Olisihan se pitänyt arvata!
Teksti Harald Olausen
Kun oivallinen tunteiden liikuttaja ja erilaisten sävyjen ja hienostuneen maun osaaja, Neil Hardwick kirjoittaa muistelmansa (Poistetut kohtaukset, WSOY 2025) jälki on sen mukaista mestarillista viimeistä piirtoaan myöten ja niin nautinnollista, että kirjaa on vaikea jättää kesken edes pakollisten vessakäyntien takia hetkeksi. Onneksi kirja on ohut (222 sivua) ja ytimekäs.
Hardwickin kerronta on yhtä vaikuttavaa kuin hänen älyllinen huumorinsa haastavaa ja suoraa. Siitä muistelmien nimikin. Hän ei pyytele keneltäkään kohtaamalta ihmiseltä anteeksi sitä, että muistot vaativat häntä kommentoimaan jälkeenpäin – onneksi, sillä siitä parhaimmat jutut syntyvät. Suomessahan on tapana puhua pahaa siitä, joka kääntää selän. Hardwick ei sorru moiseen.
Hardwick puhuu puhtaasti kohtaamistaan epämiellyttävistä hetkistä ja ihmisistä, mm. Pentti Siimeksen ja Speden inhosta häntä kohtaan. Hänen tarinansa alkaa vanhenemisen ikävistä puolista, yhtäkkisestä liikuntakyvyttömyydestä, yksinäisyydestä, kuolemanpelosta ja kivuista sekä kärsimyksistä, joita hän kohtaa samalla kun hän tajuaa vielä pahemman olevan edessäpäin.
Yleisön rakastama Kvartetti oli Hardwickille inhottava kokemus osin siksi, että voimakastahtoinen ilkimysdiiva, Kyllikki Forssell ei noteerannut lainkaan ohjaaja vaan kävi itse ohjaamaan näytelmää niin, että Hardwickin piti kysyä neuvoa teatterinjohtaja Asko Sarkolalta. "Pannaan sohva tähän. Pentti, istu sinä tässä, ja Lasse voi tulla tuosta ovesta, " Onpa kamala ja ärsyttävä lehmä!
Tarinassa on imu ja kerronnassa voimaa, sitä samaa kuin mitä magiikaksi teatterissa kutsutaan. Kvartetti meni kymmenen vuotta ja loppujuhlissa tapahtui sekin ihme, että aristokraattinen Kyllikki Forssell pyysi anteeksi Hardwickilta näytelmän alkuaikojen känkkäränkkäisyyttään. Väliin puhelin soi taskussa ja hän makaa edelleenkin avuttomana lumihangessa.
Kyseessä on esitys, ohjaajan viimeinen ja hän odottaa hetkensä koittaneen milloin tahansa. Mutta vielä ei aika hänen lähteä. Jäljellä on yli 190 sivua mojovia sattumuksia ja eriskummallisia tarinoita kerrottavana Hardwickin laajalle faniporukalle, joka pitää erityisesti hänen tavastaan "ulkoistaa oma itsensä" kieltämättä omaa syyllisyyttään virheisiin sekä tapahtuneisiin järkytyksiin.
Hardwick liikkuu tarinoissaan kuten elämässäänkin traagisen ja huippuhauskan välillä. Hän antaa yleisölle mahdollisuuden oivaltaa eikä kaikki ole valmiiksi pureskeltua tai vain odotushorisontteihin mahtuvaa tuttua ja turvallista. Farssi on Hardwickille joukkuelaji, missä ajoitus on ensisijaisen tärkeä. Sitä ei voi harjoitella vaan sen täytyy olla lähes täysin vaistonvaraista.
Niinpä hän ohjaa meitä myös ovelasti lukijoina. Tarina kulkee välillä lumihangessa ja taas muistoissa. Se minkä Hardwick haluaa meille näyttää, on "kaiken häilyvyys", ja asioiden limittäinen toteutuminen. Me emme voi olla varmoja puhuuko hän edes totta vai onko kaikki sittenkin vain tarua. Teatterimies on aina illusionisti, joka huijaa meidät keskittymään tarjoamansa tarinan äärelle.
Samalla hän näyttää, ettei totuus ole kiveen kirjoitettu. Ainakaan se ei ole se perinteinen kellonviisareiden näyttämä. Totuus ja aika ikään kuin sulavat ja sekoittuvat ihmisen mielissä juuri sellaiseksi, kun hän ne itse kuvittelee. Muisteleminen on luonteeltaan samanlaista verbaalista fiktiota eli valehtelua kuin historia maailmassa. Se tarjoaa meille todellisuuden vaikutelman, jota emme koe ehdollisena, vaan jonka hyväksymme todellisuutena niin kauan, kun se viihdyttää meitä ja olemme tiukasti sen lumoissa.
Juuri näin tekee myös ovelasti ja osaavasti Neil Hardwick, joka sitoo menneiden muistelemisen nykyhetken kipuihin, kuin ohjaisi aina yhtä ja samaa, vaikkakin eri näytelmää (omaa loppuaan ja Kvartettia). "Niinpä tätä puuhaa, tätä tämänhetkistä kaatumiskomediaani täällä lumisella takapihalla, ei voi kutsua farssinomaiseksi. Outoa kyllä se on siitä huolimatta sekä virheetöntä että turhaa. Eikä se varmasti naurata ketään. Kun stand up-koomikko ei naurata, sanotaan että hän kuolee lavalle."
Mutta mistä kirja oikeastaan kertoo ja miksi se on tehty? Mistäpä muusta kuin itseään kehuvasta Hardwickista, joka ei kovanluokan ammattilaisena jää kiinni ylimitoitetusta egotrippailusta. Hyvän idean on varmasti keksinyt joku Hardwickin kultakauden tuttu, joka on työskennellyt kustantamossa ja Hardwick tarvinnut hieman rahaa. Ja sitä hän saakin. Kirja on menestys. Finlandia-palkintohan tästä (koroilla maksettuna) Hardwickille ihan varmasti myönnetään. Ja mikä ettei!