Onko onnellisuus mahdollista?

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Suomen ajatus onnellisuudesta on sidoksissa onneen, joka on onnenpotku eli onnellinen tapahtuma, joskus yllätys, joskus ei. Onnellinen perhetapahtuma on tuttu monissa perheissä. Joskus asianomaiset ovat onnettomia, kun lapsi syntyy vammaisena. Me vanhat muistamme vielä, mikä on "vahinko", mutta ei siitä sen enempää. Surullisia olivat vahingot noina aikoina, nuoren elämä muuttui kokonaan ja lakia säätävä eliitti sanoi, ettei voi mitään. Sitten tuli pilleri, abortti ja dagen-efter pilleri, joten nyt nuorilla on onnen päivät ilman iloisen perhetapahtuman pelkoa. Oli miten oli, lottovoitto on onni, koska sen saaminen vaatii onnea eli tuuria. Tuuri on onnen tuoja, huonolla tuurilla eli huonolla onnella taas pilaa elämänsä. Onni merkitsee siis hyvää onnea ja tuuria, joka johtaa onnellisuuteen. Toki moni lottovoittaja on onneton, kun ei hallitse rahojaan, jotka onnen kaupalla sai haltuunsa, mikä on aivan ymmärrettävää.

Englannin kielen sana onnellisuus, siis "happiness", on eri asia kuin onni, "luck". Ero suomen kieleen on aivan selvä. Happiness saattaa hyvin merkitä onnellisuutta tunteena ja mielentilana. Suomen sanat onni ja onnellisuus eivät viittaa samalla tavalla positiiviseen ja halittavaan mielentilaan. Ne viittaavat johonkin ihmiselle tapahtuneeseen hyvään asiaan. Onnellinen ihminen on siis sellainen ihminen, jolle on tapahtunut hyviä asioita. Psykologisesti hän saattaa olla tyytyväinen tai tyytymätön, hyvin tai pahoin mielin, miten vain. Mutta koska hänelle on tapahtunut hyviä asioita, hänen pitäisi olla tyytyväinen - tai onnellinen.

Kielet menevät nykymaailmassa sekaisin. Suomen kieli muuttuu koko ajan englannin suuntaan, niin kuin se ennen aikaan muuttui ruotsin suuntaa. Nyt psykologi ja yhteiskuntatieteilijä, joka tutkii onnellisuutta, tutkii happinessiä, koska hänen käsitteellinen viitekehyksensä on englannin kielisten kirjoja ja tutkimusten mukainen, niihin mukautettu. Tavallinen ihminen omaksuu helposti englannin kielisen onnellisuuden, joka on luontevasti nähtävissä mukavana tunteena.

Sitten mukaan tulevat vielä filosofit teorioineen, jotka eivät vastaa yksi-yhteen mitään arkikielen merkitystä, joka onnellisuudelle on annettu. Aristoteles sanoo jotenkin niin, että onnellinen ihminen on mies, varakkaasta ja ylhäisestä suvusta, miellyttävä ja kaunis ja politiikassa ansioituva. Tämä on sivistyneen ihmisen, vastakohtana barbaari, mitta. Samalla se on onnellisuuden mitta. Kuvaus ei vastaa suomen onnen ajatusta, paitsi ehkä ajateltaessa elämää suurina arpajaisina, joissa tuo Aristoteleen kuvaama mies on voittanut pääpalkinnon. Onnellisuus tunteena ei ole kuvassa mukana, kukaan ei ole kiinnostunut tuon ihanneihmisen tunne-elämästä. Koko ajatus on typerä.

