Onko sosialismin idea kadoksissa?

Teksti Harald Olausen

"Kantilta on opittavissa, että toivon palauttaminen toivottomuuden sävyttäminä aikoina vaatii aktivoimaan historianfilosofisen kuvitelman, joka tuo näkyviin oman vaikutuksemme menneisyyden moraalisissa edistysaskelissa."

-Axel Honneth

Ennen vanhaan kaikki oli toisin, ei paremmin, vaan toisin (en harrasta menneiden aikojen mytologisointia) sanojen ja sanomisten suhteen. Asiat olivat niin jämptejä kuin niiden sanottiin olevan. Siihen väliin jäi sitten kuulijan mielikuvituksen mentävä aukko, josta oli vaikea saada selvää mitään. Tämä oli aikaa, jolloin sanottiin maailmassa olevan kaksi asiaa, jotka olivat turhia; nunnilla nännit ja paaveilla pallit, ellei sitten tarkoituksellisesti piruiltu Decameronen hengessä ikuista väärinymmärryksen ongelmaa, mikä on sanojen merkitykset ja kollektiivisen tajuntamme härski kopelointi, ihmisen villisti laukkaava mieli ja raamatun mustanpuhuvan kuvakielen syytä. Miten voi olla muka mahdollista, että "rampa hyppelehtii kuin kauris"?

Ehkä siksi on olemassa kaunokirjallisuus. Uudesta toivosta eli kansanvaltaisesta demokratiasta kertoo parhaiten Ilmari Kiannon romaani Punainen viiva (OTAVA 1907). Pohjois-Irlannin syvistä ongelmista taas Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street Belfast (OTAVA 1998). Axel Honneth (s. 1949), joka toimii maineikkaan Sosiaalitutkimuksen instituutin johtajana, on yrittänyt ratkoa tätä ongelmaa ilmoittamalla toimivansa järjen ja rationaalisen vinoumien aiheuttamia sosiaalisia patologiota vastaan kritisoiden erityisesti puutteellista sosiaalista asioiden ymmärtämistä, pohtimalla kirjassaan Sosialismin idea (Gaudeamus 2018) sitä, että jos eläisimme sadan vuoden takaisen maailman keskellä, sosialismilla olisi hyvä imago, sen varaan tulevaisuudenuudistajana ja kapitalismin ikävien valuvirheiden korjaajan uskallettiin lyödä vetoa ei-sosialistisissa piireissäkin, niin vahvana sosialismin edustama älyllinen haaste otettiin.

"Ranskan vallankumouksesta lähtien kapitalistisia olosuhteita vastaan kapinoineita suuria liikkeitä siivittivät alan utopiat, joissa luonnosteltiin kuvia tulevaisuuden yhteiskunnasta - ajatelkoon vaikka luddiitteja, Robert Owenin osuuskuntia, neuvostoliikettä tai kommunistista ihannetta luokattomasta yhteiskunnasta."

Honneth ottaa yhden esimerkin siitä, miten saksalaistyöläisten keskuudessa tunne "auttamattomasta väistämättömyydestä" alkoi aina siinä silmänräpäyksessä kadota, kun voimakas uudelleentulkinta pystyi osoittamaan heille, että se, mikä on institutionaalisesti annettua, on vain järjestettyä ja sopimuksenvaraista. Mutta miten on nyt? Honnethin mukaan utopistisen ajattelun virrat näyttävät tyrehtyneen. Sadassa vuodessa sosialismin maine on tahriintunut eikä kukaan enää tosissaan usko sen tarjoavan toimivaa vaihtoehtoa nykyiselle toivottomuuden ajalle.

Vai onko näin? Työväenliikkeen historiaa hiemankin syvemmin tuntevat olisivat varmasti eri mieltä, sillä sosialismin ongelmat alkoivat jo 1800-luvun loppupuolella, mutta nyt alkaa näkyä valoa jo tunnelin päässä, kun Marx on löydetty uudelleen. Honnethin lähtökohtana on tulkita ihmisjärkeä emansipatorisena voimana ja Marxia hänen humanististen kirjoitustensa pohjalta frankfurtilaisen koulukunnan perinteiden pohjalta (mm. Georg Lukacs ja Karl Korsch).

Honnethin mukaan vain Jurgen Habermans ja Michel Foucault onnistuivat osittain löytämään ulospääsyn kriittisen teorian ja klassisen vaiheen umpikujasta. Honnethin huomiot pistävät meidät ajattelemaan, onko mieltä jäänyt huomioimatta jotain muutakin arvokasta ajattelustamme ja sen esteistä sekä Marxista ja marxilaisuudesta? Marx oli terävä sosialismin teoreetikkona torjuessaan Ferdinand Lassallen ja Johann Rodbertuksen julistaman valtionsosialismin idean. Marx ymmärsi sosialismin tuotantosuhteiden mullistamiseksi, eikä vain joukoksi laimeita korjailuja yhteiskunnallisiin ongelmiin, joita ovat esimerkiksi suurella äänellä koilotetut hallitusväännöt muutaman kympin korotuksista sosiaalietuuksiin.

Mutta miten on tänään, kun vasemmistolaiset poliitikot eivät enää tunne Marxia, eikä heidän puheistaan ja teoistaan aina saa sellaista vaikutelmaa, että he olisivat vasemmistolaisia? Entä ovatko viime Kulttuurivihkoissa kirjoitettu "elämäntapavasemmistolaisuus" oikean vasemmistolaisuuden esteenä?

