On hyvä kuolla ja olla elossa ehkä voimme yhdessä seistä, pelkäämättä mitä silmät näkevät…

Teksti Harald Olausen

David Byrne on kaikissa olemuksissaan - olomuodoissaan, ikäkausissaan, sanoituksissaan, esityksissään ja lauluissaan aina yhtä riipaisevan rehellinen ja vastustamattoman selkeä ihmisen vapauden tulkki, sekä linnun lailla vapaan elämän ilman riistoa puolestapuhuja sen runollisista - usein arjen kiireessä ja kaiken sen paskan ympärillä mitä meille pakolla kauhotaan päähän eksyttämänä tietämätön - sfääreistä laulaen. Elämä on tässä ja nyt sattumien summana - ei muuta.

Ja mitä vähemmin meitä holhotaan ja mitä vähemmän annamme muiden päättää elämästämme (TOIVOTTAVASTI!), sitä enemmän olemme ihmisiksi, juuri sillä tavalla kun ihmisyys maanpäällä on tarkoitttu elettäväksi vapaana kuin taivaan lintu ilman kahleita (Marx sanoi työläisillä olevan menetettävänään vain kahleensa). Tästä kertoo synkänsuloisen Byrnen maailman valoisat havainnot ihmisyyden puolustupuheena ja taistelulauluna toivon puolesta (tämä ei siis ole demarikamaa). Byrne manifestoi paremman huomisen ja yhteisen hyvän tekemisen sekä kansalaisoikeuksien puolesta poliittisessa musiikkiteatteriesityksessään, joka ei jätä ketään kylmäksi - painvastoin - esitys on HOT, HOT ja vielä keran HOT!

Jälleen suurkiitos Ylen Teeman joukkueelle erinomaisesta musiikkiohjelmasta David Byrne`s American Utopia (Yhdysvallat 2020), jonka on komealla tavalla pelkistäen ohjannut itse Spike Lee, joka joskus ennen rasittavaa saarnaamistaan osasi tehdä hienoja ja koskettavia elokuvia, mutta on nykyisin taantunut lähinnä esittämään Spike Leetä, mikä sallittakoon toki hienolle taiteilijalle, ei sekään ei ole mikään huono saavutus, onhan maailmassa olemassa vain yksi Spike Lee, jota voi esittää vain se yksi ja sama Spike lee.

Komea kokonaistaideteos on syntynyt yhteisissä osaavissa käsissä. David Byrne`s American utopia muistuttaa ohjaukseltaan, tunnelmaltaan ja sanomaltaan amerikkalaista minimalismia, ja on yllättävän lähellä Philip Classin huipputöihin kuuluvaa lähes nelituntista oopperaa Einstein On The Beach. Menestysresepti on kuin kollaasinomainen läpileikkaus amerikkalaisia vastaanhankoittelijoita Henry Thoreausta John Cassavetesin Ensi-Illan ja Gena Rowlandsin kautta folkprotestilaulaja Joan Baeziin ja Pink Floydin lauluun We Dont Need Education, ja sen jälkeen "lähes finaalissa" Leonard Coenin Partisaanin ja lopuksi kuin nyrkki silmään hieman kovempaan kehotukseen First We Take Mannhattan and then We Take Berlin - ja kaiken pohjalla tietenkin Talking Headsia. Erityisen nokkela hahmo on John Litkowiksi naamioitu Jokeri, joka laulaa ja tanssii sekä soittaa tarvittaessa esityksessä mitä tahansa soitinta.

Kaikki nämä ovat räjähdyherkkää ruutia amerikkalaisen vellovan pahan kuristamassa maassa (jota vastaan kotimaiset Monnin (a.Rinne) perseennuolijademariketkut, Pilli ja Pulla, d.qvintus ja t.nevaranta vaikuttavat pyhäkoululaisilta), jossa juuri ja juuri puolet saatiin antitrumpistisen liikkeen nimissä torjumaan ultrakonservatistinen fasisteilla kuorrutettu vallankaappausyritys maassa, missä demokratia on muuttunut jo aikaa sitten peruuttomattomasti itsensä irvikuvaksi, ja anti-Trumpina esiintynyt Joe Biden on todettu täysääliöksi, ja itse demokraattien junailemaksi surkeaksi hätäkomproMISSIksi - mies, joka ei radikaaleja muutoksia lähes itse republikaanina siedä eikä aio niitä myöskään hevillä toteuttaa (republikaanien oma Troijan hevonen demokraattien sisällä).

