Omon Ra-todellisuus

Teksti Harald Olausen

"Aikoinaan Venäjällä toden totta eli huoleton nuorisosukupolvi, joka kulki hymyssä suin päin kesää, merta ja aurinkoa – ja valitsi Pepsin."

-Viktor Pelevin Generation P (Tammi 1992)

Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 luhistui omaan mahdottomuuteensa odotukset tulevaisuudesta sekä maan sisällä että erityisesti lännessä olivat korkealla mutta samalla varsin epärealistiset, mitä muutoksen suuntaan ja nopeuteen tuli. Tästä kertoo parhaiten nobel-palkittu Svetlana Aleksijevitsin Neuvostoihmisen loppu (Tammi 2013) kirjassaan. Velipekka Makkosen ja Mia Öhmanin kirja katson neuvostoelokuvaa (Kulttuuriklubi 2022) valottaa taas monipuolisesti venäläistä sielua elokuvissa.

Neuvostoliiton romahdettua kuviteltiin maan kirivän helposti kaikessa yhteiskuntaelämässä yhtä nopeasti, kun oli teollistunutkin 1930-luvulla melkein lähelle länttä. Taide-elämässäkin uudenlainen avantgardismi (Gogolia unohtamatta) kukki erityisesti Pietarissa ja musiikkielämässä. Mutta toisin kävi. Roistot kaappasivat hyvin nopeasti mafiasodissa itselleen ja KGB:lle hetkellisesti menettämänsä vallan.

Jos poliitikot olisivat lukeneet silloin Viktor Pelevinin satiirista neuvostoyhteiskunnan kuvausta Omon Ra, paljon olisi säästynyt turhaa jossittelua. Pelevinin kuvaa itsensä nurkkaan ajaneen yhteiskunnan muuttumatonta mätää ydintä tavalla, josta ei voi olla ymmärtämättä, ettei se voi muuttua ihan hetkessä. Generation P:ssä (Tammi 2000) Pelevin ei säästele ketään tai mitään kuvatessaan mahdotonta yhtälöä Neuvostoliittoa ja muodotonta ideaa nimeltään neuvostoihminen.

Yllättäen ehkä Pelevinin romaanin toinen lukukerta ei ole enää yhtä innostava kuin heti kirjan ilmestyttyä johtuen siitä, että maailma on jo muuttunut Pelevinin osaksi kuvaamaa teknologiaa ja virtuaalitodellisuutta; Homo Zapiens, joka on tiedostamattaan sulautunut tv-lähetykseen, on ainoastaan pelkkä tila eikä enää persoonallisuus. Kirjassa maailmanlopun Che Guevarakin sanoo täyttävänsä kaikki ihmiset suunnattomalla autuudella – ja tämän lopun olevan pelkkä televisiolähetys.

Pelevinin nerokkuus on kuitenkin tänään katsottuna erityisen profeetallista. Hän kuvaa juuri sitä pistettä, jolloin turvattu yhden tarinan sankarillinen Neuvostoliitto menetti Pepsiä juomalla oman sielunsa, ja alkoi pelätä muun maailman edessä menettävänsä kasvonsa ja arvostuksensa heidän silmissään ali-ihmisinä ja alisuoriutujina. Se oli liikaa alemmuudentunteesta ja vähättelystä pitkään kärsineen kansan nöyryytetylle mielelle, mikä janosi omasta mielestään oikeutetusti sekä hyvitystä että kostoa. 

Pelevinin kirjoitukset ennakoivat kansallismielisyyden nousua ja sankaruuden nousun revanssia. Hajonnut suurvalta ja yhteisöllisyyteen painottunut kulttuuri ei ei ollut valmis kohtaamaan ongelmitta yhtäkkiä vihollisesta ystäviksi muuttuneiden amerikkalaisten aivopesupizzakulttuuria, ilman vakavia ruuansulatushäiriöitä, joita poistamaan ostettiin KGB:ltä tehokas Putin. 

On ihan eri asia uskoa ihan toista kuin mitä ympäristö on, ja väittää olevansa sekä voimakas että haluaa paeta kaikkea tätä omiin satulinnoihin vodkalla ja laiskottelulla terästettynä, ettei päivä olisi pilalla kun se on jo muutenkin valmiiksi pilalla herätessään, pisti nokkansa sitten minne pisti - useimmiten lisähankaluuksien pelon takia ei muuta kuin humalassa. 

Maassa, jossa hyvään uskominen ja hyvän tekeminen oli jo aiemmin korotettu ihmisten ulottamattomiin aina pilviin asti pyhimysmäiseksi teoksi, ensin ortodoksiuskon ja myöhemmin sen korvanneen kommunismin ihanteellisessa utopiassa, ei illuusion särjettyä ollut helppoa vakuutella uskomaan nöyryytettyjä kansalaisia hallitsijoiden hyvistä aikomuksista juurikaan muita kuin vähä-älyisiä.

