Orjien kokemat vääryydet ja väkivalta järkyttävät vieläkin varsinkin ylisukupolvisina kokemuksina

06.02.2021

Teksti:

Harald Olausen

"Orjuus on tapa järjestää talous ja työ, mutta pohjimmiltaan se on väkivaltaa ja riistoa. Nykypäivän kansainvälisessä oikeudessa se on rikos ihmisyyttä vastaan. Käsitys orjuuden laittomuudesta on kuitenkin ihmiskunnan historiassa suhteellisen uusi. Ajallisesti suurin osa ihmiskunnan kirjoitetusta historiasta on orjuuden historiaa. Orjia on ollut kaikissa maailman kolkissa esihistorialliselta ajalta alkaen."

-Kalle Kananoja "Kahlitut - orjuuden historia Amerikan mantereella" (Gaudeamus 2021).

Ensiksi kiitos Gaudeamukselle, joka on ainoa suomalaiskustantaja, jonka tasaiseen korkeaan laatuun ja uusia näkökulmia yhteiskunnalliseen keskusteluun tuovana kustantajana voi luottaa tänään, jolloin hömppä on alkanut vallata jo tietokirjamarkkinoita yhdellä sun toisella kustantajalla siitä yksinkertaisesta syystä, että se myy hyvin. Hokutus on ollut liian suuri vastustettavaksi.

Erityisen tervetullut on filosofian tohtori Kalle Kananojan, joka on Afrikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa ja toimii yliopistotutkijana Oulun yliopistossa (hänen tutkimusteemansa keskittyvät orjuuteen, etnisyyteen, uskonnollisuuteen ja parantamiseen Afrikan ja Brasilian historiassa) "Kahlitut - orjuuden historia Amerikan mantereella" -kirja, joka kiihkoton, mutta kaikkea samalla koskettava kuvaus siitä, millaisia olivat Atlantin yli vietyjen ihmisten arki, ja mitä kauheuksia he saivat kestää matkansa aikana, puhumattakaan maissa, jos ylipäätään selvisivät hengissä vaarallisen merimatkan ja tappavien tautien hengissä maihin.

Historia on dialektista liikehdintää suuntiin, joita emme voi aina valita ja hallita. Asioita tapahtuu meistä huolimatta myös meille itsellemme. Se on ainakin varmaa, että kun jotain selvästi tapahtuu, myös sen hämärässä silmiemme ulottumattomissa tapahtuu jotain, mistä emme tiedä vielä mitään, ikään kuin se olisi vastaliike maailman tasapainon nimissä sille rajummalle ja näkyvälle osalle. Mikään ei ole täysin selvää. Kaiken välissä on aina harmaa alue. Mutta aivan erityisesti ajattelun ja oivallusten maailmassa. Ihminen luulee osaavansa ja ylittävänsä sen, mitä ei ymmärrä, mutta ei ymmärrä sen luonnetta, vaan luulee vielä silloin putsaavansa pokeripöydän värisuorallaan. Historia on konservatiivinen ja tunkkainen tiede, joka yrittää omia tuomarin roolin siinä, miten ja mistä saa puhua miten ja milloin.

Modernismi, postmodernismi ja muut yhtä tyhjänpäiväiset ismit, mm. historian loppu (Francis Fukujama) sekä muut totuudenjälkeinen aika-älyttömyydet, ovat tätä samaa rikkiviisauden filosofista perintöä, joka yrittää tahallaan omia itselleen oikeuden pappien tavoin tulkita viisauksia, säännöstellä niitä ja antaa niistä kulloisetkin, omiin tarkoituksiinsa sopivat päivityksensä.

Esimerkiksi ajattelu ei ollut Lockelle Descartesin tavoin jotain itselleen selvää ja ilmeistä, koska aistit antoivat vain näennäisiä ja pintapuolista tietoa ja sisäinen havainto teki meidät tietoisiksi siitä, että ajattelimme vaikkei paljastanutkaan ajattelumme perimmäistä luonnetta. Siksi on vaikea ottaa selville mitä todella on tapahtunut silloin, kun joku on saanut ahaaelämyksen ja keksinyt uuden ajatuksen.

Otan tässä esimerkin maallistumisesta, missä tapahtui sama kuin orjuus-vapaus-keskustelussa älyllisen historian hämärässä 1600-luvulta lähtien. Siitä lähtien konservatiiveilla on ollut kovat piipussa hyökkäyksessä maallisen vihervasemmiston arvoliberaalia ideologista lähtökohtaa eli postmodernismi vastaan. Postmodernismista ei ole kukaan puhunut enää vuosiin mutta turmpilaisissa (persuporukan suosimissa) totuudenvastaisissa valeuutiset-ilmpiirissä se vaikuttaa uudelta ja hienolta käsitehirviöltä. Paitsi, että jos sanat ovat "mitättömiä", johtopäätös on sama kuin mystikoilla: parasta vaieta jumalasta (hän ei ole eikä ilmene sanoissa samoin kuin totuuskaan, jota ei ole).

Konservatiivisen historismin aave harrastaa melkein samaa käsitteiden itseisarvoista pyörittelyä kuin 80-luvun postmodernismi. Kun Derrida & Co väitti, että kielen ulkopuolella "ei ole mitään", se ei ollut ontologinen väite vaan retorinen kärjistys hieman samalla tavalla kuin Herakleitoksen arvoitukselliset sanat: ei mitään minkä voisi ymmärtää vain yhdellä tavalla, koska ilman kieltä ja monitulkintaisia käsitteitä emme näkisi maailmassa kuin kaaosta tai "epämaailman" - emme yhteyksiä ja järjestystä, josta järki kostuisi.

