Olisiko tässä stalinviiksessä SDP:n seuraava puheenjohtaja?

Teksti:

Harald Olausen

Monilta politiikkaa seuraavilta on viime aikoina mennyt sormi suuhun ihmetyksestä, kun valtamedioissa on haastateltu asiantuntevaa ja sanavalmista nuorta demaripoliitikkoa, vaasalaislähtöistä Matias Mäkystä, joka on sekä Marinin luottomies, että myös kansanedustaja ja vaikutusvaltainen SDP:n ensimmäinen varapuheenjohtaja.

Mäkynen on SDP:n nykykasvot ja SDP:n tulevaisuusjohtaja, jonka ura on ampaissut kovaan nousukiitoon ja jolle povataan näkyviä asemia kesän budjettineuvottelujen jälkeen, jos ja kun Marin uudistaa hallitustaan. Mäkynen on kehuttu nuori energinen ja aikaansaava poliitikko, josta kaikki tuntuvat pitävän, niin demareiden järjestökentällä, kuin hänen kotikonnuillaan Vaasassa, jossa hän toimi ennen kansanedustajuuttaan mm. kaupunginvaltuuston näkyvänä puheenjohtajana.

Kerrotaan kulissien takaa, ettei Jutta Urpilaista sittenkään yleisistä luuloista huolimatta nimitetty EU-komissaariksi siksi, että saatiin näpäytettyä kiukkuista ja yhä omaa valtablokkiaan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtmanin ja SDP:n entisen pää-äänenkannattajan, Uutispäivä-Demarin päätoimittajan, nykyisen viestintäyrittäjä Jukka Aarne Halosen, joka on kuulunut myös sekä entisen puoluesihteeri Ulpu Iivarin että presidentti Tarja Halosen lähipiiriin, pyörittävää meppi Eero Heinäluomaa, tai että Rinne olisi halunnut hyvittää Urpilaiselle puolueen yhtenäisyyden nimissä aiheuttamansa poliittisen trauman.

Ei tietenkään. Naurettava jo ajatuksenakin. Rinne ja Urpilainen ovat katkeria vihollisia elämiensä loppuun saakka keskenään. Politiikka turhautumisineen ja kostopeleineen on kulissien takana katsottuna paljon raadollisempaan, kuin mitä me tavalliset ihmiset uskallamme edes kuvitella. Oikea syy Urpilaisen yllättävään ylenemiseen ja lahjaan ennen siirtymistä eläkkeelle ja kokonaan sivuun politiikasta, on Matias Mäkynen.

Kaksikielinen Mäkynen, jota koto-Vaasan kateelliset poliittiset vastustajat kutsuvat "Stalinviiksiseksi" pätevöityi kovissa kulissien takaisissa taistoissa kotikentillään Vaasassa, jossa kokoomus ajettiin nurkkaan yhdessä RKP:n ja demareiden toimesta. Mäkynen saatiin ajettua hyviin lähtöasemiin viime vaalien alla kaksikielisessä kaupungissa, jossa yksikielinen kokoomuksen oikeaa äärilaitaa edustanut Susanna Koski teki itsensä naurunalaiseksi ja poliittisen itsemurhan antamalla aseet vastustajien riemuksi heidän käsiinsä, typerällä ylimielisyydellään vanhustenhoitokysymyksessä koskien Vaasan keskussairaalan päivystystä viime eduskuntaavaalien alla.

Jotkut tosin sanovat, että ylimielinen ja ruotsia käytännössä osaamaton Koski astui hänelle viritettyyn miinaan kaksikeilisessä kaupungissa, missä pultsaritkin raikaavat molemmilla kotimaisilla yhtä sujuvasti kuin västäräkit. Virittäjät tulivat kokoomuksen sisältä puolueen entisen varapuheenjohtaja Janne Sankelon joukoista. Istuva varapuheenjohtaja hävisi nöyryyttävästi muutamalla kymmenellä äänellä edellisissä eduskuntavaaleissa paikan Koskelle.