Oman Ra-todellisuus on tämän epätodellisen tapahtumaketjun halkeamien ja säännöistä poikkeavien ilmiöiden ja luulojen sekä huhujen monimutkaisuuden eräs selitysyritys, hyvä ja hauska sellainen, juuri sillä hetkellä kun hyvin alkaneen ikuisuuden keskeyttää lopulta Neuvostoliiton hajoaminen, mikä saa kaikki mielikuvitukselliset pahat voimat, sellaiset, joita kukaan ei uskonut olevankaan, liikkeelle. Metaforaksi valheelle Pelevin on ottanut mainonnan. 

Venäjällä valhe oli uskonnollista ja Neuvostoliitossa ideologista. Liberaalissa lännessä se on kuluttamista. Pelevin jos kuka, on hyvä kuvaamaan tätä mielen sekavaa kaaosta, jossa kaikki huijaavat kaikkia. Se on maailman kuumaa ydintä, ollaan sitten idässä tai lännessä. Huijaaminen kuuluu ihmiselämään lapsesta lähtien. On vain hyvä, että Pelevinin kuvaama venäläinen ihminen alkaa puhua asioista niiden oikeilla sanoilla. 

Mutta se ei ole kirjan pääsanoma. Kirjan varsinainen tehtävä on nauraen muistuttaa, miksi Venäjällä on aina olemassa samaan aikaan vain yksi totuus mutta monta muuta todellisuutta. Neuvostoihmiset elivät karussa arkitodellisuudessa vain unelmat voimanaan juodessaan lämmintä Pepsiä ja haaveillen, että kielletty kaukainen merentakainen maailma joskus saapuisi heidän elämäänsä. Ja tulihan se vihdoin pitkän odottelun jälkeen mutta ei sellaisina kuin he olisivat toivoneet, vaan kaiken mullistan: 

"Eräs sen käyntikorteista oli Pepsi-Colan mainosvideo, joka useiden tutkijoiden lausuntojen mukaan oli koko maailmankulttuurin käännekohta. Videossa verrattiin kahta apinaa. Toinen niistä joi "tavallista colaa", minkä seurauksena se pystyi ratkaisemaan joitakin yksinkertaisia palikkatehtäviä. Toinen joi Pepsiä. Se ynähteli iloissaan ja lähti ajamaan jeepillä merelle päin kaulaillen tyttöjä, jotka selvästi antoivat pitkät naisten tasa-arvolle."

Pelevin selittää, että tarkemmin ajatellen jo tuolloin saattoi oivaltaa, ettei kyseessä ollut Pepsistä vaan rahasta, johon Pepsi suoraan liitettiin. Tähän johtopäätökseen hänen mukaansa vei ensinnäkin tuotteen väriin liittyvä klassinen freudilainen assosiaatio; toiseksikin looginen päätelmä – Pepsiä kittaava pystyi hankkimaan kalliita autoja. 

Generation P tarkoittaa siis sitä Pepsiä kitannutta nuorten muodostamaa venäläistä kulutussukupolvea, jolle tärkeintä oli vain jatkuva elintason nousu, ja josta syntyi tänään se Putinin politiikan hyväksyvä venäläinen vakaa kallio eli keskiluokka, jolla oli rahaa millä mällätä, ja sitä se tekikin aika huolettomasti aina vuoteen 2020 saakka, ennen Putinin aloittamaa Ukrainan-sotaa ja ruplan kurssin rajua laskua. 

Pelevinin kirja on älykäs kuvaus puutteessa eläneen, väriä ja makuja harmaaseen elämäänsä kaivanneen kansakunnan mielen arkeologiasta sitä vähätellyttä amerikkalaista helppoheikkimaailmaa vastaan, missä Madison Avenuen mainostoimistojen pojat kuvittelivat yleisönsä – target groupin – helpoiksi nakeiksi ja vähä-älyisiksi idiooteiksi syöttää heille mitä vain. Tähän samaan perinteeseen kuuluvat Gogolin Viitta (1842) ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (1940). Mutta Generation P on enemmänkin: se on kuin venäläisyyden ikiaikaisten ongelmien kaatopaikka ja samalla paljastava röntgenkuva. 

Päähenkilö Tatarski päätyy eräällä LSD-tripillään Baabelin torniin, missä sekopäinen jumalatar on odotellut puolisokseen kuolevaista, joka osaa ratkaista kolme vaikeaa arvoitusta. Tataraski onnistuu tehtävässään. Hänestä tulee jumalattaren (mutta kuka hän on, onkin koko romaanin avainkysymys?) puoliso, sillä jo neuvostonuoret valitsivat aikoinaan Pepsin samaan tapaan, kuin heidän vanhempansa (vailla todellista mahdollisuutta valita) Breznevin - juuri tässä vitsi piillee, ja koko kirjan ironiakin.