Matemaatikon mielestä yhtälöiden ulkopuolella ei ole matemaattisia olioita, koska ne tulevat kiinnostaviksi ja ongelmiksi ja ongelmina ratkaistaviksi vain matemaattisen logiikan ja yhtälöiden avulla. Ero on vain siinä, että kun matemaattinen ongelma on ratkaistu, muut huomaavat yhtälöitä seuraamalla, että ongelma on ratkaistu eikä päättelystä löydetä, kun ei haluta ja osata, enää virheitä ja lopputuloksesta tulee totuus, tottumus ja lopulta käytäntä sekä perinne. Tämä on matemaatikkojen "omaa kieltä", jota he pitävät objektiivisempana kuin "luonnollista kieltä", jota me muut puhumme, ja on siis oikein oivallettuna myös vastavoimana teknokraattiselle maailmankuvalle- ja höpinälle valistuksen henkeen "taistelevat herderiläiset humanistit".

Humanistille kuten teologille päättely sanoin ja käsittein - ei kielen takia voi objektiivisesti ottaen olla yhtä konsensuaalista ja vailla ansoja. Kaikki jotka murtavat totutun tavanomaisuuden ovat omalla alallaan ja osaltaan radikaaleja. Esimerkiksi Luther oli tavallaan "postmodernisti": hänestä jokaisella uskovalla oli oma suhteensa jumalaan ohi kirkon vääristelevien tulkintojen Jeesuksesta. Yksilöllisistä suhteista syntyi monia erilaisia jumalia ja monia jumalia saattoi pitää jo radikaalin maallistumisen alkuna ja ihmisyyden voittona yliminästään, joka kuiskeutteli hänen korvaansa kuninkaiden edustamana jumalana, koska uskonnon yhtenäisyys oli jo hajonnut maallistumisen tieltä.

Uskonnosta tuli perusteettomien ja lopulta ihmisten kyllästymisen mittana jatkuvien ja turhauttavien riitojen aihe, jolta maallista yhteiskuntaa oli suojeltava, jotta se ei häiritsisi yhteiskuntaa omine lakeineen. Nyt politiikka ja julkisuus monine ilmiöineen ovat ottaneet uskonnon roolin vakavasti otettavina ja huumorintajuttomina auktoriteetteinä ja häiritsevät itsekehuvaatimuksillaan ihmisen vapautta. Mutta ihminen on onneksi sittenkin vastavoimana tälle kehitykselle aina ajattelua, tietoa ja toimintaa. Hieman samasta asiasta kirjoitti professori Timo Airaksinen viikko sitten digivallila.comissa olleessa Herakleitos-kirjoituksessaan. Taustalla on se, että Airaksista on pitkään huvittanut seuraava ristiriita, jos se nyt on ristiriita:

"Herakleitos sanoo tutkineensa itsensä (8/101), mutta sitten hän sanoo myös, että ihmissielu on niin laaja ja syvä, ettet koskaan tavoita sen syvimpiä merkityksiä (42/45). Tämä ajatuspari on ristiriitainen, jos sanomme suomeksi käännettynä "Olen tutkinut itseni", vaikkakin ristiriidaton, jos käännän "Olen tutkinut itseäni". Englannissa tämä ero ei esiinny, muinaiskreikasta en tiedä. Suomessa ero prosessiverbin ja tulosverbin välillä on tarkka. Jos olen tutkinut itseäni, olen saattanut saada totuuden selville tai sitten en, mutta jos olen tutkinut itseni, olen saanut totuuden selville. Aivan samalla tavalla "Ammuin häntä" on yhteensopiva ohi ampumisen, haavoittamisen sekä tappamisen kanssa: "Ammuin häntä, mutta ohi meni" ja "Ammuin häntä ja tapoin hänet" ovat molemmat mahdollisia. Mutta "Ammuin hänet" tarkoittaa tappoa."

Airaksinen huomaa Herakleitoksen kohdalla "Olen tutkinut itseni" tuntuvan todennäköiseltä vaihtoehdolta, eihän hän ole voinut turvautua sellaiseen latteuteen kuin "Olen tutkinut itseäni". Se on aivan liian helppoa. Olen tutkinut itseni, on toisaalta liian vaativa ilmaus, Airaksinen päättelee. Toinen vanha sanonta on "Tunne itsesi", joka viittaa lopulliseen tulokseen. Wikipedian mukaan:"Gnōthi seauton" [...] eli "tunne itsesi" on muinaiskreikkalainen aforismi, joka oli kirjoitettuna Apollon temppelin etupihalle (pronaos) Delfoissa. Lausuman alkuperää ei tunneta: jo antiikin aikana sitä väitettiin monen eri henkilön keksimäksi, ja yleisen uskomuksen mukaan se oli peräisin jumalalta itseltään:

