Oliko Ylen juttu Pizzaa seitsemänä päivänä viikossa sinisilmäisyyttä vai suoranaista valehtelua?

Teksti Harald Olausen

"Miksi lähiöt ja pizza kuuluvat yhteen? Teimme pizzakierroksen ja tapasimme intohimoisia yrittäjiä sekä uskollisia kanta-asiakkaita. Suomen pizza-kebabravintolat ovat kansainvälisestikin uniikkeja."

– Yle verkkosivuilla esittelyteksti jutusta Pizzaa seitsemänä päivänä viikossa:https://yle.fi/a/74-20049540

Me emme usein huomaa kuinka ovelasti ja jatkuvasti meihin yritetään vaikuttaa kaikilta suunnilta mainoksina, koukuttavina tarinoina ja tunteisiin vetoavina juttuina. Erityisesti se pistää silmään valtamedioissa, kuten tänään Ylen verkkosivuilla julkaistussa toimittaja Jonna Karjalaisen jutussa otsikolla Pizzaa seitsemänä päivänä viikossa, jonka ydinväittämä oli se, että joskus palkattakin kahdentoista tunnin työpäiviin pakotettu jyväskyläläinen pizzayrittäjä "Halil Danqi on aina iloinen ja onnellinen siksi että saa tulla töihin ja myydä halvalla itseään ja osaamistaan lähiöystävilleen." Ihan samoin tuntuvat "olevan" muutkin jutussa haastatellut lähiöiden ulkomaalaistaustaiset pizzerianomistajat, vaikka työ on tappavan tylsää ja huonosti palkattua.

"Danqi työskentelee ravintolassaan jokaisena viikonpäivänä – ja työpäivät ovat poikkeuksetta pitkiä. Aina kun herään, tulen iloisena töihin. Ei ikinä väsytä, hän sanoo. Monen suusta näitä sanoja ei uskoisi todeksi, mutta Danqi ei vaikuta valehtelevan." Näin ei tietenkään voi olla. Danqi ei valehtele vaan kaunistelee ja se pitäisi toimittajankin ymmärtää jo lähtökohtaisesti. Ensinnäkin Danqi on oman pizzeriansa kävelevä mainosmies. Hän ei voisi muulla tavoin sanoakaan menettämättä kasvojaan ja aiheuttamatta vahingollista mainehaittaa bisnekselleen. Toiseksi jutussa ei hiiskuta sanallakaan niistä oikeista ongelmista, joita ulkomaalaisilla pizzayrittäjillä on yllin kyllin riittämiin vaikka muille jakaa, ja joista vaeitaan nykyisin "yleisistä syistä".

Danqi on kuitenkin kulttuurinsa tuotteena mukava, ovela ja osaava sekä liukas kuin ankeria, ja on yhtä todennäköisesti kuin muutkin jutussa haastatellut, vältellyt tarkoin paljastumista puhumalla totta ja tunteella. Hänen lähtökohtanaan on selvästikin ollut "käänä vika eduksesi" -taktiikka. Hän puhuu paljon mutta ei kerro juurikaan mitään itsestään tai omasta todellisuudestaan, koska hän esittää lähiön pizzeriaa myös tarinoissaan, jotka ovat samaa viihdykettä hänen kanta-asiakkailleen kuin hänen pizzansa väittämällä, että ihmiset tapattavat itsensä kuvitelmien takia, jotka tekevät elämän mielekkääksi; ihmisten elämässä oli paljon vaikeita tilanteita, joita ei helpolla ratkaista, vaikka ihminen itse määrittäisikin pitkälti sen, miten muut hänet kokivat.

Danqi ei siis ole se Danqi, mikä hän on kotona, silloin harvoin kun ehtii sinne kallistamaansa päänsä tyynylle. Hän on osa yhteistä tarinaa ja "se pizzayrittäjä sielä". Hintakilpailu on niin kovaa, että yrittäjän lisäksi apumiehinä toimivat sukulaispojat saavat usein palkaksi vain muutamia euroja tunnilta. Näistä ei jutussa, mikä ei kaukaa kulje makkaramainoksesta, hiiskuta sanallakaan - tietenkään. Juttu on alusta loppuun epäilyttävän positiivinen ja pistää lukijan miettimään sen tarkoitusperiä. Hyvässä muistissa on vielä kymmenen vuotta sitten ulkomaalaisten omistamista pizzerioista valtamedioissa kerrotut kauhutarinat, jotka lisäsivät silloin sopivasti ulkomaalaisvihaa persutuulia samalla gallupeissa vahvistaen. Nyt suunta on muuttunut juuri persujen takia.