Toinen antiikin teoria, ja niistä paras, on onnellisuus mielenrauhana. Kun mikään ei kiusaa ja häiritse, ihminen on onnellinen. On siis vältettävä kipua, tuskaa, hämmennystä ja ahdistusta. Ei saa haluta liikaa, ponnistella hyvienkään asioiden vuoksi eikä ainakaan murehtia menetyksiään. Tuskan ja ahdistuksen välttäminen on olennaista, mikään muu ei ole. Juuri tätä on elämänhallinta. Ei saa antaa elämän riistäytyä käsistä, kun tavoittelee menestystä, vaikutusvalta ja ystäviä, mielihyvästä nautinnosta puhumattakaan. Pahinta on nautinnon tavoittelu, siitä tulee krapula ja itku pitkästä ilosta. Kaikki äärimmäiset tunteet ovat vaarallisia. Onni ja onnellisuus ovat pahan poissaoloa. Tämä sopii meille vanheneville ihmisille varsin hyvin, vaikka vanhan on vaikea olla murehtimatta vaivoja, nykyisiä ja tulevia, tai olla pelkäämättä kuolemisensa tapaa. Kuolemanpelko on muuten kaksi asiaa yhdessä: kuoleman ja kuolemisen pelko. Ensimmäinen näistä on turha, eihän kukaan unetonta untakaan pelkää, mutta kuolemisen tapa saattaa olla miten pelottava tahansa, erityisesti nyt kun lakia säätävä ja lainsäätäjää lobbaava eliitti on tuskattoman kuoleman kiellon kannalla. Nuorille ei enää tule vahinkoja, vanhat kärsivät edelleen. Nuorten mielenrauha on taattu, koska on meidän vanhenevien vuoro. Palataan tähän ongelmaan tuonnempana.

Hauskin, erikoisen ja jossakin mielessä omituisin on näkemys onnellisuudesta hyveenä. Siis hyveellinen on onnellinen, eikä kukaan muu kuin hyveellinen ole oikeasta onnellinen. Hauska ja erikoinen näkemys, vaikea ymmärtää tänä päivänä, mutta kuten sanoin, kaikista filosofista onnellisuuden teorioita vanhan ja arvostetuin. Hyveellinen ihminen on hyvä ihminen, joka elää ja toimii oikein oloista riippumatta - siinä se määritelmä. Kuka ei haluaisi olla onnellinen?

Eläimellinen ihminen tekee pahoja, tietämättä niitä pahoiksi. Paha ihminen tekee pahoja tietäen mitä tekee, siis pahaa. Heikkotahtoinen eli akraattinen tekee pahoja, mutta taistelee motiivejaan vastaan. Hän ei haluaisi tehdä väärin, mutta heikkotahtoisena ei pysty vastustamaan. Vahvatahtoinen kokee pahan kutsun, mutta voittaa sen, ja tekee oikein. Hyveellinen tekee oikein kokematta houkutusta pahaan. Siinä koko tarina lyhennettynä.

Otetaan esimerkki. Löydän lompakon kadulta. Valitut Palat teki aikoinaan kokeen, jota kutsui minut kommentoimaan. Siksi tiedän jotakin tästä asiasta. Lompakoita pudoteltiin puistoihin eri Euroopan kaupungeissa. Niissä oli selkeä palautusosoite. Katsottiin, mikä on palautusprosentti. Ja ihmeiden ihme, prosentti on korkein Helsingissä, tuossa vanhojen Suomi-filmien paheiden pesässä. Olin aika ihmeissäni: onko Suomi ja jopa Helsinki rehellisyyden hyveen toteutuma, aivan niin kuin suomalaiset uskovat ja haluavat. Entisessä akateemisessa elämässäni opetin etiikan alkeiskurssia ja kysyin, mikä on tärkein arvo ja hyvä. Vastaus oli aina sama: rehellisyys. Siinä oli jotakin melkein liikuttavaa.

Palataan kadotettuun lompakkoon. Heikkotahtoinen tietää, että lompakkoon ei saa koskea ja jos koskee, vain palauttamistarkoituksessa. Mutta houkutus ottaa rahat on liian suuri, ja hän ottaa rahat, ehkä katuen jälkeenpäin. Vahvatahtoinen ottaisi mielellään rahat, mutta koska se olisi väärin, ei tee niin vaan palauttaa lompakon. Hyveellinen palauttaa lompakon. Opiskelijani väittivät hyveellisyyttä jotenkin epäinhimilliseksi ja jopa konemaiseksi. Kun kysyin, kumpi on arvokkaampi asenne, hyveellisyys vai vahvatahtoisuus, opiskelijat sanoivat aina, että jälkimmäinen on. Vastaus on väärä. Houkutus varastaa on merkki sielun viasta ja ongelmasta, joka pitää korjata. Opiskelijat arvostivat vahvatahtoisen ihmisen sisäistä kamppailua ja pitivät juuri sitä arvokkaana, tai jotenkin hienona ja jalona. Näin ei ole, vika kun ei ole jalouden merkki.

