opecin öljymaiden kanssa toimiessaan ensin kauppa-ja teollisuusministerinä ja sitten pitkään Nesteen hallintoneuvoston puheenjohtajana? Ei kerro.

Kertooko se siitä, miksi Kristiina-rouva nähtiin lentämässä kerran kuukaudessa Sveitsiin isojen matkalaukkujen kanssa? Ei kerro? Kertooko se siitä, miten Sundqvist huijasi STS-pankkia jo ennen kuin jäi kiinni? Ei kerro. Kertooko se siitä, miten Sundqvist painosti johtavia politiikkoja saadakseen armahduksen veloilleen? Ei kerro. Kertooko se siitä, miten Sundqvist tilikikkailulla huijaisi ja halvensi suomalaista oikeusjärjestelmää ja nauroi järjestelmän kyvyttömyydelle samaan aikaan, kun veronmaksajat maksoivat hänen huippukalliin- ja kieron asianajajansa palkkiot?

Ei kerro ja se on sääli, sillä kirja ei kerro mitään oleellista tai totta tapaus Sundqvistista, vaan yrittää valkopestä erästä ovelimmista ja häikäilemättömimmistä talousrikollisista, joka ajan kuvan mukaan oli demari ja oli oppinut pistämään kaiken muun paitsi voitot veronmaksajien piikkiin. Mutta miksi Sundqvistista tehtiin elämänkerta? Medioista saimme vuosia lukea hänen huijaamisistaan ja valehteluistaan.

Miksi niistä Ulpu ei kirjoita? Kun Hesari oli paljastanut Sundqvistin Wayup-firman STS:ltä saamien lainojen takausten Ellivuoreen kaavamuutoksen jälkeen rakennettavista loma-asunnoista olleen tahallisesti harhauttamismielessä annettuina vääriä, Sundqvist oli vetäytynyt asianajajansa selän taakse ja kiisti kuuluneensa yhtiön hallitukseen. Koko jupakka oli omituinen, kun sitä alkoi pöyhiä. STS oli aikaisemmin päättänyt, ettei se ota uusiksi asiakkaiksi enää rakennus- ja kiinteistöalan yrityksiä.

Sitä paitsi Wayuppia ei ollut käytännössä olemassa muuta kuin pöytälaatikkofirmana lainajoja varten. Hälytyskellot olisi pitänyt soida pankissa koska yhtiöllä ei ollut omaa liiketoimintaa. Sen toimitusjohtajaksi oli nimellisesti pistetty alkoholisoitunut ja Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan bisnekset kriisirajoille vetänyt demariekonomi Risto Kippola. Kyseessä oli selkeästi pankin sisältä itsensä pääjohtajan johtama huijaus. Wayupilla ei ollut kassatuloja, jolla hoitaa lainojaan. Kyseessä oli siis riskibisnes. Marraskuussa 1990 se sai STS:ltä huolimatta tästä 20 miljoonaa markkaa.

Lisää se sai toukokuussa 1991 4,8 miljoonaa markkaa, jolla se osti 25 prosenttia urheiluvälineiden maahantuontia harjoittavasta Skipatrol OY:stä. Samaan aikaan Skipatrol Oy sai STS:ltä 19 miljoonan markan lainan. Wayup osti lisää Skipatrolin osakkeita mutta jo seuraavana vuonna kumpikaan yhtiö ei pystynyt maksamaan takaisin lainojaan ja todettiin varattomiksi. Kysymys oli korkeamman luokan putsaamisesta ja ns. valkokaulusrikollisuudesta. Sundqvist itse oli selvästikin operaatioiden takana.

Vielä tuohon aikaan sosiaalidemokraattisen hyväveli-verkoston aikaan hän tunsi omaavansa koskemattomuuden korkeana SDP:n johtajana ja eräänlaisen "poliittisen suojakertoimen" rikollisia toimiaan kohtaan. Sundqvistilla oli suuret luulot itsestään ja suunnitelmat myös SDP:n puhdistamiseksi hänelle epämiellyttävistä aineksista ja sitten SDP:n ja hänen johdolla yhteiskunnan "harmonisoinnin sosiaalidemokraattiseksi" Ruotsin mallin tapaan, missä valtiota johti tiukan byrokraattisesti yli 70-vuoden hallituskokemuksella demarit.

Sundqvistia voi pitää monessakin mielessä sosialidemokratian nousun ja tuhon symbolina aikakautena, jolloin SDP:stä tuli suurten ikäluokkien edustajan maan suurin puolue ja sosiaalidemokraattisista poliitikoista koko kansan sankareita aina 70-luvun loppuun saakka (Korpilammen konsensus-seminaari 1977 sekä Sosialidemokratian suunta-asiakirjan valmistellut SDP:n Espoon puoluekokous 1978). SDP:n ongelma ei kuitenkaan ole Sundqvistin tapaiset älykkäät oman edun tavoittelijat vaan ns. Ruusujen sodan toinen osapuoli eli mahtavan SAK:n demarit, jotka eivät malta pitää näppejään erossa emopuolueesta.

