Onnistuneet tarinanmetsästäjät

Teksti:

Harald Olausen

Ryhmäteatteri on ollut alkuperäisen ideansa mukaan pienen ihmisen suuren tarinan kertoja. Ryhmis oli aikoinaan uranuurtaja teatterikentällä ja älykköjen lempiteatteri sen hulvattoman hauskuuden ja samalla teatterikenttää sukupolvikokemuksena uudistaneen kokeellisuutensa takia. Unohtumattomia hetkiä Ryhmiksessä luotsasivat 80-luvun näkyvin teatteripariskunta Arto af Hellström ja Raila Leppäkoski (siitä heille vielä kiitos). Ryhmiksestä on tullut myös viime aikojen parhaat ohjaajat. Esa Leskisen lähdön jälkeen Kansallisteatteriin ohjaajamaan yhdessä entisen toisen ryhmisläisen, Mika Myllyahon, joka vastasi viime vuosikymmenen yhdestä parhaasta teatteriesityksestä yhdessä Saana Lavasteen kanssa kirjoittamassaan ja ohjaamassaan Täällä Pohjantähden uustulkinnassa vuodelta 2011, seuraksi pisti kysymään mihin Ryhmis on menossa? Moni oli huolissaan jo Myllyahon lähdön jälkeen - turhaan. Leskinen piti Ryhmiksen tasokkaana ja kiinnostavana.  Mutta sen jälkeen kysyttiin, mihin nyt mennään uuden troikan johdolla?

Muutama vuosi oltiin hieman vailla tuuliajolla ja Ryhmiksestä tuli tavallaan pienten prokkisten huoneteatteri. Oman paikkansa teatteri on löytänyt uudenalaisessa Ylen televisionovellikerronnassa. Temppu ei ole uusi. Ryhmis on ennenkin tehnyt televisiolle onnistuneita ohjelmia. Oli ilo katsoa heinäkuun lopulla Ylen Teemalta uusintana vuodelta 2018 tulleet Ryhmiksen yhdessä Ylen kanssa tekemät Tarinanmetsästäjät-sarja. Vanha kunnon Ryhmis onnistuu yhdessä Ylen kanssa tekemässään 10 elokuvaa 10 kaupungista-sarjassa paremmin kuin erinomaisesti. Tunnelma on käsinkosketeltavan jännittävä, yllätyksellinen sortumatta oiiaksi markkupölismiin tai tv2:sen ikäviin tunnusmerkkeihin aikoinaan kuuluneiden Suomi-draamojen "Akallinen ukko tai ukollinen akka IV ja sen viisisataa jatko-osaa eri nimisinä ja muotissa siitä, kun hieman viinaan kallellaan ollut pastori Jussilainen joi, sai ja nai jne...lisää typerää tylsyyslatteutta romantisoidusta maalaismaisemasta" ällöttäviin kliseisiin ja umpitylsään maalaistalikko-henkeen.

Kun telkkarista katsoin miten ryhmisläiset tekivät improvisoiden juttujaan, alkoi kaivata samanlaista tekotapaa muuallekin taidemaailmaan. Homman taitaa ryhmisryhmä, jossa ovat mukana tavalla tai toisella David Kozma, Juha Pulli, Anna-Riikka Rajanen, Minna Suuronen, Robin Svartström ja Diana Tenkorang, K&O: Johanna Hartikainen, Ulla Heikkilä, Matti Kinnunen, Juha Kukkonen (1).

Jo nimi Tarinametsästäjät oli mainio tapa mennä uuteen kaupunkiin ja muutama päivä seurata mitä siellä tapahtuu ja etsiä sitten näkemistään ihmisistä näkymätöntä (tai unohdettua ja piiloteltuja) tarinoita. Tällainen metsästäminen sopisi esimerkiksi standup-komiikkaan ja lavarunoihin, joiden kummankin ongelma on ollut sisällön kangistuminen muotoon, esiintyjien nuori ikä ja samankaltaiset aiheet sekä Markku Toikan tapaisten suunnannäyttäjien huonon ja seksistisen perinnön matkiminen. Sen sijaan ryhmisläisten tarinat olivat ehyitä ja napakoita, kerronta juohevaa ja juonenkäänteet yllätyksellisiä, tupsahtihan siellä välissä elämänmakuinen huumori ja se sattumanvarainen oikullisuus, jota elämän suolaksi myös kutsutaan.

