Onko vasemmistopopulismilla ilman miehiä mahdollisuuksia?

Teksti Harald Olausen

Eduskuntavaaleihin on aikaa enää muutama päivä ja tulosta on vaikea ennustaa galluppien mukaan kolmen lähes tasoissa olevan puolueen välillä. Vasemmistolle vaalit ovat yksi koetinkivi testata, miten vasemmiston ilosanoma menee äänestäjissä läpi. Tällä hetkellä näyttää, että hyvin. Jos eläisimme sadan vuoden takaisen maailman keskellä, sosialismilla olisi vielä hyvä imago, sen varaan tulevaisuudenuudistajana ja kapitalismin ikävien valuvirheiden korjaajan uskallettiin lyödä vetoa porvarillisissakin piireissäkin, niin vahvana sosialismin edustama älyllinen haaste silloin otettiin.

Nyt tilanne on muuttunut oleellisesti. Utopistisen ajattelun virrat näyttävät tyrehtyneen. Sadassa vuodessa sosialismin maine on tahriintunut eikä kukaan enää tosissaan usko sen tarjoavan toimivaa vaihtoehtoa nykyiselle toivottomuuden ajalle. Siitä huolimatta vasemmisto elää ja toimii länsimaissa voimakkaana vastavoimana yksityistä ahneutta edustavalla oikeistolle. Suomea johtaa vasemmistopuolueeseen kuuluva pääministeri ja hallituksessa istuu toisen vasemmistopuolueen edustajat. Näin ei ole välttämättä enää vaalien jälkeen.

Nykyvasemmistolla on kuitenkin sanansa sanottavana idelogisissa kysymyksissäkin, vaikka keskustelu sosialismista onkin rajoittunut liiaksi talouden ja tuotannon alueelle. Uuden ajan vasemmistopoliitkot ovat laaejntaneet sitä koskemaan elämäntapakysymyksiä. Takaa-ajatuksena on se, että sosialismista on uusin ottein löydettävissä vielä kipinä, kun sen johtoidea vain riittävän selvästi irrotetaan varhaiseen industrialismiin juurtuneesta kehikostaan ja yritetään ymmärtää uusissa yhteiskuntateoreettisissa puitteissa. Mutta onko jo menty liian pitkälle jollain sektoreilla?

Yksi kysymys on tasa-arvokysymys ja sen ymmärtäminen oikein. Suomessa tasa-arvokeskustelu lähtee siitä, että vahvempi osapuoli ei ottaisi kaikkea mitä saisi, vaan pyrkisi mahdollisimman tasapuoliseen vallanjakoon. Mutta näin on harvoin. Esimerkiksi mieskansanedustajia vasemmistoliitolla ei ole näiden vaalien jälkeen enää montaa jäljellä uusmaalaisen Jussi Saramon lisäksi, jos hän onnistuu (ja miksei sehän on kova jätkä) uusimaan paikkansa. Lapin vaalipiirissä paikkansa jättävät pitkäaikaiset kansanedustajat Markus Mustajärvi ja Juha Kautto Keski-Suomesta sekä Jari Myllykoski Satakunnasta.

Ovatko miehet ja vanhat vasemmistoliiton ay-miehet kuolemassa sukupuuttoon? Miksi vasemmistoliitto on jättänyt vasemman laidan populismin ja entiset ay-jäärien tyhjiksi jättämät paikat kokonaan persujen armoille? Missä on vasemmiston oma TYÖMIES (tarkoitetaan demari- ja ay-lähtöistä Matti Putkosta). Miksi liian monet vasemmistoliiton kansanedustajehdokkaat näyttävät samoilta ja listoilta puuttuu eri ikäisiä, myös vanhempia miehiä? Vaaleissa on idea laittaa mahdollisimman erilaisia ihmisiä, jotka vetoavat mahdollisimman erilaisiin äänestäjiin, jotka haluavat samaistua ehdokkaaseensa.

Vasemmistoliitto saa syyttää itseään etteivät vasemmistolaiset miehet voi ja halua enää äänestää vasemmistoliittoa samalla tavalla kuin ennen. Yksipuolisesti feministiseksi puolueeksi julistautuminen on karkoittanut sen piiristä paljon sekä mies- että myös entisiä yleisäänestäjiä. Puolue koetaan monissa vasemmistolaisia arvoja kannattavissa äänestäjäryhmissä enemmin tänään yhden asian hurmosliikkeeksi kuin vasemmistolaista politiikkaa vakavasti ajavaksi yleispuolueeksi.

Esimerkiksi Helsingissä vasemmistoliittoa äänestämien tarkoittaa kovan linjan telaketjufeministinä tunnetun, ja vasemmistoliiton uudeksi tähdeksi (Li Andersonin seuraajaksi?) povatun Minja Koskelan eduskuntapaikan varmistamista, Mutta miksi kukaan perinteinen tulonjako-ongelmista huolestunut vasemmistolainen mies, tai liikkuva vasemmistolaiset arvot omaava äänestäisi?