SDP:n sekoilusta vastaavat kulissien takana heistä koostuva ammattikoululaisten armeija, jotka eivät tekniikan maailman horisontissa pysty pitämään katsettaan tulevaisuudessa. Kirjan takakannessa kerrotaan ystävän ja kollegan luoneen muotokuvan ristiriitaisia tunteita herättävän vaikuttajan elämän ylä- ja alamäestä. Teksti on tietenkin täyttä ulpuiivarimaista selittelyä ja hevonpuppua. Ulpu joutui luopumaan puoluesihteerin postistaan Sundqvistin vaatimuksesta aloitettuaan ensin Pertti Paasion kampeamisen.

Sundqvistin aikeena oli heittää Demarin päätoimittajan paikalta Ulpun ex-poikaystävä mutta väliin tuli pankkikriisi ja Sundqvistin eroon päätyneet STS-paljastukset. Tuntuu uskomattomalta, että todellisuudessa kaksi vihollista olisi tehnyt yhdessä kirjan. Mutta ei Ulpu luo muotokuvaa Sundqvistista. Koko kirja vaikuttaa Sundqvistin itsensä kirjoittamalta, mitä se ei voi olla de facto, koska aitoruotsalaiseen Sipoon takametsissä kasvaneena hän ei osaa suomea hyvin vieläkään yli viisikymmentä vuotta sitä harjoiteltuaan.

Kyllä Ulpu on itse tekstin kirjoittanut mutta hän katselee kohdettaan rakastunein, ei-kriittisin silmin (ehkä Ulpun yhteydessä pitäisi sanoa "empaattisin säälinsekaisin silmin"). Teksti lukiessa saa sellaisen käsityksen, että Sundqvist on joutunut monen väärinkäsityksen uhrina yksin pankkikriisin syyllisten eturiviin, vaikka asia oli päinvastoin. Sundqvist luisteli huippuasianajajien avulla eroon koko kriisistä, ja oli päästä eroon kokonaan maksuista ilmoittautuessaan Ahtisaaren presidentinvaalien talouspäälliköksi ehtonaan vain hänen osaltaan velkojen anteeksiantaminen eli kuittaaminen kansan piikkiin.

Kirjan lopussa paljastuu, miten suomalaista poliittista valehtelua puetaan härskisti historiankirjoituksen muotoon. Siksi Ulpunkin kirja on kirjoitettu. Ensin demareiden oma Palkansaajasäätiö (katsokaa keitä on mukana hallinnossa) rahoittaa "tutkimuksen" missä toistetaan kaikki se, mikä ei ole totta, mutta on sellaiseksi julistettu suojellakseen niitä, jotka eivät ole toimineet oikein eivätkä puhuneet totta, mutta jotka ovat välttäneet tuomiot tai saaneet vapauttavat tuomiot oikeudessa. Kaikki tämä siksi, että liian läheltä liippaa, jos Sundqvist olisi puhunut totta (HAHAAA!) tai hänestä olisi niin kirjoitettu (MAHDOTTOMUUS!).

Sen jälkeen laitetaan uskolliset ääliöt kirjoittamaan puhdistamismielessä kirja pääsyyllisistä, jotka vakuuttavat kirjassa hyviä aikomuksiaan ja arvojaan samalla joko vähätellen, kiistäen tai kokonaan unhohtaen muille suurta vahinkoa aiheuttaneita pahoja tekojaan puhumattakaan niiden seurauksista (ja tietenkin samalla oman pankkitilin paisumista). Päälähteenä siteerataan "tutkittuna tietona" eli suomalaisten mielissä totuutena kuten tässäkin opuksessa, maksettuna totuutena Palkansaajasäätiön rahoittamaa maineenpesua eli muka asiantuntevaa ja puolueetonta "tutkimusta".

Kyllä on tunkkaista historiankirjoitusta ja sitä valheellisesti tulkitsevaa isolla rahalla maksettua propagandaa. Uskokoot ken on niin hullu tai tyhmä. Kyllä Sundqvist oli yksi pahimmista roistoista omana aikanaan. Se saa vain vahvistuksensa Iivarin tökeröstä peittely-yrityksestä huolimatta. Ei tällaisten satujen pitäisi enää tänä päivänä mennä edes demareihin kuin häkä. Mutta taitaa silti mennä, sille kenelle muulle kirja on tarkoitettu kuin demareille puolueväen sisäiseen käyttöön vakuutellessa, että oli se Uffe kuitenkin sittenkin aina ja vain yhteistä etua ajatellut puolueen oma mies (JA KATTIA KANSSA!) - kaikkea muuta!