Silti kaikki ei mennyt ihan messiin. Jutut alkoivat pyörivä navan alisissa sfääreissä ja rakkaus-pettäminen-seksi-teema ei nyt yksinkertaisesti enää ole se päivän agenda, mistä kannattaisi jauhaa tyhjää tylsyyttä. Hienoja sivalluksia vittumaiseen kansaluonteeseemme, tekopyhyyteen ja teeskentelyyn, näyttelijät alan ammattilaisina olivat löytäneet lähipiiristään, mikä osui kuin naulankantaan vittumaisuuden pääkapunkina pidettyä Oulua kuvaavassa osassa. Kotkan kohdalla oli päädytty lempeään absurdiikkaan elokuvaohjaaja Tom Tykwerin helikopterikohtauksen tavoin ihmisistä irtaantumassa omista kahleistaan kohti unenomaista mielentyyneyttä vapautena. Jyväskylä oli ahdistavan inhorealistinen ja Rebecca vaikuttava alkoholisoituneena poliisina, jota vaivaa aikuisiän adhd:n lisäksi vanhenemisen pelko ja alkoholismi. Kokkolan kostomurha oli tyylikkäästi ahdistusta ja piinaavaa jännitystä täynnä. Mikkelissä yhdistyi humanistinen lämpö komedialliseen inhorealismiin. Joensuu oli hauska ja veijarimainen mutta niin usein nähtyä, ettei jaksanut liiemmin hyvän alun jälkeen innostaa. Kajaani oli seesteisen tyylikäs. Rovaniemi oli kuin portugalilaisen nobel-kirjailija Jose Saramagon yllätyksellisestä ja intensiivisestä "vastavoimien" kutkuttavan kitkan kieroilevasta maailmasta. Seinäjoki osoitti teatterillista tyyliä tarinakertomisessa fantasian ja Astor Piazzolan tunnelmallisen musiikin keinoin.

Mutta missä oli pureva yhteiskuntasatiiri brittien tapaan? Kaikista näistä kaupungeista olisi voinut kertoa myös lyhyellä vierailulla mustana komediana mikä niissä mättää. Olisiko Shakeaspearesta ollut apua? Esimerkiksi näytelmä Henrik IV. Tai Buhneristä (Dantonin kuolema)? Peräänkuulutan hieman poliittisen teatterin tai edes yhteiskunnallisen satiirin perään. Jyväskylän kohdalla olisi voinut tutkia sivujuonteena YLEN MOT-ohjelmastakin tuttua ilmiselvää korruptiota vanhusten asuntotuotannossa. Oulu osui nappiin kuvatessaan hyvinvoivaa keskiluokkaa, jonka oli pakko tarinallistaa itsensä Nokian jälkeen eräänlaisen terapiavalheena muiden silmissä. Mutta räjähysherkempää olisi ollut entisten demarikansanedustajien Matti Ahteen ja Liisa Jaakonsaaren riidat, mitkä johtivat lopulta Riihi-säätiön rikosten paljastumiseen ja oikeudenkäynteihin. Kokkolasta olisin ottanut mukaan kaupungin ummehtuneen uskonnollisen hengen sekä ruotsinkielisten ja suomenkielisten maton alle näkyvistä lakaistut ongelmat. Mikkelin ongelmat liittyvät matkailuun, Joensuun Itä-Suomen yliopistoon, Kajaanin Talvivaaran kaivoksen jälkimaininkeihin sekä rajan takana valmiustilassa oleviin venäläisjoukkoihin, Rovaniemen kunnalliseen korruptioon sekä tehottomuuteen, Seinäjoen kepulaisuuteen, Kotkan entisen kaupunginjohtaja Harry Lindelöffin ympärillä pyörineisiin henkilökohtaisiin ongelmiin.

Silti jutuissa oli imua ja näyttelijät persoonallisia ilmaisutavoiltaan vaikka joissain hahmoissa olin näkevänäni tietty liiallista kansanomaistamista ja markkupölismiä, se ei onneksi kokonaisuutta pahemmin haitannut. Pidän tietystä rosoisuudesta ja kotikutoisuudesta vankkana undegroundin ja improilun ystävänä. Esikuvina Tarinanmetsästäjissä voisivat olla Pasolini ja Fellini - eikä suinkaan fellinismiä (tahallisesti?) väärään suuntaan vienyt epäonninen suomalainen elokuvaohjaaja Rauni Mollberg (josta olen toimittanut kirjan "Pitkä ajo"(Kulttuuriklubi 2011).

