On sentään yksi rohkea uskalikko...

Teksti:

Harald Olausen

Ilmiö Jorma Uotinen näyttäytyy silmiimme lähes tulkoon vailla historiaa olevana asiana, vastaavalla tavalla kuin suunnattoman arvokkaat timantit Lontoon Towerissa tai määrätyt ikiaikaiset spektroliitit museossa. Näiden kahden edellä mainitun kohdalla emme kysy, mistä ne ovat tulleet, mikä on niiden tosiaikainen historia: tiedämme, mistä ne on tuotu noihin museoihin, ja tiedämme niiden matkan sinne, mutta noiden matkojen yksityiskohtia emme tiedä. Rudyard Kiplingin ja vastaavien brittiläisen imperiumin aikaisten kolonialististen matkakirjailijoiden suurin ongelma on itse "matkan" pyhä käsite: tiedämme vain matkan reitin ja joitain sen tapahtumia, emme koskaan mikä tuon matkan laatijan eli kirjoittajan tosiasiallinen motiivi on ollut. Kiplingin ja kumppaneiden kohdalla kirjallisuudentutkimus on alkanut kysyä vasta 1960-luvun lopulta eteenpäin, minkälaisin motiivein nämä hellekypärä päässään kulkevat kynäilijät näitä tarinoita laativat. Ihan samoin pitäisi alkaa kysellä myös taiteessa ja erityisesti tanssissa. Etiikka ja estetiikka kulkevat nimittäin käsi kädessä tänä päivänä.

Vastaavalla tavalla ilmiötä nimeltä Jorma Uotinen on lähestyttävä laadittuna tarinana, ja katsottava taiteen tekemisen materiaalisia tosiasioita taidehistorioitsija Svetlana Alpersin hengessä: kukaan taiteilija ei luo "yksin puhtaasta neroudesta" missään leipomon pannuhuoneessa, vaan taustalla on valtaa, tukijoukkoja, materiaalisia olosuhteita (ts. rahaa) ja oikeassa paikassa, ja oikeassa olemista oikeaan aikaan. Kun myytti "yksin puhtaasta neroudesta" on purettu, voimme katsoa koko todellisuuttamme realistisemmin, ja taiteen kenttää. Kantilainen ajattelu loi myytin romanttisesta nerosta ja mahdollisti myöhemmin myös modernin formalismin (mm. sosialistinen realismi). Suomeksi sanottuna on ihan älytöntä antaa typeryyden riehua siksi, että se kerjää ihailua itselleen jonkin saavuttamansa teon ansiosta tai kuvana (Levinasin mukaan kuva oli eräänlainen painauma meissä; se ei ollut seuraus meidän aloitteellisuudestamme - jatkuvalle oli ominaista eräänalainen pakottava passiivisuus). Kierkekaardille kreikkalainen ajattelija ei ollut vain taideteoksia tuottava yksilö, vaan myös itse eksistoiva taideteos. Uotinen on selvästikin tätä taustaa vasten katsottuna kuvien tekijänä kantilainen taiteilija, sillä erotukselle, että Uotiselle taide merkitsee tahtoa kiihottavaa kauniin lupausta sekä oman minän ja tahdon voimistumista - ei vapauttavaa pyyteettömyyttä kuten Kantille.

Juuri siksi Jorma Uotinen ei jätä rauhaan tavallista ihmistä. Missä vain kuljemme rinnallamme kanssakulkijana rientää ripein askelin tanssiwelhomme Jorma seitkytvee. Hän on Elisan taannoisen kauhumainoksen tavoin kaikkialla kaiken aikaa halusimmepa sitä tai emme. Uotisen hinku julkisuuteen on hengästyttävä. Viime keväänä raitsikoissa oli mainos, missä luki: Uotinen goes Kekkonen. Suomalainen kirjakauppa mainostaa parhaillaan Uotisen elämänkertaa. Finlandia-talossa on myöhemmin syksyllä Uotisen 50-vuotistaiteilijajuhla. Kun kävin kauppakeskus Triplassa, kuulin tutun äänen puhuvan tuttuja asioita itsestään pienelle asiakasryhmälle kauppakeskuksen aulassa. Televisiosta tuttu Uotinenhan se siellä antoi mtvlaiselle yleisölleen juuri sen, mitä se halusi: sen televisiosta tutun ja makkaramainosten välissä esitetyn hauskan Uotisen ja hyvä juttu-Uotisen. Eikä Uotisesta pääse noin vain eroon. Kun avasin radion sieltä tuli mainos, missä Uotinen kehui estoitta itseään päättäen sen sloganiin "Jorma seitkytvee". Jorma seistkytveestä ei pääse enää eroon missään eikä kukaan ihan helpolla. Uotinen on tuttu julkkiksena Kiihtelysvaaran lähikaupassakin mutta millainen on kaiken tämän takana piileksivä oikea Uotinen entä millainen hän on tai oli taiteilijana?