Olen asiasta keskustellut paljon vasemmistolaisia arvoja omaavien tavallisten ihmisten keskuudessa, ja sanoma on aina ollut sama: nyky-vasemmistoliittoa on vaikea äänestää siitä huolimatta, että ovat itse vasemmistolaisia ja tulevat myös usein vasemmistolaisaisista kodeista. Tulen pienestä vasemmistolaisesta satama- ja työläiskaupunki Kotkasta, missä isien perintönä oli vanhemmilta lupa äänestää ketä muuta tahansa mutta ei oikeistoa. Kotkassa vasemmiston kannatus pysyikin pitkään, lähes sata vuotta, yli kuudessakymmenessä prosentissa.

Ruotsissa asuessani opin ymmärtämään, mitä vasemmistolainen käytännöllinen ja pikkumaisista puolueriidoista vapaa äänestyskäyttäytyminen tarkoitti ja mitä oli pragmaattinen vasemmistopolisnmi, jonka maalaili työläisten onnen eteen piruja ja onnistui pitämään porvarit pitkään pois hallitusvastuusta. Ruotsalaisdemareiden vasen laita äänesti Lars Wernerin johtamaa pientä kommunistipuoluetta taktisessa mielessä, pitääkseen sen neljän prosentin vaalikynnyksen yläpuolella. Näin tehtiin, koska haluttiin varmistaa äänettömän yhtiömiehen tuella demareiden vähemmistöhallituksen vallan säilyminen - hintana toki pieniä myönnytyksiä mm. sosiaaliseen asuntotuotantoon ja vuokralainsäädäntöön.

Ja vaikka Ruotsin demarit (SAP) oli silloin ( melko oikeistolainen) mitä oli, se ei koskaan maksattanut tavallisilla ihmisillä ja köyhillä maan kilpailukykyä tai vääristänyt tulonjakoa rikkaimman kymmenyksen eduksi. Suomessa SDP on tarjonnut oikeistolaiselle tavallista ihmistä kurjistavalle politiikalle vasemmistolaisen vaihtoehdon väliin ratsastamalla äänekkään populismin voimin, mikä on näkynyt julkisuudessa taloudellisen eriarvoistumisen vähentymisellä mm. köyhän kukkarossa. Linja on ollut poikkeuksellinen SDP:ssä, ja osoittaunut samalla menestykseksi kannatuksen kasvaessa ja retoriikan koventuessa kohisten.

SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri Sanna Marin, joka on paitsi valovoimainen, myös parasta, mitä SDP:lle on koskaan tapahtunut, on julistanut jatkavansa samanlaista oikeudenmukaista talouspoliittista linjaa, ja etsivänsä talouden säästöt muita kuin pientuloisten etuja karsimalla. Vaalit ratkeavat vasemmiston sisällä SDP:n eduksi siksi, että Sanna Marin tuntuu tietävän tutkimusten perusteella, ettei SDP:ta äänestetä siksi, että sillä olisi paras porukka ja imago, vaan pragmaattisen logiikan perusteella viime kädessä vastavoimana kokoomuksen johtaman oikeistohallituksen epäoikeudenmukaiselle leikkauslistalle.

Köyhille olisi hengenvaarallista rotanmyrkkyä joutua kestämään seuraavat neljä vuotta Sipilän hallituksen kovia leikkauksia vielä kovempia leikkauksia sosiaaliturvaan ja terveyteen suunnitelleen kokoomuksen johtamaa sinimustaa (ja umpipimeää) hallitusta. Siksi vasemmiston sisällä ja nukkuvissa äänestäjissä on ollut viime aikoina yllättävän aktiivista liikettä SDP:n suuntaan. Jos on valittava ruton ja koleran väliltä (tai saattaako sokea rampaa vai rampa sokeaa), valinta on tavalliselle pientuloiselle ja köyhälle selvä: ei ainakaan oikeisto.

Vasemmistoliittoa käy tässä pelissä vähän sääliksi siitä huolimatta, että sille povataan hyvää menestystä gallupeissa. Li Andersson on ollut hyvä retorikko ja osaava politiikko. Lisäksi puolue on hiki hatussa taistellut syrjäytymistä vastaan mm. helpottamalla ulosotto-ongelmaisia vuoden kestävällä turvaosan nostolla. Vasemmistolaiset äänestäjät haluavat äänestää uskottavan ja osaavan yleispuolueen puolesta, eikä mitään yhden rintaman elitististä snobbailukerhoa. Vasemmistolla ja vasemmistopopulismilla on tilausta ja mahdollisuutensa näissä ja ensi vaaleissakin - mutta älkää unohtako miehiä ja vanhoja ukkoja. Hekin äänestävät (nyt persuja valitettavasti).