"Herakleitoksen mukaan ilmiömaailmasta saattaa saada tietoa, mutta totuutta se ei paljasta (61/78; 63/86): luonto piiloutuu, sanoo filosofi (123/100). Hän tekee selvän eron tiedon ja ymmärryksen eli viisauden välille, jolloin juuri ymmärrys koskee totuutta. Totuudella ei tarkoiteta tässä väitelauseen totuutta tyyppiä "Lumi on valkoista" ja sen totuusehtoa, lumen valkoisuutta, vaan olemuksellisuutta ja ymmärrystä siitä, mitä maailma ja ihminen todella ovat ja miten toimivat. Filosofi sanoo, että on aloitettava yleisestä (80/113, vrt. 113/88), siis ideasta ja yleiskäsitteestä - tämä on mannaa Hegelille. Esimerkki ymmärryksen tuottamasta totuudesta on Herakleitoksella ajatus siitä, että maailma on pohjimmiltaan tulta (28/90). Se on tulta juuri siksi, ettei tuli ole mikään stabiili substanssi veden, ilman ja maan tapaan; tuli on ikuista tulemista ja häviämistä yhdessä ja samassa. Mutta tuli tulee vedeksi, ilmaksi ja maaksi, kun kaikki kerran muuttuu muuksi ja palaa taas (32/31; 34/76). Ongelmana on silloin ihmisyksilö, joka tuntuu jollakin oudolla tavalla sijoittuvan ikuisessa liikkeessä olevan maailman ja pysyvän todellisuuden ja sen totuuksien välille."

Mikään ei ole niin selvää, kuin sen väitetään olevan. Esimerkiksi historioitsija Patrick Manning on todennut orjuudenvastaisen liikkeen alkaneen samalla hetkellä kuin itse orjuuskin. Siitä kirjoitetaan vasta myöhemmin mutta se on tapahtunut tuolla samalla hetkellä ja kasvanut aikoinaan sellaisiin mittoihin, että se on lopettanut orjuuden, ilmiön mitä vastaan se syntyi, mutta miten on käynyt itse orjuuden? Se on jatkunut uudenlaisessa orjuuden muodossa uuden vastarinnan kytiessä sen kainalossa. Siinä siis maailman todellinen salaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja tapahtuu limittäin.

Asiat siis ovat ja eivät ole. Tämä taustaksi kun arvioin kirjaa, arvioin sen tällä perusteella, en siis perinteisesti historiallisten kirjojen itseoikeuttetuna jatkumona olla tylsä ja itseään toistava. Silti en tarjoile ilkeyksiä tyrmäystipoiksi. Kananojan kirjalla on oma tilauksensa ja merkityksensä, jos muistaa Airaksisen pohdinnat Herakleitoksesta: jotain uutta ja arvokasta, jännittävääkin löytyy aina sieltä mistä sitä ei luulisi löytyvän.

Silti Kananojan kirjasta puuttuu harmittavalla tavalla tällainen (riskialtis toki) filosofinen ongelmilla herkuttelu niin, että lukijan kitalakeen jäisi tunne uudesta mausta ja nälkä tähän uutuuteen kasvaisi syödessä. Ihan kuin siitä puuttuisi kokonaan ymmärrys maailman ja olevaisen yleisestä luonteesta, unohtaen samalla myös sanat "Mutta mitä muuta elämä voi muka olla kuin logoksen draamaa?" mitä kysyi kuuluisan "Länsimaisen perikato" (1961 Kirjayhtymä) -kirjan kirjoittaja Oswald Spengler väitöskirjassaan Herakleitoksesta:

"Elämä on näytelmä, joka tarkoituksenmukaisuudessaan on subliimia, yhtä tarkoituksetonta kuin tähtien kulku, kuin maan liike, kuin vaihtelu maan ja meren välillä, jääkausien ja alkumetsien välillä. Sitä voi vain ihailla tai itkeä. Mutta sellaista se on."

Mitä Airaksinen löysi Herakleitoksesta sellaista, joka olisi tärkeää kaikkien historioitsijoiden lukea ja oppia? Ainakin sen, että ihmisen sielu kehittyy omalakisesti haihtumalla siitä, mikä on kosteaa, sanoo filosofi (44/12; 45/115). Sitten hän sanoo, että kuiva sielu on paras (46/118). Tämän ymmärtää, kun tietää ja tajuaa sielun olevan tulta ja tuli on kuivaa, siis kuivinta kaikesta mikä on. Mutta sielu pyrkii Airaksisen mukaan jakautumaan kahtia, kuivaan ja kosteaan osaan, ellei sitä koko ajan häiritä ja haasteta sotaan (50/125). Jouten oleva sielu siis kostuu koko ajan ja samalla rationaalista kykyään ymmärtää; näin hän muuttuu yhä vähemmän jumaluuden kaltaiseksi ja eroaa järjen piiristä:

"Seuraa tärkeä fragmentti, joka kumoaa hedonismin: Ihminen nauttii kosteuden lisääntymisestä (47/77). Tämä on dekadenssin merkki, koska ihminen nauttii menettäessään sen, mikä hänessä on parasta, tai sen ainoan asian mikä hänessä on hyvää, ymmärryksen. On sielun kuolemaksi tulla vedeksi, sanoo fragmentti aivan suoraan (49/46). Sitten Herakleitos tarjoaa psykologisia esimerkkejä sielun korruptiosta, siis tulenkaltaisen liikkeen vähenemisestä ja sielun huononemisesta, dekadenssista ja samalla muuttumisesta muuksi. Olen itse vaikuttunut seuraavista kahdesta fragmentista ja niiden modernista pätevyydestä. Ensiksi sanotaan, että haluja vastaan on vaikea taistella, koska ne vaativat toteutusta "sielun hinnalla" (85/29). Toiseksi sanotaan, ettei olisi hyväksi, vaikka ihminen saisi kaiken haluamansa ja kaikki menisi juuri niin kuin hän haluaa (52/110)."