Minä olen hyveellinen, ainakin joskus. Jos naisopiskelija jätti käsilaukkunsa pöydälle ja Sali oli tyhjä, koinko houkutuksen kollata laukku - en todellakaan! Ei juolahtanut mieleenikään, mahdotonta edes ajatella. Tämä ei vielä todista hyveellisyyttäni, onpahan vain yksi episodi elämässäni. Tiedän, ettei laukussa ole mitään, mitä haluaisin; entä jos siinä olisi. Hyveellinen ihminen on aina ja kaikkialla vapaa pahuuden houkutuksista.

Lisäksi tulee vaatimuksista suurin: hyveellisellä ihmisellä on kaikki hyveet, yksi ei riitä hyveellisyyteen. Esimerkkinä on rohkea rosvo, joka on rohkea (hyve) ja epäoikeudenmukainen varas (pahe). Tuo ihminen ei ole hyveellinen vaan paheellinen. Hyveellinen on oikeudenmukainen ja rohkea, ja vielä paljon muuta hyvää ja arvokasta. Hyveellisyyden vaatimus on kovin vaativa, kuten huomaamme.

Entä hyveellisyys ja onnellisuus? Jos on hyveellinen, kukaan ei voi moittia, ja jos moittii, on väärässä. Silloin säilyy mielenrauha rikkumattomana, joka merkitsee onnellisuutta. Keskiajalla Rooman kirkon filosofit esittivät, että hyveen toteuttaminen tuottaa mielihyvää. Hyveen vaatimus on moninainen, joten siihen sisältyy haluamista. Hyveellinen teko tyydyttää hyveellisen haluja, ja tämä koetaan onnen tunteena. Tässä tulee vihdoin vastaan onnellisuus tunteena. Kuten olemme huomanneet, onnellisuus on paljon muutakin kuin tunne.

Otetaan vielä pieni esimerkki ja mennään sitten eteenpäin. Hyväntahtoisuus eli benevolentia on kristillinen hyve, kreikkalaisille hyväntahtoisuus merkitsi lähinnä hölmöyttä ja melkein pahetta. Joka tapauksessa, oletetaan hyväntahtoisuus hyveeksi. Ostat "Iso numero" lehden kadunkulmassa seisovalta Romanian romanilta pelkkää hyväntahtoisuuttasi. Hyväntahtoisuutesi takana on huoli ihmisen hyvinvoinnista ja siihen perustuva halua auttaa. Nyt autat, joten halusi toteutuu oikealla tavalla. Tämän halun toteutuman koet mielihyvän sävyisenä ja siksi onnellistuttavana. Kun teet koko ajan vain hyviä ja hyveellisiä tekoja, onnellistut ja saatat rehellisesti sanoa olevasi onnellinen ihminen.

Jos erehdyt paheen pariin, koet pettymyksen, joka taas vähentää onnellisuuden tunnettasi ja ehkä kannustaa sinua hyveeseen. Benevolentian vastakohta on malevolentia, pahantahtoisuus, joka lienee se yleisempi tapa toimia. Mutta jos pahantahtoisuus tuottaa harmia ja ahdistusta tekijälleen, miksi niin moni on pahantahtoinen? Jotakin riemua pahuudesta tuntuu koituvat pahoille ihmisille. Huomaamme, että on olemassa hyvää ja arvokasta onnellisuutta (hyvä ja hyveellinen ihminen) ja pahaa ja arvotonta onnellisuutta (paha ihminen). Tämä on erottelu, jota ei juurikaan näe tehtävän, en ymmärrä miksi. Ehkä erottelun puute johtuu siitä, että onnellisuus tunteena on aina hyvä ja haluttava asia. Onnellisuus olisi hyvä asia, riippumatta syntytavastaan. Jos onneni lähde on toisten kiusaaminen ja sinun toisten auttaminen, onnen tunteemme on täysin sama. Oletetaan vielä, että tunteen voimakkuus on sama. Olemme siis yhtä arvokkaassa ja haluttavassa tilassa ja tilanteessa molemmat, minä paha ja sinä hyvä. Ajatus on omituinen, eikö olekin?