Uotiselle taiteilijuus merkitsee oman minän esilläoloa. Hän on kuin Platonin tarkoittama esittäjä, joka toistaa loputtomasti tyhjää vailla mitään sen suurempaa tarkoitusta ja merkitystä kuin saada siitä omaa nautintoa. Kekkosenkin hän koki vain ilmeiksi ja asennoiksi. Medioille hän kertoi, miten Esitykseen valmistautuessaan hän oli tutustunut presidentistä otettuihin valokuviin ja ihastunut, koska Kekkonen oli loistava poseeraamaan tilanteen ja asun vaatimusten mukaisesti ja hänellä oli poikkeuksellisen hyvä ryhti. Uotinen vihjaisee esiintyvänsä vielä kuningatar Elisabet II:sen ikäisenä yli 90-vuotiaana. Eri asia on se kestämmekö me tavallinen kansa hänen rypistyvää naamaansa ja kumaraa olemustaan yhtä intensiivisen mediaryöpytyksen keskellä kuin tähän saakka "Jorma kaiken aikaa kaikkialla"-tyyliin. Miksi näin? Taiteilijan prosessi on hänelle elämänmittainen eikä tehtävästä jäädä hänen mukaansa eläkkeelle. Miksi Uotinen ylipäänsä puhuu mitään? Miksi hän ei tanssi sanottavaa asiaansa, hänhän on tanssija ei puhuja tai suuri ajattelija? Niin tekevät medelle persot mehiläisetkin. Outinen puhuu kummasti ristiin itsensä kanssa. Voiko tanssin sanoma olla sisäisesti ristiriitainen -- siinäpä kysymys.

Mutta millainen Jorma seitkytvee on taiteilijana? Hänellä on kiistattomat ansiot modernin tanssin suurena tähtenä Suomessa 1980-ja 1990-luvuilla. Mutta entä sen jälkeen? Entä millainen hän on luonteeltaan? Turhamainen, itsekäs, herkkähipiäinen ja valtavasti huomiota itseensä vetävä ja sitä vaativa diivan (Diiva on hänen erään esityksensä nimi, jossa hän tanssii osaksi naiseksi puketuneena tuolien kanssa) tavoin, kuten kaikki muutkin julkisuudesta ja huomionosoituksista elävät esittävät taiteilijat (katsokaa aiheesta tehty mainio elokuva Billy Wilderin Sun Set Boulevard). Mutta on hän muutakin tai on joskus ollut. Sen näki keväällä Ylen Teemalta tulleesta Uotis-dokumentista, mikä kertoi Uotisen johtajakaudesta Kuopio tanssi ja soi-festivaaleilla. Ohjelmassa Uotinen oli lempipuuhissaan esittämässä itseään ihailevan fanilauman kehujen ja kiitosten kruunaamana. Jopa Tero Saarinen oli laitettu dokkariin kehumaan Uotista. Entä Uotisen esitykset ja koreografiat? Ovatko ne vanhan kertaamista ja uudelleenlämmittelynä vain kuuluisalla nimellä rahastamista? Entä millaista Uotisen tanssi oikeasti on? Miksei kukaan puhu näistä asioista oikeilla sanoilla, vaan antaa juhlakalun päättää itse mistä puhutaan ja miten kun puhutaan Uotisesta? Yksi totuus, mistä hän ei halua puhua, on juuri se mistä pitäisi puhua, kun hänestä puhutaan taiteilijana, ja se on hänen tanssinsa laatu sekä sen ihmiskuva ja laatu. Uskaltaako kukaan tehdä tälläista arkeologista tutkimustyötä?