Yhdessä nämä kaksi kommenttia avaavat Airaksisen mukaan huiman näköalan ihmisen motivaatioon ja sen ongelmiin: tulen vaiheet ovat pyyde eli halu ja tyydytys (30/65). Moni myöhempi ajattelija on sanonut, ettei halun tyydytys tuo onnea, esimerkiksi siksi, että halu on sammumaton. Kaikki mitä me saamme, vain lietsoo Airaksisen mukaan halua. Halu on leppymätön pyrkimys näennäiseen päämäärään:

"Halu lupaa tyydyttyä, kunhan vain tavoittaa kohteensa, mutta tämä on halun valhe. Juuri tätä filosofi tarkoittaa, kun hän puhuu sielun hinnasta: halulle on annettava kaikki, samalla sielu menettää tulen kuivuutta, vesittyy ja kuolee. Juuri se on halun hinta tällaisen pessimistisen näkemyksen mukaan. Kun haluaa, ymmärrys on kadoksissa, kuten juomarilla pitkän illan aikana (48/117)."

Halu olla oikeassa on nykyinen jumalakäsitys. Herakleitoksen aikalaisilta puuttui oikea jumalkäsitys ja oikea usko toisin kuin historioitsijoilta kuten Kananojalta. Herakleitos koetti ymmärtää jumalan tai logoksen edesottamuksia ilman suurempaa menestystä mutta viitoitti aloitussanoillaan "Jumala pitää kaikkea kauniina, hyvänä, oikeana, kun taas ihmiset ovat alkaneet katsoa mitä oikeaksi, mitä vääräksi, ja kun on kuunnellut ei minua vaan logosta minussa, viisasta on silloin tunnistaa kaikki yhdeksi ja samaksi" tietä myöhempien aikojen epäilijöille löytää ne molemmat.

Historioitsijat tuntuvat unohtaneen tämän, vaikka jo Aristoteleen mielestä kukin premissi oli valittava mahdollisimman yleisessä muodossa ja tehtävä yksi moneksi - Aristoteles muistutti, että on tutkittava tapauksia, joissa puhutaan pysyvästä ominaisuudesta ja puuttumisesta. Näin voidaan ajatella myös historian luuloteltujen totuuksien suhteen historian (ja valheen) isänä pidetyn Herodotoksen ajoista lähtien. Filosofiaa varten näitä asioita on tarkasteltava suhteessa totuuteen mutta dialektisesti suhteessa käsityksiin - se on (eläköön tämä ero!) historian ja filosofian ero jälkimmäisen hyväksi.

Kananojan kirja ei tee tästä poikkeuksetta, vaan käsittelee atlanttista orjuutta ja orjakauppaa sosiaali- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta lähtökohtanaan orjien kokemukset. Ihan näin ei ole. Halu jää typistetytyksi eikä kirja oikeasti pääse syvälle itse ongelmaan, koska tyytyy valottamaan sitä vain historiallisesti. Kananojan lähtökohta on historian tutkimus kirjallisten lähteiden valossa, mikä on kokonaan eri juttu ja viittaa liika-annokseen Herodotosta sekä historismia, kun hän esimerkiksi viittaa Kwasi Konadun lanseeraaman käsitteen "transatlanttinen orjuutusjärjestelmä" kuvaavaan luonteeseen kauttaaltaan väkivallan sävyttämästä jaksosta ihmiskunnan historiassa.

Se tuntuu liian itsestäänselvältä ja valmiiksi pureskeltuna vastauksena kysmykseen, jota ei ole vielä edes esitetty, kuin tehden tyhjäksi koko tutkimuksen. Kirjan kuvaukset orjien kokemuksista järkyttävät tavallista ei-persulukijaa järisyttäen moraalista itsetuntoamme. Ja juuri siksi kirja on tärkeä kriiikistäni huolimatta. Se antaa jälkikäteen suunvuoron niille, joilta emme ole tottuneet kuulemaan inahdustakaan omista kohtaloistaan, sillä meidän tulee aina muistaa ja pitää mottonamme ranskalaisfilosofi Michel Foucaultin sanat:

"Totuus ei kuulu vallan järjestykseen mutta vapauteen sillä on sukulaissuhde."

Kirja alkaa johdantona "Orjana atlanttisessa maailmassa", missä kerrotaan miten pohjanmaalaiseen pappissukuun kuuluneen merikapteeni Johan Magnus Arenius ohjasi fregattinsa Storfustenin Suomen Porista Rio de Janeiroon, joka oli Havannan ohella maailman merkittävin orjakaupunki, vuonna 1827 ja kuvailee päiväkirjassaan kaupungin oloja ja sen väestöä yksityiskohtaisesti. Asukkaista kaksi kolmasosaa oli mustia orjia, jotka suorittivat kaiken raskaan ja vaikean työn. Orjia kohdeltiin ala-arvoisesti ja lisää mustia orjia saapui laivoittain, vaikka moni muu Amerikan maa oli jo luopunut orjakaupasta.