Onko todella niin, että onnellisuus on hyvä asia riippumatta sen syntytavasta? Uskallan epäillä myönteisen vastauksen oikeutusta. Tunne on sama, siinä ei ole eroa; jos tunteessa ei ole eroa, missä sitten on? Jostakin tuon eron on löydyttävä, muuten onnellisuudesta ei kannata edes puhua. Miten kiusaajan onni saattaisi olla sama asia kuin hoivaajan ja auttajan onni? En ymmärrä miten tuo olisi mahdollista. Onnellisuutta on arvioitava, ei tunteena, vaan eräänlaisena suhdekäsitteenä. Mitä tämä tarkoittaa, sitä selitän juurta jaksaen seuraavassa luvussa.

Nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, vanhuuteen ja onneen, toisin sanoen kysymykseen vanhan onnen ehdoista, siis vanhan onnen arvosta ja haluttavuudesta. Vanhakin osaa olla onnellinen, mutta kuka haluaisi vanhuuden onnena, ellei ole vanha. En enää palaa pahaan onneen, se kun ei kuulu tämän kirjan pääteemoihin. Mutta onnen arvon punnista kuuluu ydinkysymyksiin, ja joskus tuntuu, että vanhuuden onnellisuus on huonoa onnellisuutta - kuka sitä haluasi kokea. Eräässä mielessä vanhakaan ei halua kokea vanhuuden onnea, ellei hän halua olla vanha. Tosin hänen on pakko kokea vanhuuden onnellisuus, jos hän ylipäänsä haluaa olla onnellinen. Hän on vanha, hänellä ei ole mahdollisuutta muuhun. Paha ihminen pystyy kokemaan vain pahaa onnellisuutta, vanha vain vanhan onnellisuutta, tässä on asian ydin.

Pahan ihmisen onnellisuus on paha asia; miten on vanhuuden onnellisuuden laita, ei se paha asia ainakaan ole. Missään tapauksessa vanhuus ei ole onni, siis iloinen sattuma elämän kulussa, niin kuin iloinen perhetapahtuma tai lottovoitto. Vanhuus on aivan varmasti taakka, jopa onnettomuus joka kaikille niille lankeaa, joilla on onni olla elossa vielä viidennenkymmenennen syntymäpäivänsä jälkeenkin, tai ehkä tänään tuo luku on kuusikymmentä. Viisikymppinen pystyy vielä teeskentelemään nuoruutta ja vireyttä, paitsi ettei kukaan työnantaja siihen usko, ja lääkäri alkaa tehdä outoja kysymyksiä.

Olen esittänyt, ettei onnea saa pitää yksinkertaisena tunteena. Onnellinen ihminen on aina suhteessa maailmaan, yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin. Hän on oman elämäntilanteensa vanki, ja tuo tilanne muuttuu koko ajan. Ihmiset ovat enemmän ja vähemmän hyveellisiä. Toiset ovat onnekkaampia kuin toiset: lottovoittajat ja syöpäkroonikot kulkevat vierekkäin kadulla, eikä toista erota heti toisesta. Molemmat kertovat olevansa onnellisia, ei siinä mitään, he sanovat. Mutta ei tilanne niin yksinkertainen ole, vaikka hyvä tunne olisikin olemassa. Jotkut ihmiset ovat onnekkaita, jotkut onnettomien olojen ja sattumien viattomia uhreja. Yksiin ei käy onnen lahjat, sanotaan ja tarkoitetaan, että toisille sattuu pahoja asioita, toisille hyviä. Tunne onnekkaita ja tunsin onnen hylkäämiä, jotka yleensä ovat jo haudassa. Vanheneminen merkitsee juuri tätä: onnen puute on liian helposti kuolemaksi. Pelissä jää Musta Pekka käteen. Elämä on joka tapauksessa onnenpyörä ja arpajaiset, joissa joitakin onnistaa joitakin ei. Nuoret tuskin tietävät mikä on onnenpyörä, se tivolien laite, iso värikäs pyörä jota pyöräytettiin ja joku sitten voitti jotakin rihkamaa. Rulettia pelaavat nykyään, joka on tietysti vaarallista ja siksi jännittävää, ja saman asian kaksi versiota ovat molemmat, ruletti ja onnenpyörä - ihmiselämän symboleita.