Piilossa on vielä kamalampi ongelma: Onko vasemmisto nykyvasemmiston ongelmista suurin? Tähän ongelmatiikkaan Honneth kirjassaan yrittää puuttua. Hänestä keskustelu sosialismista on rajoittunut liiaksi talouden ja tuotannon alueelle, mikä naurattaa rahan perässä juoksevaa maailmaa helppohintaiselta kuulostavassa idealismissaan; rahasta ja vallastahan tässäkin ikuisessa taistelussa on viime kädessä kysymys eikä mistään kesäisestä huviretkestä "minusta tuntuu"-maailmaan mukavuuksien ihmemaahan.

Honneth haluaa tyylikkäästi unohtaa tämän, ja etsii syitä syviä vasemmiston maailmanlaajuiseen identiteettikriisiin yrittämällä tarjota uusia ratkaisuja niin nykyhetken kuin tulevaisuudenkin vaatimuksiin vanhan osittain hylkäämällä. Miten hän siinä onnistuu, on jo ihan eri asia. Tavoite on toki jalo ja hyvä. Sosialismin idean ja tarkoituksen eri laimentavista, ja vesittävistä, toinen toistaan antidemokraattisimmista ja epäinhimillisistä kokeilumalleistahan sosialismi on saanut nykyisen huonon ja rispaantuneen maineensa sekä sosialidemokratian kompromisseista - ei siis siitä, että joku olisi puhunut tosissaan siitä ihmisten välisestä tasa-arvosta, tai siitä seuraavasta vapaudesta olla ja tehdä mitä haluaa, ja erityisesti siitä, mitä Marx tarkoitti todella puhuessaan sosialismista.

Honneth pyrkii osoittamaan sosialismista olevan löydettävissä vielä kipinä, kun sen johtoidea vain riittävän selvästi irrotetaan varhaiseen industrialismiin juurtuneesta kehikostaan ja yritetään ymmärtää uusissa yhteiskuntateoreettisissa puitteissa. Ajatus hieman hymyilyttää naiiviudessaan ja pelottavassa tuttuudessaan siitä huolimatta, että Honnethin mielestä pitäisi myös kysyä, miksei sosialistisilla visioilla ole enää pitkään aikaan ollut voimaa vakuuttaa ihmisiä siitä, että näennäisesti "väistämätön" olisi kollektiivisin ponnistuksin sittenkin muutettavaksi paremmaksi. Honneth on terveellä tavalla itsekriittinenkin.

Onko motiivina edellisen tutkimuksensa, Vapauden oikeus (2012) saamaan kritiikin epäilys siitä, että hänen modernin ajan normatiiviseen horisonttiin pohjautuva metodinen lähtökohtansa paljastaa, ettei hän enää ehkä haluakaan pitää kiinni kriittisestä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen muuttumisesta? Ehkei sentään, sillä Honneth pyrkii jäljittämään uutuuskirjassaan niitä joko sisäisiä tai ulkoisia syitä, joiden seurauksena sosialismin ideat ovat niin peruuttamattomasti hukanneet aikaisemman vaikutusvoimansa. Siksi hän keskittyy kysymään, millaisia käsitteellisiä muutoksia sosialistisiin ideoihin tulisi tehdä, jotta ne voisivat saada takaisin kadotetun viehätysvoimansa, sen saman "socialistae"-sanan alkuvoiman, josta puhuivat aikoinaan yhtä ihastuneina sosialismin viattomuuden alkuaikojen Hugo Grotius ja Samuel Pudendorf.

Kirja on joskus vaikealukuista älyllistä tykitystä parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa, mutta lukemisen arvoinen siksi, että Honneth osaa ja uskaltaa kääntää ympäri sosialismin alkuperäisen idean, ja kääntyä niiden monimutkaisten syiden puoleen, jotka ovat syypäitä itse TUTKITTAVAAN IKUISUUSongelmaan sosialismin hengettömyydestä ja voimattomuudesta sekä älyllisestä epärehellisyydestä. Kahdessa viimeisessä luvussa Honneth yrittää saada vanhentuneet ideat käsitteellisten uudistusten avulla jälleen takaisin jaloilleen. Eri asia on sitten, onnistuuko hän tässä mahdottomassa yrityksessä, jossa kukaan muu ei ole vielä ilmoituksistaan ja pamfleteistaan huolimatta onnistunut.

Siksi kirja pitääkin ottaa enemmän älyllisesti inspiroivana välipalana, ja kunnioittaa kirjaan vaikuttaneiden frankfurtilaisen koulukunnan juuria ja suuria nimiä, kuten Max Horkheimeriä, Theodor Adornoa, Herbert Marcusea, Leo Löwenthalia ja Eric Frommia sekä Jurgen Habermansia. Kirjan lopussa oleva luku, otsikolla Sosiaalinen idea: kamppailu, tunnustus ja vapaus Axel Honnethin ajattelussa, kuvaa tyhjentävästi mistä kirjassa ja kirjan kirjoittajan ideoissa on oikein kysymys. Ja vaikka varhaisten sosialistiajattelijoiden premissit ovat tekstin toimittaneiden Antti Kuusiterän ja Jussi Palmusaaren mukaan HONNETHIN MIELESTÄ VANHENTUNEITA, HÄN PAIKANTAA SOSIALISMIN ALKUPERÄISEKSI JA EDELLEEN KESTÄVÄKSI IDEAKSI VAPAUDEN KORKEIMMAN MUODON, SOSIAALISEN VAPAUDEN.