Byrnen musiikkimaailmassa on samaa pohjavirtaa ja amerikkalaista rytmikkyyttä, kuin New Yorkin Brooklynin tavassa hengittää, puhua, naida, sylkeä, kiroilla, laulaa, rukoilla ja varastaa samalla henkäyksellä meille muille käsittämättömällä tavalla, mikä ei muilta kuin sen verenperintönä tai riiviömäisessä hulluudessaan saaneilta onnistu. Kyseessä on tietynlainen aikojen odottelu ja olemisen välitilan helvetillinen kuristus kurkussa ja aataminomenan (miehillä) hissijuoksu ylös ja alas tuskanhiki otsaan liimattuna kysymys miksi. Myös sillä, että esintyjät ovat koko ajan lavalla paljain jaloin on oma symbolinen merkityksensä: he ovat vapaita orjia vain laulaessaa. Muulloin he kuuluvat  ympäristölleen.

Aina ei ihan tarkkaan tiedä mitä haluaa ja mitä mistäkin syytä tapahtuu. Päivät valuvat käsistä kuin hiekka ja ajatukset menevät sen sileän tien kuin tuuli, josta ei jää jälkiä, kuten ei ihmisestäkään (sen voin sanoa päättäessäni oman sukuni päämiehenä lopettaa Olausenien sukuhaudan jatkumisen - miksi maksaisin kirkolle joka vuosi asiasta, jota ei vain ole enää ja sillä siisti; minut ripotellaan kun sen aika tulee Tanskassa Hilleröd-nimisen pikkukaupungin rautatieaseman kukkapenkkiin käytetystä kondomista).

Mikä parasta, Byrne ei ole hallituksen mies vaan keikuttaja. Hän on synyt kurjuuteen. On laihakin. Kun hän katsoo käsiään, hän näkee hallituksen kädet. Silti hän ei anna periksi, hallitus ei pääse kaikkialle. Hän hengittää vapaasti ja pyytää muitakin hengittämään. Hän haluaa vain hengittää. Tilaa etsitään ja väistellään. Hänkö muka (Skotlannissa syntyneenä) antaisi periksi? Ei tietenkään. Hän on askeleen edellä itseään. Koko konsertti on kuin yhtä oman sisäisen vapautuksen ymmärtävää nekrospirituaalia ja esittäjät kuin transsissa huumaten hyvyydellään koko katsomon.

Kyse ei ole ihan mistä tahansa konserttitallenteesta vaan ERITYISESTÄ MESTARITEOKSESTA, jonka jokainen osa - laulujen tekstit ja selkeä poliittinen sanoma, tanssillinen melodisuus, hauska ja ilkikurinen koreografia, minimalistinen mutta tyylikäs skenografia sekä hullaannuttavan aburdismin viljely - muodostavat katsomiskokemuksen, josta harvoin saa nauttia nykyisessä ala-arvoisessa viihdemössämaailmassa. Kokemus on värisyttävä. Elokuvan katsottuaan tuntuu ihanalta ajatukselta elää maailmassa, kuten ONCE IN THE LIFETIME-kappaletta katsoessa ja kuunnellessa, missä kaiken "sattumanvaraisen oikullisen" mielettömyys ja ohikiitävyys näyttäytyy tragikoomisen riipaisevalla inhimillisellä tavalla:

"...Saatat löytää itsesi asumassa pikkumökissä. Saatat löytää itsesi jostain muualta. Saatat löytää itsesi ratista suuren automobiilin. Saatat löytää itsesi kauniista talosta kauniin vaimon kanssa ja kysyt itseltäsi: No, miten päädyin tähän. Annoin päivien kulua, annoin veden nujertaa. Annoin päivien kulua. Vesi virtaa alla maan. Katson tyhjyyteen kun rahat poissa on. Kerran eläessä, vesi virtaa alla maan. Saatat kysyä itseltäsi, miten tämä toimii. Saatat kysyä itseltäsi, missä suuri automobiili on. Saatat sanoa itsellesi, tämä ei ole kaunis taloni. Saatat sanoa itsellesi, tämä ei ole kaunis vaimoni. Annoin päivien kulua, annoin veden nujertaa. Annoin päivien kulua, vesi virtaa alla maan. Katoan tyhjyyteen, kun rahat poissa on. Sama juttu aina vaan. Sama juttu aina vaan jne..."