Kokoomuksen Vaasan sisäinen hajaannus oli demareille enemmän kuin tervetullut asia: vaalivoitto lautaselta tarjoiltuna kastikkeessa, jonka sai itse valita. Kokoomuksen Helsingin valtuustoryhmän puheenjohtaja Daniel Sazunov toimi vielä tuohon aikaan Vaasassa. Jyrkkä asenne ja vaasalaisuus voi olla yksi selitys sille, että mies on käytännössä sössinyt ja pahasti Kirsi Piha-surkeilussa kokoomuksen mahdollisuudet ykköspuolueen asemaan ja pormestarinpaikkaan maan tärkeimmässä kaupungissa.

Sazunovia pidetään poliittisesti syyntakeettomana limbona, joka mainosti viime eduskuntavaalien alla isosti medioissa olevansa nälkäinen (vaikka ei kuvista päätellen näytä siltä, vaan ehkä enemminkin laiskanpulskealta kauppatieteilijältä) ja omaavansa jo näyttöjä. Näyttöjä mistä ja millä lihaksilla? Kyllä ne näytöt ovat jossain muualla, kuten vaikkapa pohjalaiseen tapaan kettutarhalla kuin politiikassa, ellei se että tottelee kyselemättä mitä isot pojat sanovat ole hänen mielestään näyttöjä osaamisesta. Eivät ole. Ne ovat näyttöjä pyrkyrin ruskeasta kielestä ja vilpillisestä mielestä, sanat, jotka sopivat kuvaamaan melkein kaikkia poliitikkoja politiikan likaisen luonteen takia, todennäköisesti myös stalinviiksistä Mäkystä.

Siksihän Sazunov otettiin juoksupojan koiranvirkaa hoitamaan kokoomuksen oikeiston hallitsemaan Helsingin kaupunginvaltuustoryhmään sekä sateenkaariliberaaliputte Matti Niirasen epätoivottua poliittista nousua estämään ja ärsyttämään. Mäkynen on sata kertaa kovempi poliitikko, jolla on plakkarissa vain voittoja ja näyttöä politiikan isosta sirkuksesta, kuin Sazunov. Juuri siksi Mäkysen nostaminen varasijalta kansanedustajaksi oli tärkeä ja välttämätön temppu sekä epävarmalle ja omiensa parissa epäsuositulle Rinteelle, että aivan erityisesti hänen seuraajalleen Marinille, joka ilman Mäkystä olisi yhtä alaston ja avuton kuin Erkki Tuomioja ilman rauhamerkkiä kulahtaneessa 60-lukulaisissa bleiserissään.

Matias Mäkystä pidetään puolueen uuden nuoren vasemmistolaisen siiven todellisena johtajana ja  senkirkkaimpana tulevaisuudenlupauksena, jolta onnistuu demaripoliitikoille harvinainen talouspolitiikan ja laajempien abstraktien asiakokonaisuuksien hallinta, asia, joka ei ole ihan selvää monelle ammattikoululaistaustaiselle demarille ja etenkin SAK-lähtöisille kansanedustajille.

On ollut yllättävä huomata miten Mäkynen on pyörittellyt television keskusteluohjelmissa mennen tullen sekä toimittajia että kokeneimpia politiikkoja. Mäkysen asiantuntemus ja mielipiteitten raikkaus on yllättänyt myös omat, mutta ei demareita tuntevat. Yhä useampi vannoo Mäkysen osaamisen voimaan SDP:n sisällä, jopa jo niin että sitä jopa hyssytellään, ettei Marin ja Rinne turhaan hermostu ja muutu kateelliseksi poliittista yhteistyökumppaniaan kohtaan.

Mäkynen toimi 2010-luvulla demarinuorten puheenjohtajana ollen yksi niistä taustavoimista, jotka taistellen saivat syrjäytettyä oikeistodemarit vallankahvasta ensin paljastamalla inhotun ja ei-sosialidemokraattista politiikkaa tehneen ortodoksipappi Mitro Revon, joka tippui demarinuorten likakampanjan jälkeen Europarlamentista. Mäkysen yhdeksi suureksi ansioksi voi myös nostaa sen, että hän kykeni pitämään takanaan Seinäjoelle palanneen SDP:n surullisenkuuluisan entisen varapuheenjohtajan ja sairaanhoitaja Tarja Tenkulan haaveet päästä kansanedustajaksi.

