Onko Frasierin paluu mahdollista?

Teksti Harald Olausen

Tylsän ja liian kiireisen 90-luvun iltojen pelastajan, amerikkalaisen televisiokomiikan parhaimmistoon kuuluvan Frasierin comebackista on puhuttu paljon. Alkuperäinen Frasier on monellakin tavalla kunnianosoitus amerikkalaisen komediasarjojen ikimuistoiselle parhaimmistolle. Siinä on sekä menoa että meininkiä, että myös roisia elämänmakua ja aimo annos kuin kirsikkana kakussa poskettomuutta, joka lähentelee hulvatonta päättömyyttä niin, että paikka paikoin ohjelma katsoessa tuntuu kuin katsoisi hyväntahtoisen ja aina epäonnisen koheltajan, Aku Ankan sekoiluja samalla innostuneella mielellä kuin lapsena.

Jo heti ensimmäisestä jaksosta paistaa läpi Frasierin hurmaava salaisuus: Hän on lämmin, empaattinen, auttava ja huumorintajuinen älykkö, ja mikä parasta, kuin villi luonnonlapsi omien himojensa ja toiveidensa ristiaallokossa neuvomassa ongelmaisia kuin kokemusasiantuntijana. Frasierilla on kotonaan, ja muiden kanssa, koko ajan menossa jokin kriisi. Pikkumaiset ihmiset ja räiskähtelevät ennakkoluulot saavat kuitenkin kunnolla kyytiä ja pikkutuhmat jorinat valtaavat illan, kun mukaan astuu se kaikkein epätodennäköisimmiltä vaikuttava mahdollinen, mikä on synonyymi ainaiselle sekaannukselle ja kaaokselle.

Frasierin tulokulma asioihin on häpeämättömän miehinen mutta ei halpa tai typerä, vaikka paikka paikoin Frasierissa paistaa läpi "bennyhillimäisyyden" naisirvikuva. Sarja itse asiassa käsittelee kolmen orvoksi jääneen miehen suhdetta itseensä, kipeisiin muistoihin ja tärkeään äitiin, jonka on kuolema jätti miesten välille tyhjän aukon ja tunnelukkojen hetteikön muuttaen heidät ilman äidin sovittelevaa kättä ja tasoittavaa läsnäoloa takaisin kinasteleviksi pikkulapsiksi - kulmikas poliisi-isä mukaan lukien. Cranet elävät uudelleen sarjassa jotain ainutlaatuista ja kaunista, jota perheeksi ja välittämiseksi sekä auttamiseksi kutsutaan.

Miehisyyttä tarkastellaan monen eri näkökulman kautta; kaipuun, syyllistävien muistojen, ja niistä vapautumisen riemun kautta. Elämä on rankkaa kun sen tekee rankaksi, ja joskus sen oivaltamiseen pitää kirjaimellisesti Kain ja Abelin käydä keskenään jaakobinpainia, kuten Frasierissa jatkuvasti sarjan keskushenkilöinä olevat kolme miestä tekevät. Mutta juuri siksi he pelastuvat ja parantuvat. Heidän koskettava kaipuunsa on myös heidän satuttava kipunsa ja kuorensa vaikeita muistoja vastaan selviytymisen hengessä. Sarjan kauneinta antia onkin juuri tämän kuoren rakoilu ja murtuminen sekä painajaisista vapautuminen.

Naiset, naisen muisto ja naisten saamisen vaikeus ovat sarjan keskiössä, sekä kolmen aikuisen miehen uudelleen tutustuminen toisiinsa ja itseensä "vaikeuksien kautta voittoon ja hyväksy se mitä olet"-taktiikalla siitä huolimatta, että se on vaikeaa ja tuottaa paljon koomillisia kommelluksia sekä mustaa huumoria. Frasier uskaltautuu jopa syvemmällekin kaivaessaan tarkoin ihmisyyden arvoituksen perusteita: naiset ovat sekä palvonnan kohde että myös tasavertaisia ystäviä. Sekä kotihoitaja Daphne että Frasierin tuottaja Rozz, ovat oleellinen osa tarinaa, ja yhtä herkullisia hulluttelevina hahmoina kuin sarjan sekoilevat miehetkin. 