Byrne esittää tässä versiossa maailman tulkinnoista maailman yhtena ja samana huokauksena, jolla on vain erilaisia käsityksiä, kuoria sekä ilmaisumuotoja. On levollista kuulla, ettei aika jahtaa meitä ja että kun pyörremyrsky tulee, me näemme sen ja puhumme siitä, mutta mitään emme sille voi (tämä ei ole tulkittavaksi kohtaaloonsa juuttuneiden fatalistien kiukutteluksi). Kaiken tämän ymmärtäminen on TODELLISTA vapautta ja samalla ikävä kyllä ymmärtämättömyyttä sen saman, joillekin monimutkaisen, tosiasian edessä ymmärtää itsensä osaksi yhteisööä, varsinkin jos kuuluu parempaan, rikkaampaan ja täynnä etuoikeuksia ja muita ansaitsemattomia itsekkyyksiä olevaan etuilijoiden parhaimpaan A-luokkaan, mutta esittää muuta.

Georges Bataille asetti kysymyksen näin: Miksi yhteisö? Siksi että jokaisen taustalla oli riittämättömyyden tunne ja epätäydellisyyden periaate. Aivan kuten ajatukset, joita voidaan ajatella vain yhdessä, ahtautuisivat eteiseen koska niiden paljous estää kulun sen läpi. Taustalla vaikuttaa vanhoillis-idioottinen väärinymmärrys eli ns. käsiterealismi siitä, että maailma olisi paitsi objektiivisesti olemassa myös määräisi samalla ne käsitteet, joilla siitä puhutaan. Käsiterealismi on vahva filosofinen traditio skolastiikasta marxismiin.

Max Weberille se oli ahtaasti ajattelevan harha; sellainen ihminen ei nähnyt, että asioita tarkasteltiin aina jostain näkökulmasta - Weberin perusteesi kun oli, että objektiivisuus oli yhtä lailla näkökulmasidonnainen kuin itse vapauskin. Moraalisten arvojen säilyminen ei voinut olla yksilöllisten halujen ja toiveiden varassa, koska juuri tällainen vapaus johti epämoraalisuuteen ja silmänpalvomiseen sekä teeskentelyyn. Siksi Byrne liikuttaa itsensä dadaistiseen paatokseen, erottaakseen merkitykset merkityksettömyyksistä kunnon radikaalin kokemuksen ikiaikaiseen vapautta janoavaan henkeen.

Tässä olisi sanomaa pohdittavaksi myös suomalaiselle melko hengttömälle nykyrunoudelle ja erityisesti sen viihdytyttävälle lässytysmuodolle eli lavarunoudelle, sekä nykyrunouden kaanonin akateemisten vartioiden ja puhtaan runouden hännystelijöille, joiden mielestä suurin synti on edelleenkin se, kun runoilija ei hallitse runon muotoa tai etäännytä runoa itsestään. Tällainen itseään ja omiaan suojaava akateeminen runoanalyysi laahaa vuosisadan muita taidearvosteluja perässä.

Sen lähtökohtina ovat kuvakielisyys, rytmi, puhuja ja teema, mutta se ei puutu kaikkein suurimpaan ongelmaan - kopiointiin ja tekoälyllisiin itseään rakastaviin kielipeleihin dadaistisen sekoilun ja muun sanallisen maailman väliin itsensä Ntamo-kustantamollaan asemoinut Leevi Lehto. Akateemiset kirjallisuuspiirit kirjoittavat, samoin kuin Leevikin etupäässä toisilleen, he yrittävät liikaa mm. katakreesiä eli kielikuvaa, joka syntyy kun käytetään varsinaiselta merkitykseltään yhteensopimattomia sanoja toistensa yhteydessä, ja hyperbolaa, kun kohdetta kuvataan liioitellen pelkästään mielikuvituksellisesti huipentaen, ja painokasta toistamista eli anaforaa, mutta unohtavat aidon tunteen ja elävän ihmisen - se kenelle puhutaan, ja mitä puhutaan.