Orjuuden karu inhorealismi sai Kananojan mukaan suomalaisen merikapteenin pohtimaan laajemminkin orjuuden olosuhteita. Orjien kohtelu ja ruoka oli surkeaa. Yhtä surkeaa oli suomalaiskapteenin mielestä, kun orjat kulkivat kahleissa toisiinsa kytkettyinä kaulapannoissa ja jalat ketjuissa toisiinsa kytkettyinä. Protestanttinen suomalaiskapteeni suhtautui katolisiin orjanomistajiin epäluuloisesti, mutta unohti että nimenomaan pohjoisessa Amerikassa ja Englannissa protestantit olivat innokkaita orjien omistajia. Oliko orjien asema helpompi sitten siellä, missä heitä ruoskittiin keskimäärin vähemmin, Kananoja kysyy, vai siellä missä he saivat enemmän ruokaa syödäkseen?

Areniuksen merkitys oli siinä, että huolimatta siitä, että orjakauppaa, orjuutta ja orjien oloja kuvailtiinkin aina silloin tällöin 1800-luvun alun suomalaislehdissä, Arenius oli ensimmäisiä suomalaisia, jonka kuvaus orjuudesta Uudessa maailmassa perustui yksilön omiin silmännäkijähavaintoihin.

Kirjan ensimmäisessä luvussa Kananoja käsittele orjakaupan historiaa Afrikassa. Toisessa luvussa hän keskittyy Atlantilla seilanneisiin orjalaivoihin. Kolmannessa luvussa hän perehtyy Amerikan orjayhteiskuntien muodostumiseen. Neljännessä luvussa hän keskittyy orjien mahdollisuuksiin muodostaa uusia yhteisöjä. Viidennessä luvussa hän syventyy orjuuden biologiseen ja psykologiseen historiaan. Kuudennessa luvussa hän kuvaa orjien organisoimaa vastarintaa. Seitsemännessä luvussa Kananoja käsittelee orjuuden synnyttämiä rodullisia käsityksiä ja niiden yhteyttä rasismin aatehistoriaan. kahdeksannessa luvussa hän siirtyy orjuuden vastakohtaan eli vapauteen. Kirjan lopuksi hän pohtii orjuuden vaatimaa hintaa. Orjuus on tapa järjestää talous ja työ, kuten Kananoja toteaa, mutta se on myös pohjimmiltaan väkivaltaa, riistoa sekä rikos ihmisyyttä vastaan.

Millaisia älyllisen vastarinnan komponentteja orjuus on tuottanut jälkipolville? Siitä kirjoitin 5.11.2020 tarkemmin digivallila.comissa otsikolla "Toiseuden syntytarina Toni Morrisonin mukaan" osoitteessa:

https://www.digivallila.com/l/toiseuden-syntytarina-toni-morrisonin-mukaan/

Yhdysvaltalainen Nobel-kirjailija Toni Morrison on koko oman elämänsä mustana intellektuellina ja naisena keskittynyt ruotimaan amerikkalaista dilemmaa, mistä syrjintä syntyy ja kuinka sitä ylläpidetään eräänlaisena kirjallisena suojautumisena "Setä Tuomon tuvan" tapaan juuri postuumisti julkaistusta "Toiseuden synty - rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta"(Tammi 2020)-kirjasta, joka toimii Morrisonin selkokielisenä rasisminvastaisena manifestina hegeliläisesti ymmärrettynä kuvattomina ja mielteettöminä representaatioina toinen toisillemme Toiseuden syntyä morrisonilaisesti etsiessämme.

Morrisonille kirjoitettu kieli on jotain oleellisempaa kuin sen pelkkä viittaussuhde käsiteltävään asiaan. Kun hän puhuu Toiseudesta, rasismista tai muukalaisuudesta, hän itkee verta koko eletyn elämänsä ja näkemänsä sekä kuulemiensa vääryyksien tähden koko kansansa puolesta ja kanssa yhtenä valtamerenä. Silti muutoin niin pelottava tarinoiden muukalainen ei ole hänelle vieras vaan yllättävä. Ei tuntematon, vaan ikimuistoinen. Kohdattuaan erään hänen mieleensä jääneen muukalaisen - ei ehkä niin toden - hän ymmärtää, miten kohtaamisen sattumanvaraisuus valmiiksi tuntemamme (vaikkakin tiedostamattoman) minuutemme kanssa, saa hälytyskellomme soimaan:

"Se saa meidät torjumaan vieraan hahmon ja tunteet, joita se herättää - etenkin silloin kun nämä tunteet ovat syviä. Kohtaaminen luo halun omistaa, halita ja johtaa Toista. Jos suinkin voimme, viettelemme muukalaisen takaisin omaan peiliimme. Reagoimme sitten kummalla tahansa tavalla, kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itseltämme."

Kaunokirjallisuus tarjoaa Morrisonille hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden - tärkeitä välineitä sanallistettaessa mahdotonta olevaista, jota yritetään piilottaa tai hävetään. Se tarjoaa kuitenkin kirjailija Morrisonille mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa hänet alttiiksi itsetutkiskeluille.