Paras on ihmisen olla ajattelematta onnellisuutta. Olen tästä aivan vakuuttunut. Miksi pilata elämänsä kyselemällä, olenko minä onnellinen ei en. Jos olen rehellinen, joudun joka tapauksessa sanomaan, etten ole onnellinen. Tai ehkä ajattelen onnellisuutta niin lepsulla tavalla, että onnellisuuskin on yhtä lepsua, arvotonta ja mitätöntä. Mutta kuka sanoo, että onnellisuuden pitäisi olla jotakin kestävää ja suurenmoista. Nuoret menevät naimisiin siinä ajatuksessa, että tämä meidän rakkautemme on suurenmoisen ja arvokaan onnen huipuntuma ja me olemme yhdessä onnelliset elämämme loppuun saakka. Ajatus on tietysti naurettava, jos sen ottaa vakavasti. Eihän sitä kukaan vakavasti ota, koska kyseessä on vain romanttisen rakastumisen rituaalin sovinnainen piirre. Kuuluu sanoa ja kokea näin ja siis näin myös koetaan. Kahdessa viikossa tuo onni kuitenkin loppuu. Alkaa kolmikymmenvuotinen sota ja tulee itku pitkästä ilosta. Onneksi avioero on tehty helpoksi: nimet vain paperiin ja sitten uutta ikuista onnea etsimään. Arvoton onni on nuortenkin harmina. Kuka vanha viitsisi enää kokea moista turhaa turbulenssia elämässään? Seksi oli tietysti nuorena kivaa ja jännittävää, mutta hetken hurmio oli sitten helposti pitkä harmi. Mieliteko on aina mieliteko ja hyvä kun sen saa unohtaa, tai ainakin siirtää muistojen kultaiseen galleriaan.

Puhutaan nyt kuitenkin onnesta ja onnellisuudesta, kun niin moni kokee aiheen tärkeäksi ja kiinnostavaksi. Mutta kuten sanoin, parasta olisi unohtaa koko asia ja alkaa elää oikeaa elämää, sellaista jossa harmit ja ilot ovat limittäin ja lomittain. On toinenkin syy jatkaa onnellisuuden ajatuksen parissa, nimittäin, selvittää kuinka ajatella oikein onnellisuudesta turvautumatta tuohon typerään psykologiseen mielikuvaan onnesta tunteena, joka kaikilla on yksi ja sama arvokas ja arvostettu, koettu mielentila. Olen ajatellut asiaa kymmeniä vuosia ja tehnyt kaikkeni, että saisi onnen ajatuksen selkiytymään mielessäni. Olen kirjoittanut aiheesta nipun akateemisia tutkimuspapereita ja julkaissut ne eri foorumeilla - harrastus se on sekin.

Mutta nyt uskallan vihdoin panna paperille suomen kielellä, mitä ajattelen asiasta. Tässä tulee onnellisuuden filosofiaa selkokielellä. Asia ei ole vaikea ymmärtää, mutta takaan että kehittely on vaatinut aikaa ja tupakkaa, niin kuin ennen sanottiin, silloin kun vielä sai polttaa. Amfetamiinia ennen käyttivät, sen kanssa kun jaksoi pitkään, mutta nyt lakia säätävä eliitti on kieltänyt tuon aineen. Suomalaiset kirjailijat joivat punaviiniä ja viinaa, mutta filosofia nuo juomat eivät auta. Tänään taitelijat eivät edes ehdi dokata, kun aika menee apurahahakemusten tekoon. Sigmund Freud otti kokaiinia, ja ideat kypsyivät niin eteviksi, että hän on vuosisatansa (1900-luvun alku) merkittävimpien ajattelijoiden joukossa. Nyt hän olisi vankilassa. Niin muuttuu maailma, Eskoseni. Toivon, että itse pystyn muuttamaan maailmaa parempaan suuntaa, ainakin uusi onnellisuuden teoriani tähtää siihen.