Tenkula muistetaan SDP:ssä vielä järjestökonetta osittain maakunta-Suomessa hallussaan pitävien sorsalaisten keskuudessa mm. siitä, että oli aikoinaan ehdottamassa SDP:lle omaa STS-pankin surupäivää. Tenkula avasi Ahtisaarelle tien presidenttiyteen ajamalla puoluehallituksessa läpi kaikille ajatuksen avoimesta äänestyksestä SDP:n presidenttiehdokkaasta tunnetuin seurauksin. Porvarit äänestivät SDP:n presidenttiehdokkaaksi kepu-mielisen Ahtisaaren, joka kiitoksena tästä täytti kepulaisilla ja kaikilla muilla kuin demareilla oman kabinettinsa.

Mäkynen oli myös mobilisoimassa puolueen vasemmiston mielestä keskinkertaisen kansakoulunopettaja Jutta Urpilaista kohtaan suunnattua vallankaappausta. Inhotun Urpilaisen katsottiin tulleen puheenjohtajaksi osittain puolivahingossa kun muita ei ollut. Osin isänsä ja entisen puoluejohdon suosiollisella avustuksella kun muita ei ollut näköpiirissä. Urpilaisen ero oli tärkeä siksi, että puolueessa "säätiövallaksi" kutsutut vanhan liiton oikeistodemarit eli miehet eivät saaneet enää jatkaa puolueen hallitsemista kabineteista käsin.

Mäkynen pelaa ovelasti politiikan peleissä eikä ole ainakaan vielä hankkinut omiensa joukosta liian vaikutusvaltaisia vihollisia osin nuoren ikänsä, mutta varmasti myös tarkan pelisilmänsä ansiosta. Hän osaa olla tiukka eikä kätke kynttiläänsä vakan alle, mikä tuntuu ärsyttävän puolueen keskijohtoon kuuluvia maakunnallisia keski-ikäistyviä poliittisia nollia, joilla on tärkeä osa korporatiivisesti hallitussa demarijärjestöperheessä. Yksi sellainen on Helsingin piirin ikuisuusongelmiin, eli änkyröihin kuuluva postimies Juha Jaatinen, eduskunnan demarivarapuhemies Tarja Filatovin entinen poikaystävä, joka peri paikkansa ykkösinhokkina koko demaripuoluekenttää tympivältä turhantärkeilijältä ja puolueen kannatuksen lähes hävittäneeltä Helsingin piirin entiseltä puheenjohtaja Risto Kolaselta, joka saatiin vihdoin ja viimein muutama vuosi sitten kovalla työllä houkuteltua jättämään paikkansa ja siirtymään syrjään palkittuna suuresti arvostamallaan kultaisella Sorsa-ansiomitalilla räpylöiden kera. Kiitokseksi Kolanen kunnostautui viimeisessä kokouksessa pitämään tippa linssissä tunteikkaan ja polveilevan maratonylistyspuheen itselleen ja saamalleen mitalille muiden paitsi tietenkin itsensä suureksi hämmästykseksi.

Mäkynen on puolueen nuorison, ja oman piirinsä Vaasan tuki entisenä puheenjohtajana. Talouspolitiikan, puhumisen ja poliittisen vaikuttamisen hän osaa. Mutta on Mäkysellä luurankojakin kaapissa, vaikkei kuulemma sentään lepakoita tapulissa. Hallitusneuvottelujen yhteydessä hän istui samaan aikaan kahden herran palvelija saaden palkkaa lobbarina siitä samasta, mistä SDP:n yhtenä hallitusneuvottelijoista oli päättämässä. Muotoseikat tai moraali ei tunnu häiritsevän tai kiusaavan Mäkystä. Siinä hän on jo näyttänyt olevansa pesunkestävä poliitikko. Se on vain hyvää harjoittelua ja kokemusevästä matkalla eteenpäin kolhujen ja kohujen täyttämään huippupolitiikan epävarmaan tähdistöön.

Marin on todennäköisesti matkalla kohti presidenttiyttä, sillä jos kepulainen Olli Rehn on ehdokkaana vanha kuvio Tarja Halosen ajoilta toistuu; Suomi ei ole muuttunut eikä tule muuttumaan niin paljon, että vaalit kuin vaalit ratkaisevat kymmenen suurimman kaupungin kokoomusta äänestävät koulutetut naiset äänestäisivät vanhoillisuuden linnakkeena pidetty kepua. Ei ainakaan niin kauan kuin Brysselissä poliittisessa painoarvossaan kehujen kera paisunut kokoomuksen EU-vaalien ääniharava Sirpa Pietikäinen elää ja hengittää.