Morrison menee asiaan oikopäätä esseissään kertoen nykyihmisestä vastenmielisen esimerkin nöyryyttämisestä ja siitä, miten kielellisesti mustat tuomittiin lopullisesti paarialuokkaan ja kadotukseen 1800-luvulla, jolloin heitä kuvailtiin "tieteellisesti" termeillä " DYAESTHESIA AETHIOPICA", mikä tarkoitti sekä orjuutetuissa että vapaissa mustissa ihmisissä tavattua lurjusmaisuutta, "DRAPETOMANIA" puolestaan oli orjien keskuudessa esiintyvä taipumus paeta vankilasta.

On ihan selvää, että Morrisonin teksti menee syvälle ihoon jättäen jäljen niitä lukeneisiin toisella tavalla kuin puisevat historiankirjat. Siksi hieman moitteita hieman yleisesti kaikille historiankirjoille myös Kahlituille, jossa sentään on käytetty miellyttäväksi yhdistelmäksi poimitettua järkeä ja sydäntä varmistamaan, että lukukokemus on huolimatta järkyttävästä sisällöstään edes jotenkuten säällinen ja mieleen jäävä, siitä huolimatta, että teksti ajoittain puuroutuu ja on jäykkää asiaproosan edellyttämien virallisen Suomen opettajamaisesti alleviivaavien sanahirviöiden alle.

Ehkä Kananojan olisi ollut hyvä lukea muutama Toni Morrisonin kirja ymmärtääkseen hänen sisäsyntyisen itkunsa ja lyhyiden iskevien, lähes lyyris-aforististen, lauseidensa merkitys ja teho sanoman perille saamisessa. Ei Kananojan kirja ole huono, mutta ei hyväkään kouluarvosanalla 7+ eteenpäin tyypillisenä suomalaisena historiankirjana. Se on hyvää keskikastia mutta lukukokemuksena se ei valitettavasti kummemmin häikäise. En tiedä pitäisikö, sillä suomalaiset historiankirjoittajat ovat tunnetusti turvallista keskikastia Tapio Tammista ja Oula Jääskeläistä lukuun ottamatta.

Mutta miksi suomalaiset historiankirjat yleensä ovat Kananojan kirjan tapaan aina niin raskaan tuntuisia, hieman kömpelöitä kertomuksina, ikään kuin itse kahleissa vapaasta hulluttelevasta voimasta, mitä filosofisista teksteistä ja parhaista esseistä aina Montaignea ja Foucaultia ja Bataillea myöten ovat (ranskalaiset ajattelijat ovat taitavia kynänkäyttäjiä ja asiaproosa, jota he ilmoille lykkivät on yhtä ihasteltavan kaunista kuin harsomainen utu hallaöinä pohjoisen viljavainioilla)?

Kananoja muistuttaa, että orjuuden historiallisen sosiologian klassikkoteoksessaan Orlando Pattersonin teesi orjuudesta "sosiaalisena kuolemana" on virheellinen - orjat olivat näet kaikkea muuta kuin sosiaalisesti kuolleita. Kananoja viittaa mm. mustien musiikkiin ja sen merkitykseen nykypäivän musiikille. Kananojan kirjan yksi pääväittämä on se, että orjien kulttuurinen ja sosiaalinen selviytyminen perustui yhteisöjen luomiseen ja ylläpitämiseen.

Ei kovinkaan omaperäinen väittämä eikä olisi tarvinnut vuosia asian kehittelyä. Ihan saman olisi voinut todeta logopedian kehittäjän Viktor E. Franklinin keskitysleiritutkimuksista, vaikka kyse on hieman eri asiasta. Frank huomasi, että sisäisesti motivoitunut rohkea ihminen selviytyi useammin kuin fyysisesti vahva, itsetunnoton ja henkisesti murrettu ihminen. Jostain tällaisesta on ollut varmasti kyse myös orjien selviytymistaistelussa ja henkiinjäämisoperaatiossa vieraalla maalla raadollisen ikeen alla verissä suin kärsien rodullisesti ylimielisten ja sadististen valkoisten isäntiensä tappavissa käsissä.

Siinä hyvä kysymys, mitä pitäisi pohtia laajemmin. Ehkä syy on myös yliopistojen historianlaitoksissa, jotka kouluttavat ammattihistorioitsijoita. Yhtään hyvää kirjoittajaa ei tule mieleen, joka olisi valmistunut esimerkiksi Itä-Suomen yliopistosta, jonka historian professori Kimmo Katajalan palkittu kirja "Suomalainen kapina - talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n.1150-1800) "SKS 2001", on kehuistaan huolimatta niin puisevaa luettavaa (se on näennäisesti kiva ja hyvä omaten juonirikkaan sisällön ja jännittävän dramaturgian mutta jatkaa Katajalan unettavaa tyyliä pro gradusta, jolloin aiheena oli kouluolosuhteiden kehittyminen jossain perä-Savossa; sama asia, josta Päivi Lipponen väitteli tohtoriksi vastaväittäjänään professori Katajala), että ihmetyttää ylipäätään miksi kirja on julkaistu, eikä se koskaan voisi vetää vertoja naapurimaamme maineikkaitten historiaa popularisoivien tutkijoiden, kuten loisteliaan Pultava-kirjan kirjoittaneelle Peter Englundille - viimeiselle sivistyspääministerillemme, Paavo Lipposelle, jo edellä mainitun Päivin miehelle, tärkeä kirja ja kirjailija - henkevyydessä, sivistyneisyydessä ja taitavalla kynänkäytöllään. Eikä mikään ihme. Kirja on erinomainen ja hyvin tehty.