Ammattilaiset ovat aina ammattilaisia ja se näkyy Ryhmiksessäkin. Ensamble toimi hyvin yhteen. Esimerkiksi Minna Suuronen on valloittava roolissa kuin roolissa ja Robin Svartström vakuuttava veijari ja kantava voima missä tahansa sivuroolissakin. Anna-Riikka Rajanen taas näyttää olevan uusi Kati Outinen ilman 70-lukulaista alleviivattua raakarealistista kärsimyskehää päänsä yläpuolella. Ryhmän ilmaisun, aiheiden sekä henkilöiden valinnan ja tekotavan tekevät kiinnostavaksi myös kaksi ulkomaalaistaustaista näyttelijää ja heidän tapansa olla ja esittää. Ryhmiksellä oli osaava ja innostava joukko tekemässä Tarinanmetsästäjiä, joiden itsenäiset tarinat muodostivat upeiden ja koskettavien lyhytelokuvien sarjan, jotka toimivat kuin kanadalaisen nobel-kirjalija Alice Munron mestarilliset novellit: aina yhtä koukuttavia omassa arkipäiväisessä mutta elämänmakuisessa kerronnassaan.

Kiitos Ylelle hienosta sarjasta. Harvoin televisiosta tulee tällaista ja vieläpä kotimaista; mutkatonta, mukavaa ja silti jännittävällä tavalla ja täynnä yllätyksiä tehtyä lyhytdraamaa, jolle soisi kaiken viihdehömpän keskellä mielellään jatkoa. Yle itse mainosti sarjaa omilla nettisivuillaan näin:

"Tarinanmetsästäjät on uudenlainen draamaohjelma, jossa elokuvatyöryhmä tekee kussakin jaksossa lyhytelokuvan jollekin suomalaiselle paikkakunnalle. Näyttelijät keräävät paikkakunnalta aineksia käsikirjoitukseen, joka kirjoitetaan ja kuvataan paikan päällä. Kaikki tapahtuu ainoastaan kuuden päivän aikana, joten kiire on kova ja paineet hyvän elokuvan tekemiseen kasvavat päivä päivältä. Sinä voit osallistua! Mistä aineksista paikkakuntasi elokuva syntyy? Mistä näyttelijät löytävät kotiseutusi sielun? Mitkä ovat kiinnostavimmat tarinat? Entä kuvauspaikat?"

Itse Tarinanmetsästäjien taustatarina on kiinnostava. Kuka mielikuvituksellinen älypatti sen mahtaakaan olla keksinyt? Konsepti on toimiva. Jatkakaa idean kehittelyä. Tarinanmetsästäjistä on kulunut jo kolme vuotta eikä jatkoa ole seurannut? MIksi? Käykö tälle prokkikselle samoin kuin OPM:n hienolle KEPPI-hankkeelle aikoinaan vuodelta 1997 (lue lisää kriitisestä artikkelistani ja sen saamista kommenteista "Kulttuurin pieni kirja" (Otava 1998). Ylen ja Ryhmäteatterin työryhmät ovat kiertäneet ympäri Suomea ja valmistaneet lyhytelokuvan viikossa, joista jokainen sijoittuu yhdelle paikkakunnalle. Ajatella! Vain viikossa! Eläköön tällaiset lyhyet ja ytimekkäät televisionovellit. Tulee mieleen aikoinaan televisioteatterin Veikko Huovisen "Lyhyet erikoiset"-filmatisointi. Jos en muista väärin, oli siellä lempparini "Ammattimainen puoluehaukkuja" Erkki Saarela pääosassa.

Ideat käsikirjoituksiin Tarinanmetsästäjissä on poimittu työryhmän voimin paikallisesta ympäristöstä. Lyhytelokuvat muodostivat monipuolisen kudelman, jossa osaavan työryhmän luova prosessi yhdistyi hieman liioitellun postikorttimaisesti kaupungien maamerkkeihin ja maisemiin, jotka näyttivät kesällä kuvattuina vastustamattomilta. Tässä olikin ohjelman yksi ongelma; kuvittaa nykysuomalaisuutta kesäteatterimaisella keveydellä toisen puolen jäädessä pimentoon. Jos samoja maisemia olisi kuvattu puolen vuoden päästä vastustamaton sana olisi vaihtunut vastenmieliseen. Vai mitä ajattelisitte tihkusateesta naamalle 25 asteen pakkasesta tyhjässä Joensuun kekustassa edessä vain silmänkantamattomiin rumia taloja ja säiden syövyttämiä mainoksia karjalaisesta mutkattomuudesta. Siis vain sanoja.