Tein hänen jäähyväisesityksestään Helsingin kaupunginteatterille "1991 ja Viimeinen sähke" vuonna 1991 jutun Uutispäivä Demariin. Olin kaiketi ainoa toimittaja, joka silloin kehui teoksia. Uotisen medioilta saama viileä vastaanotto oli lajissaan ensimmäinen hänen urallaan. Uotinen oli suurentanut juttuni työhuoneensa seinälle ja siteerasi siitä osia seuraavan esityksensä ohjelmalehtisessä. Oikeastaan en puuttunut itse tanssiin enhän ole mikään tanssikriitikko. Kirjoitin Uotisen ennustamasta itsekkyyden ajasta - se minusta kiinnosti kuten myös itse silloin tapetilla ollut Uotinen, sillä Uotisen koreografiat olivat karmaisevalla tavalla iholla ja totta. Tanssi-lehdessä alkoi samaan aikaan kuulla hiljaista nurinaa Uotisen koreografioista. Naiskirjoittajat olivat huolissaan hänen naiskuvastaan tai sen puutteesta. Uotinen alkoi samaan aikaan tehdä liian paljon ja liian nopeasti esityksiä. Huomasipa joku hänen jo silloin tutuksi laajalle yleisölle tulleen liikekielensä vähäverisyyden ja liikkeiden harmillisen vuotamisen, ihan kuin hän olisi ehtynyt tai vähentynyt. Napinaa alkoi kuulua myös lisää medioista eikä hänen esityksiään käsitelty medioissa enää silkkihansikkailla. "Kuherruskuukaudet" yleisön ja medioiden kanssa olivat auttamattomasti ohitse. Kansallisooppera-seikkailu oli katastrofi Uotiselle sekä henkilökohtaisesti että imagollisesti. Hänestä oli tullut haavoittuva tavallinen kuolevainen saadessaan kenkää baletinjohtajan hommista. Mutta näistähän kukaan ei enää julkisesti puhu. Vähiten hän itse. Nyt puhuu Jorma seitkytvee itsestään juuri sillä tavalla kun hän peiliin katsoessaan haluaisi itsestään puhuttavan. Tekeekö hän tämän kaiken kostoksi piinaamalla meitä vain silkkaa narsistista itseihailuaan? Mutta pitääkö meidän sietää kaikki tämä kaikkialta pursuva Jorma seitkytvee-show ilman, että joku katsoisi mitä mainoskuvan pimeällä puolella oikeasti on?

Ei tarvitse, sillä myös Uotisen kohdalla pitää voida puhua rehellisesti muustakin kuin vain hänen hänen itsensä omalla tavallaan päättämistä asioista. Miehen taiteellinen ura on ollut yhtä pomppimista ja viimeiset vuodet jopa paikoilleenjämähtämistä. Uotisen uudet tanssiteokset eivät ole enää olleet yhtä vakuuttavia kuin hänen läpimurtoteoksena 80-luvulla, ja kun niitäkin katsoo, huomaa etteivät nekään ehkä sittenkään olleet muuta kuin ällistyttäviä silloin kun tarjolla ei ollut juuri mitään muuta kuin Tiina Lindfors pukeutuneena jazz-kondomiin, Mikko Kallisen omituiset ja etäisesti tanssia muistuttaneet esitykset tai Ulla Koiviston esitykset, joissa lähinnä jännitettiin sitä, pääseekö hän ilmaan tai loukkaako hän itsensä. Jaana Parviainen päätti uhmakkaan rohkeasti ettei kuvia kumarra Tanssi-lehdessä 5/1998 otsikolla "Taiteilija ja hänen varjonsa" kirjoituksellaan. Parviainen huomasi yhden tärkeän trikkitempun Uotisen tavassa rakentaa kuvia; yhtenäisen visuaaliseen ilmeen hahmotus asettuu teoksen sisäisen työstämisen edelle.