Miksi ei näin Suomessa ja Katajalan kirjoituksissa? Kyseessä on se sama kirjoittamisen pelosta ja siitä ahdistuksesta syntyvä raskaus, mikä näkyy suomalaishistorioitsijoiden jäykissä ja usein teennäisissä teksteissä. Eihän kaikki historioitsijat voi olla Veijo Meren tavoin sujuvakynäisiä historiallisen proosan mestareita, mutta ainakin uudelta sukupolvelta odottaisi jotain muuta, kuin Historiallisesta aikakauskirjasta tuttua tylsää ja unettavaa luetteloivan historismin kyllästämää kirjoittamisen tyyliä. Ja koska pienet ovat piirit ja sokeiden valtakunnassa yksisilmäinenkin on kuningas, täällä huonon maun omaavat palkitsevat yhtä huonon maun omaavia eikä mikään muutu. Kananojan kirja keskittyy kertomaan monta erilaista tarinaa siitä, millaisia olivat Atlantin yli vietyjen orjien arki, ja ongelmat ja selvittelee transatlanttisen orjuuden käsitettä ehkä liiankin moneen kertaan samoja asioita sekä latteuksia, kuten "yhteisöllisyys oli yksi olennaisimmista keinoista, jonka avulla orjuutetut afrikkalaiset selvisivät kokemuksistaan" kerraten kuin lukion yli-innokas ja omasta osaamisestaan innostunut numeroihin ja muihin emävalheisiin rakastanut historianopettaja, joka ymmärtää mitä on yksi plus kaksi mutta ei sitä, miksi se on niin turhaa lopputuloksen kannalta.

Kirja valottaa orjuuden puolustajien ja plantaasinomistajien näkemyksiä. Kirja on myös muistutus siitä, miten ihmisen vapaus voitiin nähdä yksipuolisesti vain valkoisen eurooppalaisen keskiluokkaisen miehen näkökulmasta ilman, että vapaudesta puhuneet valkoiset miehet olisivat tunteneet omantunnonpistosta sydämessään rahdatessaan samaan aikaan miljoonia mustia epäinhimillisiin oloihin Amerikkaan orjiksi kuin kärpäsiä kesäkuumalla tauteihin kuolemaan.

Kananoja luettelee kyllästymiseen asti opettajamaisesti, mitä historiantutkimuksen keskisimpiä tehtäviä - syys-seuraussuhteiden selvittäminen, ei niinkään tapahtumien kuvailu - pitäisi olla. Ehkä hän siksi kuvailee omista tiedollisista lähtökohdistaan sitä, miksi asiat tapahtuivat niin kuin tapahtuivat, unohtaen samalla lukijoiden älyllisen kärsivällisyyden puutteet, kuten tautofoniataistelussaan esim. orjuudesta alistamisen ja hallitsemisen muotona, tai orjuudesta riistona ja hyväksikäyttönä, sekä liiallisesti ja jo huonoksi sekä vanhentuneeksi todistetusta Orlando Pattersonin ajatusten jälkijättöisestä kommentoinnista.

Sen sijaan kirjan mielenkiintoisin osa on se, missä kuvataan orjien vastarinnan muotoja ja tapoja pitää itsensä ihmisenä ja elää vaikeiden olosuhteiden keskellä hyvään ja toisiinsa sekä omaan elinvoimaiseen kulttuuriinsa luottaen. Eräs keskeinen kysymys, minkä Kananoja nostaa kirjassaan esille on, miten vapaus lopulta muutti orjien elämää vai muuttiko? Orjuus on edelleenkin länsimaisen kulttuurin eräs vaietuista tabuista ja häpeäpilkuista, mikä tahraa sen ajan vapautta puolustaneiden fiksujenkin ihmisten mainetta jälkipolvien silmissä.

Esimerkiksi orjuus sanana ja asiana oli jo ristiriidassa John Locken ajatuksen kanssa ihmisten luonnollisesta olemauksesta olla vapaita ja samanveroisia, sillä Locke oli mukana komiteassa, joka antoi englantilaisille maanomistajille absoluuttisen vallan afrikkalaisiin orjiinsa. Sekin vaikuttaa hieman ristiriitaiselta, että John Locken, jonka teos "An Essay Concerning Human Understanding" oli 1700-luvun eniten luettu filosofinen teos, poliittisen ajattelun yhden tärkeimmän klassikkoteoksen "Tutkielma hallitusvallasta - Two Treatises of Government" (1690) luoma yhteiskuntasopimusteoria, oli lähtölaukaus yhdysvaltalaisille vallankumouksellisille mutta ei ottanut huomioon afrikkalaisten orjien asemaa tai ollut huolissaan heidän ongelmistaan.