Frasierin sanoma ja hurtti huumori ei ole vanhentunut tippaakaan, vaan kestää Chaplinin elokuvien tavoin uudelleenkatsomisen. Se mikä sarjassa on aivan erityisen viehättävää, on dialogien sukkeluus, ja kuin nonstoppina älykästä ja terävää hahaa-huumoria standup-komiikalla höystettynä etenevä tarina. Frasier on älyllistä komiikkaa parhaimmillaan. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Putouksen kaltainen ilveily, vaan syvällistä sanomaa ja tunnetta tarjoava psykiatri, joka terapioi katsojia rohkaisten meitä olemaan mukavia ja aitoja, mottonaan Kiplingin toteamus, että asiat ovat hoidettuja vasta kun ne on kunnolla hoidettu.

Frasierista tekee erityisen hauskan ja katsomisen arvoisen (epätyypilliseen suomalaistapaan) myös se, että siinä pannaan alta lipan koko ajan tasapuolisesti kaikkia ja nolataan yhtä sun toista tabua ja typeryyttä. AIVAN LOISTAVAA! Mutta myös se, että veljekset ovat kuin itse itsensä umpikujaan ajavia psykiatrisia hoidokkeja, ja heidän synkkämieliset sekä oudot eliittivaimonsa kuin painajaisunia siitä, millaiseksi ihminen muuttuu, kun se ei koskaan näe auringonvaloa tai kohtaa ihmisiä. Vaimot ovat kuin pahaa tekeviä ilkeitä noitia, jotka loistavat sarjassa 99-prosenttisesti poissaolollaan, muuten maailma olisi ydinsodan partaalla.

Frasierissa on paljon hauskaa irvailtavaa ja osuvia vastakohtapareja niin ympäristössä kuin ihmisissäkin; Frasierin tekosivistyneessä kodissa tiptop-laatukalusteet (tunteettomat ja teennäiset) vastaan isän (eklektinen sisustustyyli) kapinen kirpputorinojatuli (täynnä lämpimiä muistoja, käytännöllinen ja sopiva); neuroottiset pojat vastaan maalaisjärkeä käyttävä poliisi-isä, hieman höpsö ja hehkeä kansannainen Daphne sekä miesmagneetti Rozz, vastaan Cranen poikien myrkkymurattivaimot, jotka eivät ole läsnä elävinä, vaan kuin Adamsin kauhuperheestä lainattuina vaarallisina ja tasapainottomina ihmishirviötarinoina.

Frasierilla on myös kriittinen potentiaalinsa keskiluokkaisen teennäisyyden ja statuksen perässä juoksevia kohtaan. Cranen perheen pojat ovat parodiaa hullusta maailmasta, missä hullut ovat ottaneet johdon ja missä ainoat tervejärkiset ihmiset ovat tavallisella maalaisjärjellä toimivat poliisi-isä ja Daphne sekä Rozz. Frasier kertoo tarinaa myös kulissien takaa symbolisesti; freudilaisittain haarojenvälistä, mikä on mennyt pieleen maailmassa, missä kaikki ylianalysoidaan ja vääristä asioista tehdään vääriä johtopäätöksiä; tarinan alku onkin kuin turhuuden välttämisen tarpeellisuutta korostava hätähuuto ihmisen puolesta.

Sarja alkaa varsinaisesti siitä, kun Frasier palaa kotikaupunkiinsa Seattleen pitkän poissaolon jälkeen. Hän on eronnut vaimostaan ja kaipaa viisivuotiasta poikaansa, jonka kanssa yrittää pitää etäsuhdetta yllä. Samaan aikaan Frasier potee syyllisyyttä vanhenevasta isästään, entisestä polisista, joka on jäänyt ennenaikaiselle eläkkeelle saatuaan luodin lonkkaansa. Isä on äreä ja omissa oloissaan viihtyvä mies, jolla on aina ollut huonot välit snobbaileviin, ja hieman erikoisiin poikiinsa Frasieriin ja tämän veljeen Nilesiin, jotka molemmat ovat paitsi huippupsykiatreja, niin myös rasittavuuteen saakka neuroottisia sekoilijoita.