Kunnioitus Ylen kykyyn vastata laadukkailla ohjelmilla päivän tylsyyslatteuksien vastaisessa taistelussa on korkea. Toivottavasti persut eivät voita seuraavia vaaleja, sillä silloin Ylessäkin puhaltaisivat persujen ennakkovaroituksen mukaisesti uudet vanhat tuulet ja Suomi-draaman vähämieliset ja hupaiset ukot naisenhimoineen palaisivat ruutuun kesäisen kärpäset ja makkarnamutuskelun keran ja tällaisille prokkiksille pistettäisiin lopullinen piste. Juuri tällaista kuin Tarinanmetsästäjät-sarjaa me tarvitsemmekin. Miksi? Siksi että se palauttaa uskon ajatukseen taiteesta kuuluvana kaikille ja että sen kynnys voi olla näinkin matala - siis tuottaa tarinaa tässä ja nyt, ja tehdä ne katsottavaksi lyhyellä ajalla ja improvisoiden. Niin on tehnyt Ryhmis ennenkin ja onnistuneesti, mitä on kuullut televisiosta entisten legendaaristen ryhmisläisten, lähinnä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Vesa Vierikon muistelemina.

Ryhmis oli aikoinaan 80-luvulla Suomen paras teatteri Kom-teatterin ohella ja sen ohjelmisto oli samalla sekä kutkuttavan hauska että kokeellisen haastava Zloty Burleskin ja Jumalan Rakastajan maailmoissa liidellen. Joka vuosi he onnistuivat yllättämään yleisönsä ja se näkyi siinä, että katsomot olivat jatkuvasti täynnä. Lippuja jonotettiin. Tarinametsästäjät ennakoivat Ryhmiksen uutta nousua suuren yleisön rakastamaksi teatteriksi, sillä juuri tällainen osallistuva ja ymmärtävä draama puree siihen aivotyhjiöön, johon olemme joutuneet sijaiskärsijöiksi Salatuista elämistä alkaneen teennäisen MTV-kaupallisen viihteen kynsissä televisomaailmassa sen jälkeen kun Ylen oma tv-teatteri lopetettiin (hassua kyllä ne lukuisat esitykset, jotka silloin kun lapsena katsoi 70-ja 80-luvuilla järisyttivät mieltä, ovat nyt katsottuna puisevia. Mistä se johtuu? Onko oma maku parantunut vai paatunut? Siinä kysymystä kerrakseen pohdittavaksi - sama radioteatterin klassikoiden kanssa).

Tarinanmetsästäjien sarjassa on erityisen viehättävää selvästi näkyvä näyttelijöiden improvisoiminen sekä kameran ajelehtiminen joskus vailla sääntöjä, ihan kuin silläkin olisi halu nähdä enemmän kuin lupa sallii. Huomaa, että juttu luistaa yhtä hyvin maaliinsa osuen kuin Robert Roetschin määritelmä: "Huumorille on välttämätön lämpö sydämessä ja viileys päässä" ohjeistaa huumorintekijöitä pitämään pokkansa sattui mitä sattui. Ja ainahan sattuu kaikenlaista. Niin myös Tarinanmetsästäjien kiireellä kyhätyissä jaksoissa, mutta se ei menoa haittaa. Dramaturgia on osuvaa ja ryhmisläiset pelaavat hyvin toisensa tuntien yhteen. Joskus, vain joskus, naamiot tipahtavat ja kameraa kohti tuijottaa roolistaan tipahtanut näyttelijä mielessään kauhuntunteen keskellä: mitähän seuraavaksi? Tarinanmetsästäjät on hyvää viihdettä ja jatkaa laadukasta suomalaisen komedian perinnettä Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa- näytelmän hengessä. Tästä touhusta on onneksi kaukana suomalaisten kesäteattereiden pierun- ja kossunhajuinen maailma, vaikka se ammentaakin samasta lähteestä naurusta, irvailusta ja kaikkien arvojen pullauttamisesta ylösalaisin.

Jotain samanlaista hauskaa ja kotikutoista, ja siksi vastustamatonta ja lämmintä, tarinankerrontaa olen kohdannut myös Tampereella sijaitsevassa työväenmuseo Werstaassa vuonna 2014 olleen työväennäyttelyn oppaassa "Mutti(laiskassa)" kun olin tekemässä medioihin kulttuurijuttuja kaupungista ja kirjaani "Tamperelaistarinoita"(Kulttuuriklubi 2013). Työväenmuseo Werstas oli laittanut opasosastonsa kertaheitolla uuteen kuosiin. Se lämmitti erityisesti minua, olihan ensimmäinen työpaikkani Kymenlaakson maakuntamuseon oppaana Kotkassa sen verran tylsä ja porukat masentavia etten koskaan lähtenyt alkuperäisistä suunnitelmistani huolimatta opiskelemaan yleistä- vaan aatehistoriaa.

