Onko Ylen rahat jo loppu?

Teksti Harald Olausen

"Rikostutkija Anna Valli alkaa tutkia kaupungin pelätyimmän rikollispomon Lefa Halmeen pojan mysteeristä katoamista. Kun alkaa näyttää siltä, että Annan oma poika Niko on sekaantunut asiaan, Anna tekee kaikkensa peitelläkseen poikansa jälkiä. Onko äidinrakkaudella mitään rajoja? Päärooleissa: Ohjaus: Pete Riski. Tuotanto: Vertigo Production. Suomi 2022."

Oli pakko hieraista pariin otteeseen silmiä, kun katsoi Ylen tulevaa ohjelmistoa muutama päivä sitten Ylen Areenasta ja tänään kun ohjelma starttasi. Yle on ostanut jostain kumman syystä ala-arvoisen b-luokan koimaisen rikosdraaman Musta valo pilaamaan katsojien kesää, ihan kuin ei kukaan muistaisi Sorjosen aiheuttamaa häpeää kansainvälisillä rikosdraamamarkkinoilla.

Pahinta tässä on se, että vaikka Yle tekee ja on tehnyt omaa draamatuotantoa sekä itse yhtiönä että ostanut sitä, milloin mistäkin – viime aikoina epäilyttävän huonojakin – on sillä aina aiemmin ollut jotain laatukriteereitä, mitä sillä ei enää ole, kun se joutuu turvautumaan liukuhihnahuonoutta MTV:n myydään eniten tarjoavalle arvostelukyvyttömälle tyhmälle-tuotantoon.

Tällaisen arvelluttavan roskan ei pitäisi näkyä Ylen kanavilta. Tämä kuuluu mainosrahoitteisille kanaville mainostaukoineen ja jääkaapillakäymisineen. Alan ymmärtää mitä Matias Mörttisen johtaman Ylen rahoitusta pohtivan komitean mahdollinen n. 160 miljoonan leikkaus Ylen määrärahoista näyttää. Tällaiset ylimääräiset oksat voi huoletta karsia pois ja niitä on runsaasti lisääkin.

Mistä sitten b-luokan örisijöille tarkoitetun halpiksen tunnistaa? Tarina on heppoinen ja juoni sarjakuvamainen. Dramaturgia on korvattu pällistetyllä ja dialogi mulkaisuilla. Musiikki on kohtalonomaisen coolia James Bondien tunnusmusiikkien tapaan. Tähtinä on muutama kaikkialle itseään tyrkyttävä vanha strara. Sarja tai elokuva on kuvattu ja tuotettu halvalla isoilla tukiaisilla Baltiassa.

Suurimmista ongelmista näissä tylsyyden hupennusta lähentelevissä tekeleissä on jatkuva Kulkurin valssin - Rosvoroopen romanttisroistoileva yksilöllisen onnen-rakkauden-kehä; on tulista rakkautta, rajua syyllisyyttä ja hurjaa intohimoa sekä täyttymättömiä toiveita, joita sekoitetaan (ja sitten sekoillaan) sen verran keskenään sopivasti, että juoni natsaa ja on jännää.

Olisiko jo aika vaihtaa liian tuttuja naamoja ruudussa, vaikka olemmekin pieni maa. Tommi Korpela, Maria Sid ja jopa nuori Elias Salonen, kun ovat tyrkyllä kaikkialla, minne päänsä nykyisin kääntääkin. Ei televisiota viitsi edes siksi avata. Olen ihan varma, että jossain sarjan jaksossa pilkahtaa Hannu-Pekka Björkman sillä, nykysuomalainen elokuva ei ole olemassa de facto ilman häntä.

Mutta itse tarina on surkeampi kuin toteutus, joka sekin on piinaavan yllätyksetön ja oman genrensä hännänhuippu. Pahat ihmiset, poliisit, joilla on perhettä, rosvot, jotka hallitsevat pelolla, ja tietenkin huumeet, ovat jo niin kaluttuja aiheita, että olisi suonut sarjan kirjoittajan olleen katsomatta huonoja esikuvia, joista on keittänyt kokoon melko keskinkertaisen ja tylsän sopan.

Miksi suomalaiset rikosdraamat kopioivat surutta huonoja kansainvälisiä esikuvia ja tekevät niistä b-luokan halpiskopiot, kun maailma on täynnä hyvin kirjoitettua rikosdraamaa ja loistavasti tehtyjä rikoselokuvia- sekä sarjoja, joita katsoessa perse ei hyydy eikä mieli sameudu? Tätä kun katsoo tarvitsee vierelleen oksennusympärin tai Paavo Väyrysen, mikä on sama asia.

Lisää tällaista ja maailma hukkuu idiotismiin. Katsojat muuttuvat pelkästä tyrmistyksestä ihmiszombieksi, jotka äänestävät kepua ja käyvät kerran vuodessa Linnanmäellä maalaiskoloistaan kokemassa vauhdin huumaa, ja hieman jännitystä siinä hattaransyönnin lomassa, ennen kuin palaavat katsomaan taas tätä ainaista samaa uudelleenkeitettyä ihmispaskaa tv:sta.

Ja sitten vielä tämä nimi Vertigo-productions kuin lainattuna Alfred Hitchcokilta. Eikös se ole hienon elokuvan halventamista ja tahallista väärinkäyttöä kuin valheellinen mainos? Tai hajuvesilihapullamainos mainoseokuvatuottajien vuosibileissä. Yhtenä elokuvan rahoittajana on kiistanalainen Busines Finland. Elokuva on saanut rahoitusta suomalaisena vientituotteena. HUHUH!

Koko juttu vaikuttaa ihan muulta kuin sen on sanottu olevan. Kyseessä ei ole mikään vanhempainrakkauden ylistyslaulu vaan periymmärrettävä mikromachiavellistinen kauhutarina elämänhallinnan oikuista ja mahdottomuuksista erään perheen onnettomuuksien kautta. Tässä olisi saattanut - ehkä - olla aineksia muuhunkin. Tarina on vakuuttava paperilla, ei filmillä.

Ja vaikka koko sarja on turha, pitkäpiimäinen ja rasittavan ennalta-arvattava, sekä halvan tuntuisesti sentimentaalinen alusta loppuun (lue: tekosellainen), on loppu koskettavuudessaan hieno ja kutoo yhteen perheen kokemaa tragediaa, ja siitä syntynyttä syyllisyyttä sekä henkisiä traumoja, jotka selittävät sen miksi porukka meni raiteiltaan, eksyi ja kärsi, kuten kärsi.

Miksi tällaista pitää tehdä ja hukata vähäisiä resursseja jatkuvasti jonninjoutaviin poliisidraamoihin, jotka on tehty puolivillaisesti "melkein hyvin"? Miksi Yle juoksee tämän genren perässä kuin susihukka saaliinsa? Ei kannattaisi kun jälkikin on tälläistä. Tässä on hyvä esimerkki mvtläisestä tekemisen kulttuurista, jonka ei soisi rantautuvan Ylen sisälle mädättämään hyviä aikomuksia.