Onko ihminen vapaa vain kävelemällä?

Teksti:

Harald Olausen

Nietzsche, joka käveli itsekseen mumisten ja paperilapuille muistiinpanoja tehden öisin, ymmärsi ensimmäisenä filosofina liiallisen istumatyön olevan vaarallista nimenomaan ihmisen henkisen tylsistymisen kannalta. Hän kehotti ihmisiä istumaan niin vähän kuin mahdollista ja antamaan arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessamme vapaasti ulkosalla. Nietzschelle yksinäisyyden syveneminen merkitsi samalla myös hänen vapautensa lisääntymistä. Nietzschelle käveleminen ei ollut samanlaista kuin toiselle kuuluisalle kävelijälle, Köningsbergin yksinäiselle vanhukselle, Immanuel Kantille. Nietzschelle se oli elämäntyön ehto:

"Me emme kuulu niihin, jotka saavat ajatuksia vasta kirjojen keskellä, kirjojen antamasta sysäyksestä - meidän tapanamme on ajatella ulkosalla, kävellen, hyppien, nousten, tanssien, mieluimmin autioilla vuorilla tai aivan meren partaalla, missä tietkin tulevat mietteliäiksi."

Monet muutkin filosofit pohtivat tosissaan ja pilke silmäkulmassa kävelemistä filosofisena käsitteenä tai yhtenä olemisen filosofisena työkaluna. Esimerkiksi Pariisin yliopiston filosofian professori Frederic Grosin kysyy hauskassa ja runollisessa pienoismestariteoksessaan "Kävelyn filosofiaa" (Basam Books 2015) leimautuuko ihminen kävelemällä? Ja vastaa proosallisesti:

"Kun kävelemällä loputtomasti annamme vuorten korkeuden, joka on meitä vastassa hyvin kauan, kulkea ihohuokostemme läpi, hengitämme tuntikausia kukkuloiden muotoja ja annamme niiden hitaasti imeytyä meihin."

Mitä hän tällä tarkoittaa? Ihminen on sitä mitä hän haluaa olla. Ajatuksemme ja paikkamme, missä liikumme ja "olemme" määräytyy sen mukaan, mitä itse haluamme ja minkä olemme valinneet. Gros puhuu Luonnosta, joka ravistelee meitä voimakkaasti herättääkseen ihmisen painajaisunesta. Hän muistuttaa myös meitä siitä, miten kaikki se, mikä vapauttaa meidät ajasta ja tilasta, kahlehtii meidät nopeuteen, sillä Grosin mukaan olemme vain pystyasennossa eteneviä eläimiä, vain puhdas voima suurten puiden keskuudessa, pelkkä huuto.

Gros pohdiskelee kirjassaan kävelemisen olevan ehkä keino muiden joukossa - muut keinot tarkoittavat huumeita, päihteitä, juominkeja ja orgioita - yrityksenä saavuttaa viattomuus. Kävelemisessä on hänelle kysymys lopulta ihmisen vapaudesta. Se on valintojen vapautta ja onnea suluissa, yhden tai useamman päivän karkumatkan vapautta, sillä mikään ei oikeasti muutu, kun kävelijä palaa takaisin siihen, mistä on lähtenyt. Ja kävelijä palaa aina. Kukaan ei kävele loputtomasti kohti auringonlaskua. Mutta muuttuuko kävelijä matkansa aikana, ja jos muuttuu, niin mihin suuntaan?

Lähteminen vaatii Grosin mukaan vihaa. Esimerkiksi hän ottaa yhden suurimmista runoilijaneroistamme, Anton Rimbaudin, jolle käveleminen oli vihan lisäksi tyhjän päättäväisyyden ilmaus. Tielle astuminen oli Rimbaudille aina lähtemistä ja taakse jättämistä. Lähteminen on sekoitus ahdistusta ja keveyden tunnetta. Rimbaudille sallittiin omistaa totuus yhdessä kävelevässä sielussa ja ruumiissa. Rimbaud tiesi tämän ja eli sen yhdessä runoilija Paul Verlainen kanssa todeksi niin, että runoilijasta tuli ennen kaikkia muita suuri sairas, suuri rikollinen, suuri kadotettu - ja ylin tietäjä. Yhdessä he sekä eksyivät toisistaan toisensa lopulta kadottaen että saapuivat tuntemattomaan, mihin muilla ei ollut avaimia eikä pääsyä. Kun Rimbaud kuoli 37-vuotiaana 10. marraskuuta 1891 sairaalan papereissa luki "Syntynyt Charlevillessa, kauttakulkumatkalla Marseillessa" vaikka hän oli tullut sinne vain lähteäkseen.

Rimbaud oli juuri sellainen viisas, joka on luopunut kaikesta menettäen toisen jalkansa ja kävelykykynsä. Mutta hän oli lopulta kaikesta huolimatta vapaa. Tämä on se Grosinkin tarkoittama korkein vapaus minkä kävelyllä voi saavuttaa: täydellisen irtautumisen vapaus, sillä sinä hetkenä, kun luopuu kaikesta eikä vaadi enää mitään, saa kaikkea runsain mitoin. Kaikkea, toisin sanoen itse läsnäolon vahvuuden. Pitkillä vaelluksilla voi Grosin mukaan myös tuntea tämän vapauden, joka on kauttaaltaan luopumista. Elämä ei siis ole vankila tai valmiiksi hengittty. Se on juuri sitä epävarmaa vuoristorataa, mitä sattumanvaraisuuden oikullisuus heiluttelee ylös ja alas. Mutta heti kun ihmisen täytyy palauttaa mieleensä vanhat merkit, kaikki, aivan kaikki, näyttääkin yhtäkkiä naurettavalta, vähäpätöiseltä ja aavemaiselta.