Naisten, erityisesti ja kokoomuslaisten kaupunkilaisnaisäänestäjien, voimin Marin on mitä todennäköisemmin maan seuraava presidentti. Suomalaiset liikkuvat äänestäjät ovat vaihtelunhalussaan ratkaisevassa osassa varsinkin nyt, kun porvarileiri on sekaisin, kepu kutistunut kääpiöpuolueeksi lähelle vasemmistoliittoa ja kokoomuksessa käydään rajua sisäistä vääntöä siitä, mitä julkisuudessa saa puolueesta äänestäjille valehdella ja mitä ei.

Puolueella tuntuu olevan pelisilmä hukassa. Kokoomuksen ryhmänjohtaja Mykkänen tarjoili koronakriisin maksajaksi taas kerran pienituloisia. Kansa säikähti. Moni äänestäjä, myös demareihin aikoinaan kyllästyneet ajattelee että ehkä sittenkin mieluummin demarit kuin kokoomus, vaikka vappusatasesta on toteutunut vain 30 euroa.

Tulevan SDP:n puheenjohtajan ja pääministerin Matias Mäkysen suosiosta omiensa kertoo jotain puolueen nuorisoon levinnyt mäkysmuotina Mäkysen stalinviikset. Helsingissä on SDP:n listoilla kesäkuun kunnallisvaaleissa pyrkimässä jo ensimmäinen ilmiselvä mäkyskopio, jolla ministeripaikka häämöttää jo mielissä, palkitsihan Kekkonenkin aikoinaan korkeilla posteilla itsensä näköisiä kaljuja vanhoja miehiä.

Mutta millainen on itse Matias Mäkynen SDP:n perintöprinssi? Entä tuleeko hänen stalinviiksistään tunnettu poliittinen tavaramerkki politiikan ensi vaaleissa jättävän kokoomuksen Ben Zyzckowskin grouzomarx-viiksien jälkeen?

Näistä saamme pian varmasti lukea naistenlehdistä, kun toimittajat ovat äkänneet Mäkysen mahdollisuudet olla se seuraava komeettamainen ihmepelastus, mikä Ulf Sundqvistin piti olla Forbes-lehden mukaan puolueelleen ennen ikävää paljastumistaan ahneeksi ja pikkusieluiseksi varkaaksi.

Demareiden uumoiltiin vielä muutama vuosi sitten häviävän sisäisen riitelynsä ja hampaattoman politiikkansa takia kuuluisiin historian roskatynnyriin, joista ei ole paluuta edes unohduksiin vaipuneella Paavo Väyrysellä, vaikka Vuokko-vaimo olisi käynyt kolmannessa onnistuneessa rintojen kohotusleikkauksessa Tiina Jylhän tallinalaisella kauneusklinikalla.

Nyt on toinen ääni kellossa ja poliittiset vastustajat ovat yhtä ymmällään demareiden ylämäestä, kuin itse Katri Kulmunin karhunpalveluksesta suomalaiselle porvaristolle. Ajamalla epäsuositun Antti Rinteen pääministerin paikalta ulos, Kulmuni sementoi sekä puolueensa että itsensä kohtalon avaamalla kansan suosikiksi lyhyessä ajassa päättäväisyydellään nousseen Marinin nousun valomaiseksi pääministeriksi.

Siitä huolimatta ettei Marin ole kuin yhden tuiman ilmeen ja muutaman ajatuksen kapeakatseinen poliittinen uraohjus, hän on jo nyt onnistunut hankkimaan demareille takaisin osan hävinneitä äänestäjiä sekä lisäämään luottamusta siihen, että kansalla ja puolueella on sama suunta, johon kannattaa tähdätä, kuten puolueen viime eduskuntavaalien aikaiset mainokset toitottivat turpean Rinteen istuessa tekopirteänä bussin ohjaamossa kysymässä asiaa bussiin nousseilta nyökkääviltä "kansalaisilta".