Lukijat ja katsojat haluavat nähdä vastapainoksi persujen jatkuvalle ulkomaalaisvastaiselle rummutukselle jotain hyvää uusissa maanmiehissään. Siksi tämäkin juttu on tehty. Aivan oikein! Persut aavistavat tämänkin kuuluvan Ylen suvakkitoimittajien repertuaariin ja asearseenaalin suvaitsemattomuutta ja ahdasmielisyyttä vastaan. Jutun tarkoitus on inhimillistää tuntematon ja vähentää yleisiä pelkoja. Ei siis mikään paha. Jutun tarkoituksena on myös toimia pahaa lietsovaa vihasanomaa vastaan. Mutta sen se tekee itse turvautumalla kuorruttamalla juttuaan. Petoksesta on tullut osa tätä juttua, jonka kaikki hyväksyvät, koska tarvitsevat niitä saadakseen valheensa perille muuallakin. Se on taitavimmillaan juuri tällä tavalla pizzajutussa esitettyjä ja vaivihkaa arkipäivän todellisuutta muuntelevia "totuuksia".

Mutta entä kun se tehdään hyvin aikein ja ulkomaalaiset halutaan näyttää myönteisessä valossa osana suomalaisten arkea eikä minään pelottavina mustapartaisina ketaleina? Juttu vaikuttaa siltä, että se olisi annettu tuttuun yleläiseen tapaan tarkoin harkittuna työmääräyksenä: Mene ja tee myönteinen yleisjuttu paikallisista pitzzerioista ja katsotaan, pääseekö se Ylen pääsivuille. Ei se olisi tavatonta, sillä muistan kun itse tein Ylen radiolle freelancerina 1990-luvun alussa juttuja, saaneeni hieman samanlaisen työmääräyksen kauneusalan messuilta: Mene ja tee kielteinen juttu siitä huijauksesta! Olin silloin tyrmistynyt. Mutta se oli Ylessä tuolloin tapa. Sananvapaus oli ja on edelleenkin pomojen sanavapautta, jotka päättävät millaisia juttuja tehdään.

Osoittaakseen tekevänsä "tutkivaa journalismia" pizzajutun (ilmeisen nuori?) toimittaja kertoo "Ylen kiertäneen" neljän jyväskyläläisen lähiön kebab-pizzeriat ja päätyneen siihen, että iso osa lähiöiden pizzerioista on maahanmuuttajataustaisten omistamia. Mutta näinhän on ollut jo pitkään, vaikka Yle ei sitä ole ehkä huomannutkaan, jo 1990-luvun lopulta. Pizzeriajuttu on tehty aluetoimituksessa Jyväskylässä, joten sillä on työllistetty Ylen paikallisia toimittajia, joita on alkanut viime vuosina näkyä sekä mikrofoni edessään valtakunnan lähetyksissä että valtakunnallisilla Ylen verkkosivuilla paikallisväriä, mutta ei valitettavasti laatua lisäämässä, näillä arkeen hyvin naamioiduilla "romanttisilla jutuilla, jotka katsovat taaksepäin keksittyihin traditioihin".

Mutta se ei ole tärkeintä. Koneiston pitää pyöriä ja Ylen osoittaa koko ajan kovassa mediakilpailussa olevansa tarpeellinen ja osaava. Taas ovat kaikki tyytyväisiä. Tässäkin jutussa Yle osoittanut tarpeellisuutensa, toimittaja tehnyt työnsä, pomot tyytyväisiä ja klikkausjournalismin ansiosta juttu noussut Ylen tämän päivän luetuimpien joukkoon, ja päässyt muutamaksi tunniksi Ylen valtakunnallisten verkkosivujen luetuimmaksi. Mutta journalismia juttu ei varsinaisesti ollut. Se oli mukavaa luettavaa ja mieltä rauhoittavaa täytettä muutoin niin ikäviä uutisia täynnä olevaa tarjontaa piristämään. Mutta lukijaa jäi kalvamaan jutusta läpi paistava imelyys kysymyksellä; Oliko se vain tahatonta sinisilmäisyyttä ja journalismin nimissä harjoitettua valehtelua?