Näin ei tee onneksi ilmaa puhdistava David Byrne. Hänen katharstinen dadaisminsa yhtyy beat-sukupolven vuolaaseen virtaan, ammentaen itsensä perinnöstä elävää ja kirjamellisesti sydämiä liikkuttavaa pop-runoutta Pet Shop Boysien aloittamaan konepopin henkeen, ja tulos on tajunnat räjäyttävää ja vastustamatonta vastarintaa sille tylsyydelle ja typeryydelle, jota MTV ja Suomen Kuvalehti Keskisuomalaisen ohella yrittää suomalaisuudeksi ja suomalaiseksi ymmärrykseksi ja kokemukseksi meille väittää.

Taustalla piilee salakavala ajatus syöttää syytä, miksi kepulaiset ja pääministeriMARISIJA saavat edelleenkin heiluttaa mielin määrin ruoskaa päidemme yläpuolella kenenkään siitä välittämättä, koska kukaan tavallinen arjessa elävä mattimeikäläinen ei halua tai uskalla ja osaa asettua älylliseen vastarintaan kaikkea tätä naurettavaa ja holhoavaa politiikkapaskaa vastaan, jota meidän hyväksemme tehtäväksi työksi väitetään aina vaalien alla, ja nyt koronatekosyysn avulla lähes joka päivä medioissa.

Miksi me olemme lampaita vaikka muuta yritämme väittää, kuten Tiina Raevaara, monesti palkittu tiedekirjoittaja? Siksi että olemme ymmärtäneet itsemme ja asemamme olevan tärkeämpää kuin itse asiamme. Olemme Platonin haukkumasanoin ESITTÄJÄ eli epäaitoja patsastelijoita totuuden kustannuksella. Max Weber oli toista mieltä. Hän ei nähnyt kiistoja mm. tieteessä mitenkään harvinaisina vaan pikemminkin toistuvina ja asianmukaisina ilmiöinä. Kiistoja käytiin kaikkialla ja ne olivat tieteen pysähtyneisyyden torjumisen kannalta erinomaisia ilmiöitä, siis seikkoja, jotka yhdistivät tieteen muuhun kulttuuriin ja politiikkaan. Eikä hän siksi edes pyrkinyt pääsemäänkään niistä eroon, vaan näki ne arvokkaina, erityisesti juuri tieteissä, joiden kohteena olivat politiikka ja kulttuuri.

Miksi me sitten emme näe? Siksi että olemme liian tottuneita olemaan välittämättä siitä mitä meille väitetään todellisuuden olevan. Siksi David Byrne´s American Utopia on tervetullutta vallankumouksellista kamaa; taiteen yksi tärkeä yhteinen tehtävä filosofian kanssa on paitsi ärsyttää niin myös herättää nukkuvia ymmärtämään tilansa ennen kuin on liian myöhäistä. Byrne asettuu nonsensusta ja sitä seuravaa konsensusta vastaan, jossa ongelmat lakaistaan Ruotsin tapaan maton alle samaan aikaan, kun koko Suomi on vaarassa muuttua yhdeksi verikseksi mafiasotien näyttämöksi ja lumiseksi Meksikoksi.

Sen jälkeen kun runous siirtyi Suomessa Pentti Saarikosken kuoltua yliopistopoikien runkattavaksi, ihan kuten jenkeissäkin, se kuoli myös meillä lopullisesti, eikä siinä ollut enää mitään totta. Ei mitään mikä kiinnostanut enää lukijaa muutamaa harvaa syrjittyä yksityisajattelijaa lukuunottamatta - sen mädätti kokeellisuutta ja ulkohtaisuutta markkivoiva leevilehtolainen kielellinen ulkokohtaisuus sekä järkyttävän naurettava lapsellisuus. Homman voi tehdä tyylikkäästikin leikitellen älyn kanssa, kuten David Byrne´s American Utopia hienolla tavalla osoittaa.