Tiedättekö mitä tämä lause merkitsee? Kaikessa raadollisuudessaan se on kovinta kritiikkiä, mitä taideteos voi arvostelijalta saada, sillä sillä viitataan pintapuoliseen kuvitukseen ja sisällyksettömään aiheen käsittelyyn. Kuvan problematiikka on sen kyky rajoittaa tarkastelumme johonkin tällä puolen olevaan sen sijaan, että se tarjoaisi meille uudenlaisen tarkastelukulman todellisuuteen. Esimerkiksi Levinasin mielestä ymmärryksen tehtävänä oli mennä todellisuuden toiselle puolelle, kun taas taiteen tehtävä oli olla ymmärtämättä. Ymmärrättekö? Suomeksi sanottuna sanomisen ja tekemisen pakon taiteilija oli se oikea taiteilija, tehtailtu, koostettu ja tuotteistettu taas jotain muuta - paitsi omasta mielestään.

Parviainen huomasi Uotisen koreografioiden koostuvan yksinkertaisista liikkeistä ja olevan "tietyllä tavalla raakilemaisia". Selityskin löytyy: Uotisella oli kiire tahkoa kuuluisuutta niin kauan kuin rauta oli kuuma eikä hän huomannut sen jo viilenneen. Parviainen huomasi toisenkin epäkypsyyden Uotisen tavassa nähdä kaikessa vain pintaa, ei syvyyttä. Hän alleviivaa liikkellä teostensa sanomaa, missä mielikuva on tärkeämpi sisältö tai sanoma. Parviainen kysyi ihmeissään, mitä Uotinen esitti Kansallisoopperassa esitetyssä teoksessaan "Mies, jota ei koskaan ollut"? Parviainen oli yhtä järkyttynyt teoksen sekavuudesta kuin siitä, ettei se esittänyt selvästikään ketään muuta kuin narsistisesti itseihailua yleisöltään kerjäävää Uotista:

"Uotisen esittämä rooli ei täysin hahmotu. Katsojalle jää kummallinen olo: tavallaan taiteilija paljastaa itseään ja pyrkii olemaan ei kukaan, mutta samalla esitys on rakennettu Uotisen oman egon ja karisman varaan."

Juuri tämä Parviaisen paljastama kaava on ollut Uotisen heikko kohta. Estetiikan ja etiikan välinen epäsuhta. Itsekkyydestä ja omasta paremmuudesta johtuva muotovirhe, joka pilaa koko sisällön. Nyt se on meidän heikko kohtamme, sillä Uotinen on objektivoinut itsensä, irrottanut taiteensa ilmiöstä nimeltä Uotinen ja tehnyt siitä samanlaisen tyhjän ilmassa roikkuvan mielikuvan, kuin mitä hän teki Pessoasta; Uotisen todellisuus tulee olennaisella tavalla kahdennetuksi oman kuvansa ansiosta. Levinas kirjoitti tällaisen todellisuuden kantavan kokonaisuudessaan kasvoillaan omaa varsinaista allegoriaansa paljastumisensa ja totuutensa ulkopuolella. Juuri tätä kuvaa Jorma seitkytvee yrittää tarjota meille seuraavat "airasamulinvuosikymmennet", jos elää Aira Samulinin tavoin yli 90-vuotiaaksi pirtsakkana. Tästä on kysymys edessä olevasta Uotisen ohjaamasta loppuvuoden kirja ja 50-vuotistaiteilijajuhlashowsta - ei valitettavasti paljon muusta.

Toivottavasti 2020-luvun tanssi&Teatteri&Sirkus-lehden valveutuneet ja kriittisen purevat tanssiarvostelijat tai itse Jaana Parviainen "se yksi uskalias rohkelikko", joka ensimmäisten joukossa paljasti Uotisen tanssin ja Uotisen itsensä luoman julkisen kuvan väliset ongelmat ja Uotisen itseään toistavien yksinkertaisten liikesarjojen onttouden, seuraisivat tarkalla silmällä Uotisen itsestään levittämää kuvaa ja tutkisivat sitä hieman tarkemmin ja kriittisesti. Taide on tietysti taidetta mutta millaista? Taidetta ei pitäisi koskaan tarkastella kantilaisen neromyytin sisältä kaikesta muusta erillään. Levinasin mukaan esteettinen toiminta muutti suhdettamme maailmaan, sillä esteettinen tapahtuma toi esiin leikkivän ja ihmistä edeltäneen ympäristön ajan ja elämän tällä puolen.