Frasierin jaksojen punainen lanka on yrittää ymmärtää toista ihmistä ja selviytyä elämän sotkuista huolimatta kiperistä tilanteista selville vesille, kun ymmärtää, ettei kukaan ole täydellinen eikä niin vahva, että yksin ilman apua selviytyy itse naarmuitta ja kolhuitta elämän eteen jatkuvasti tuomista vaikeista tilanteista. Frasier on myös paljon muuta kuin pelkkä anteeksianto omalle jyrkkyydelle ja anteeksiantamattomuudelle – se on balsamia haavoillemme ja katkeruudellemme; me voimme tervehtyä vasta kunnolla, kun olemme tunnistaneet sairauden itsessämme ja haluamme parantua. Frasierissa se tapahtuu oivaltamalla asioita.

Näin yhden välähdyksen uudesta Frasierista, mikä ei vaikuttanut lainkaan kiinnostavalta ja mietin miksi. Siksikö että vanha on muistoissa niin hyvä ja lyömätön, vai siksikö, ettei lämmitetty velli maistu enää niin hyvältä? Uusi versio ei vaikuta yhtä räiskyvän hauskalta nokkeluuden ilottelulta. Syykin on selvä. Se muistoissamme oleva hauska ja uniikki Frasier oli kolmekymmentä vuotta sitten yhtä iskussa kuin itsekin olimme ja nauroimme silloin samoille asioille, kuin mille nykyisin itkemme. Toinen on tietenkin vanhentunut Frasier ja muuttunut esiintyjäkaarti sekä uudet käsikirjoittajat. Koko paketti on uudelleen mietittynä hieman haalea.

Televisiosarjoissa toimii sama seitsemän vuoden raja, kuin ihmisten ystävyys- ja rakkaussuhteissakin. Sen jälkeen mitta on täysi ja tyhjä, ja tekee mieli maistella aidan takana kutsuvalta tuntuvaa vihreämpää niittyä, kuten uuden perään haikaillessa sanotaan. Frasier oli aikoinaan suuri menestys juuri sen sisältämän nokkelan vitsailun ja elämänmakuisen kuvauksensa ansiosta. Draaman lakien kultaisten periaatteiden mukaan sarja sisälsi aina vastakohtansa ja aikeiden, puheiden ja toden sekä tapahtumien välinen ristiriita oli kutkuttava ja lopputuloksena kehkeytyi farssi, jossa sai nauraa vedet silmissä hyväntahtoisesti hahmoille ilkkuen.

Frasier yrittää hieman liikaa kompensoida lapsuutensa häpeää ja epäonnistumisia, ihan kuten me kaikki muutkin järjelliset kahdella jalalla kulkevat oliot tuppaamme usein tekemään. Mutta aina kun hän sortuu lempipuuhansaa eli tärkeilyyn, hän saa kahta enemmän neniinsä niin ystäviltään kuin perheeltään. Juuri tämä seikka tekee hänestä oman elämänsä eräänlaisen epäsankarin, ja liittää hänet yhtenä suurista hahmoista sekä ikonisena kulttuurisena tuotteena kiinni muihin Amerikan "marktwainilaisiin" ja "johnsteinbeckiläisiin" vastaaviin arkkityyppeihin (joihin lisäisin Toni Morrisonin synkät ja traagiset hahmot).

Pitää muistaa, että Frasier on lopultakin vain hyvää viihdettä, jota katsoessa tulee toki varsin hyväntuuliseksi ja nauraa räkättää estoitta asioille, joille ei aina arkipäivässä ehkä ilman Frasierin "olen kuulolla"-apua nauraisi. Erikoisen hauskaa on se, että Frasierin hahmot ovat kuin koko ajan virheitä tekeviä sekoilevia ja kiimaisia lapsia, jotka elävät kroonisessa seksin puutteessa sekä vuoroin pettämisen riemussa. Frasier oli evankeelisten ja puritaanien vaivaamassa maaassa (muuallakin kuin vain Raamattuvyöhykkellä) aikoinaan aikamoinen "epämoraalinen" paukku, ja ansaitsee paikkansa myös siksi amerikkalaisessa televisiomaailman ilkikurisessa tähdistössä The Lucy-shown, Perhe on pahin ja Kolmas kivi auringosta- sarjojen seuraksi.