Kaipaan Mutti(laiskaa), joka oli kova kommunisti. Kunnolla herrojen hermoja aikoinaan rassannut periksiantamaton punainen piru. Kyltymätön kansalaisoikeustaistelija ja aito vallankumouksellinen. Oikea köyhän kansan puolustaja ja herravihainen rääväsuu, jolta eivät kirosanat tai muut muhkeat ja naamaa punastuttavat ronskit ilmaisut loppuneet varastosta. Huulessaan hänellä oli aina kellastunut ja pahalle haiseva tupakannysä ajalta, jolloin taisteltiin suu vaahdossa ja kädet veressä oikeudesta sanoa muutama sana omiin elämänehtoihin, siitä huolimatta, ettei kukaan kuullut, ja pamppua sai päähänsä jo pelkästä epäilyttävästä kapina - ja räyhähenkiolemuksestaan. Mutti(laiska) oli myös venkoilija suomalaisen menninkäishuumorin hengessä (presidentti Urho Kekkosen käyttämä sanonta), ja Joel Lehtosen yhden päivän kävelevä Putkinotkoshow lisättynä vaikealla äkkiväärällä luonteella kuohahtelevaan ja helposti yliampuvaan juoruämmäluonteeseen.

Hän oli eräänlainen työväenliikkeen ikiliikkuja, joka paikkakunalla tuttu työväentalon vahtimestarin muija, tällä kertaa Eufrosye Muttilaisen nimisenä työläisnaisena ja siitä ylpeä ja siksi niin itsetietoinen pienistä puutteistaan ja änkyräluonteestaan huolimatta. Mutti(laiska) siivosi päivittäin työväentalon salia luudalla itsekseen niitä näitä taistelevia työväenlauluja hyräillen. Mutti(laiska) oli vähän nolona sinä päivänä, kun kävin häntä tapaamassa, koska siivous oli viivästynyt iltapäivään. Syynä oli edellisiltana tapahtunut varkaustapaus iltamissa:

"Mää oon Mutti(laiska) ja oon tässä vielä vähän siivoilemassa, kun eilen oli ne iltamat. Siellä olikin meno, pojat riehu niin että mää ihan pelkäsin, että menee tuo meidän hieno kuvakone rikki."

Iltamien jälkeen oli huomattu, että kassa oli hävinnyt. Mutti(laiska) kertoi porttikiellon saaneista Hugosta ja Olavista (työväentalon seinässä oli iso lista muista porttikiellon saanneista). Porukka oli ollut ryyppäämässä ja häiriköimässä Keskustorilla ja tullut sieltä sitten iltamiin vielä rähinöimään. Mutti(laiska) lähti kiireellä kaupungille viemään pyykkiä, kurkisti tuttuun pispalaismökkiin katsoakseen, oliko yksi häiriköistä siellä, kävi sitten kirjapainossa hakemassa seuraavien iltamien iltamajulisteet ja moikkaamassa puhelinvaihdetta uusien juorujen vaihdon toivossa. Siinä sivussa hän yritti vielä saada ihmisiä työväenpankin ja työväen osuuskaupan asiakkaiksi. Palattuaan kierrokseltaan työväentalolle Mutti(laiska) harjoitteli seuraavia iltamia varten. Hän oli liekeissä, kun ei ole aiemmin päässyt esiintymään, vaikka oli salaa harjoitellut hieman runonlausuntaa ja laulamista. Mutta sitten piti saada kahveeta ja Mutti(laiska) huusi kovalla pispalaisen pyykkimuijan äänellään:

"Käykää nyt pöytään ja ottakaa kahvetta".

Mutti(laiska) oli oman aikansa liikkuva yhden naisen tarinametsästäjä siihen samaan aitoon henkeen, kun Ryhmiksen Tarinanmetsästäjät on tänään lähes sadan vuoden jälkeen. Lisää tälläisiä "Mutti(laiskoja) ja Tarinanmetsästäjiä Please! Ja tätä maailman ehdotonta typeryyttä olisi helpompi jotenkin kestää selvinpäin!

Lähteet:

      (1)  Tarainanmetsästäjät ohjelmasivu Yle.