Gros jatkaa. Pohjana Grosilla on sivilisaatiokritiikin piiriin kuuluvat Jack Kerouacin ja Gary Snyderin (esikoiskirja "The Practice of the Wild" vuodelta 1990 on suomennettu nimellä Erämään opetus) julistus rikkoa teennäinen läntisen ihmisen ja teknisen maailman rationaliteettien sitoma yhteiskuntasopimus ja palata rousseaulaisena villinä takaisin luontoon. Jean-Jacques Rousseau, joka väitti voivansa ajatella, kirjoittaa ja luoda vain kävellessään, esitti ensimmäisen kerran teorian yksilön vapauden ja hallintojärjestelmän välisestä suhteesta Yhteiskuntasopimus-kirjassaan. Haltioituneena hän haaveili siitä kadonneesta kulta-ajasta, jolloin ihminen oli ollut hänen mukaansa onnellinen armaan luontoäidin helmassa. Lannistumattomalla uskolla kävi hän parantamaan sekä ihmistä että yhteiskuntaa, niin että edes jotakin tuon hävinneen kulta-ajan onnesta voitaisiin uudelleen saavuttaa.

Gros yllyttää kirjassaan Rousseaun esimerkin sekä Kerouacin ja Snyderin tavoin jättämään älyttömät sovinnaisuudet että neljän seinän unettavan turvallisuuden. Hän yllyttää lukijansa lähtemään ja loukkaamaan kaikkia rajoja, sanalla sanoen hän lietsoo hulluutta ja unennäköä juuri niin kuin vain ranskalainen, järkeen ja mielikivutukseen luottava Diderotin perillinen voi valistuksen hengessä tehdä. Päätös kävellä (lähteä kauas, jonnekin, kokeilla jotain muuta) tarkoittaa hänelle erämaan kutsua. Basam Books julkaisi samana vuonna Grosin kirjan kanssa uudelleen "Kävelemisen taito"-kirjan, mikä on amerikkalaisen luonnonfilosofin Henry David Thoreaun (1817-62) luonnon ja vapaan kuljeskelun puolustuspuhe ihmisen sekä luonnon ykseyden ja luonnollisen vapauden puolesta. Grosin kirja on jatkoa Thoreaun pohdiskeluille. Hän markkinoi proosallista tapaansa selittää filosofiaa. Kirjoittajalle mikään - ei sen vähempää - kuin ruumis, muovautuu maasta, jota se tallaa ja näin se hänen mielestään vähitellen lakkaa olemasta maisemassa: siitä tulee itsestään maisema. Kyse ei Grosin mielestä ole liukenemisesta, ikään kuin kävelijä katoaisi ja muuttuisi pelkäksi maiseman vaihteluksi, ääriviivaksi:

"Sillä hänessä tuo suhde äkkiä kirkastuu. Aivan kuin silmänräpäys päästäisi jyrähdyksen. Tulenisku - aika syttyy liekkiin. Siinä ikuisuuden on, yllättäen, läsnäolojen värähtelyä. Ikuisuus kuin kipinä."

Grosin oivallus siitä, ettei käveleminen ole urheilua, on kirjan filosofinen motto. Urheilu on suorituksia ja numeroita, kävely taas on hänestä lastenleikkiä eikä parempaa ole hänestä keksitty kuin käveleminen, jos haluaa mennä hiljaa. Mutta kuka nykyisin haluaa mennä hiljaa? Ei kukaan ja sen ovat äkänneet myös välinevarustajat. Hyvä menomono maksaa alan kaupoissa maltaita ja ne menevät kuin kuumille kiville ostokykyisen yleisön innostuneissa käsissä. Käveleminen voi tuottaa myös kohtuuttomuuksia kuten liiallista väsymystä, joka suistaa hengen raiteiltaan tai liiallista kauneutta, joka riipaisee sielua.

Mutta käveleminen on jotain muuta Grosin mielestä. Se on filosofinen olotila - tuo ylimääräinen viiva - joka suo lykkäämisen vapauden - kuin maisema on makujen, värien ja tuoksujen keitos, jossa ruumis mehustuu. Käveleminen herättää lopulta uhmamielisen, arkaaisen puolemme, kun mielihalumme karaistuvat ja muuttuvat kävelyn myötä kaunistelemattomiksi. Vaikka lähtisi vain pienelle kävelylle, voi hänen mielestään helposti unohtaa huolet. Mutta kävely ei ole kaikille yhtä auvoisa olotila. Gros muistuttaa, että se, joka ei ole koskaan kokenut kävelijän olotilaa, sen kuvauskin voi vaikuttaa järjettömältä, mielenhäiriöltä tai vapaaehtoiselta orjuudelta:

"Kaupunkilainen näet tulkitsee vaistomaisesti vapaudenriistoksi sen, mikä kävelijälle paljastuu vapautukseksi; jälkimmäinen ei enää ole osa vaihdannan kuvioita, ei enää pelkkä solmu verkossa, joka jakelee tietoja, kuvia ja kauppatavaroita; hän havaitsee, että kaikki tämä on todellista ja tärkeää vain sikäli kuin hän sitä sellaisena pitää. Maailma ei ainoastaan jätä romahtamatta, jos irrottaudun siitä, vaan kiintymykseni tuntuvat äkkiä raskailta, tukahduttavilta ja liian tiiviiltä panoksilta."