Teos on kirjoitettu Englannin mainiota vallankumousta ennen noin 1679-83 liittyen toryjen ja whigien väliseen konfliktiin, jonka jälkeen uusi kuningas Vilhelm Oranialainen (1650-1702) allekirjoitti siihen aikaan poikkeuksellisen laajan ja vapauksia kansalaisilleen sallineen englantilaisen kansalaisoikeuksien julistuksen (Bill of Rights) vuonna 1689. Orjuutta kukaan sen ajan ihmisoikeustaistelijoista ei kokenut ongelmalliseksi. Ei esimerkiksi juuri Locke, joka oli varhaisempien luonnonoikeusajattelijoiden kanssa hahmotellut ihmisen luonnontilaa, jolla pyrittiin miettimään, mitä keinoja tarvitaan ihmisten rauhanomaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Locken radikaali yhteiskuntasopimusteoria antoi esimerkin brittien amerikkalaisten siirtokuntien vallankumouksellisille toimia. Locke lähti siitä, että ihmisellä on luonnontilassa kaksi varsinaista oikeutta: oikeus hankkia elantonsa ja yksityistä omaisuutta niin kauan kuin ei estä toisilta samaa oikeutta sekä oikeus rangaista luonnonoikeuden rikkojia; yhteiskuntasopimus syntyy siitä, kun ymmärretään, että myös lakia kunnioittavilla ihmisillä on jatkuvasti erilaisia käsityksiä siitä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Ja välttääkseen luonnontilan muuttumisen "kaikkien sodaksi kaikkia vastaan" Locke kehottaa ihmisiä rationaalisina olentoina tekemään yhteiskuntasopimuksen. Tällöin vältetään hänestä se ikävä tilanne, että jokainen olisi tuomari omassa asiassaan.

Locke oli idealisti eikä ymmärtänyt, että juuri orjuuden salliminen sai ihmiskunnan keskenään tukkanuottasille meidän päiviimme saakka ja todennäköisesti pitkälle huomiseen kurottautuen "kaikkien sotana kaikkia vastaan" niin kauan, kun kukaan ei nostanut evättäkään muuttaakseen sorron ja syrjinnän suuntaa kohti ihmisoikeuksia tukevaa avointa vuoropuhelua.

Orjat olivat uhreja ja heidän jälkeläisensä esimerkiksi rasistisessa Yhdysvalloissa jakavat ylisukupolvisen syrjäytymisen ja rakeenteellisen rasismin yhä kuolettavana kenkänä henkitorvessaan, kuten viime vuotinen Floyd Petterson, joka surmattiin poliisin toimesta kameroiden edessä ilman syytä, mutta mikä vielä pahinta - ilman että syylliset olisivat katuneet tekojaan tai pyytäneet anteeksi, ja että vielä sen jälkeen moni muukin viaton musta kansalainen joutui jakamaan kotimaassaan Pettersonin kamalan kohtalon ilman, että poliisien teloitusteurastustyyli oli siitä mihinkään muuttunut, kuten ei ole mustan afroamerikkalaisen asema muuttunut orjuuden ajoista, jolloin hänellä oli lähes yhtä vähän kunniaa ja hän oli olemassa vain omistajansa kautta- valkoinen mustia vihaava poliisi siis vain jatkaa orjuuden rikollisen väkivallan harjoittamista ihmisen (orjan) esineellistämisessä; omistaja - tässä tapauksessa valkoisen vallan legitiimi - sai tappaa orjan - tässä tapauksessa hänen jälkeläisensä - milloin vain niin halusi.

Samalla Orlando Pattersonin määritelmä orjuuden pysyvästä luonteesta väkivaltaisesti syntyperästään vieraannutettujen ja kunniattomien henkilöiden hallinasta muuttuu groteskin grillijuhlan sietämättömäksi lemuksi, kun karrelle palaneet ja hiiltyneet mustat orjat syödään symbolisesti kertomuksen historiallisen verijanan edetessä orjalaivojen saapumisesta Amerikan satamista Floyd Pettersonin kuolemaan päätyen.

Kananoja tekee kirjassaan itselleen karhunpalveluksen ja karkottaa loputkin kymmenen johdantoa pidemmälle ehtineet lukijat tyypillisen historioitsijan lukijasta irrottautumis-eleessään, kuin löisi kiinnostuksen arkkuun viimeisen naulan kirjoittamalla jäähyväissanat ihmismielen tarkkaavaisuudelle: kuten se ja se totesi, sanoi, väitti yms. yhtä mielenkiinnotonta ja kiinnostamattomalla tavalla kirjaan jäljennettyä vieraannuttavaa tekstiä toteamuksineen ihan kuin hän olisi ollutkin professori Kimmo Katajalan vetämän Itä-Suomen yliopiston pohjoissavolaista nauriinpolttamiskulttuuria tutkivan huippuyksikön tohtorikoulutettavana sekä vaihto-oppilaana Petroskoin valtionyliopiston arkeologian melko alkeellisella ja vodkanhuuruisella laitoksella (jos siellä sellainen sattuisi olemaan) tutkimassa juuri sitä mitä on jo tutkittu ja mitä ei olisi koskaan pitänyt tutkia.

Mutta kyllä hän on oikeilla jäljillä kysymyksiensä kanssa, sanoivathan jo Bacon ja Descartes aikoinaan, että tietoa voi saada vain kysymyksiin vastaamalla, kysymysten tuli olla oikeita kysymyksiä ja ne piti esittää oikeassa järjestyksessä. Ja sen hän tekeekin, vaikka vastaukset, joita hän tarjoilee meille, eivät vaikuta aina sellaisilta

Kirjan lopussa "Jälkikirjoitus: orjuuden hinta" Kananoja palaa amerikkalaisen orjuuden sekä orjien kokemuksen ja tekojen ymmärtämisen nimissä orjien kotiseudulle Afrikkaan. Orjakaupan yksi onnistumisen ehto oli Kananojan mukaan Afrikassa levinnyt väkivalta, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että lähes kuka tahansa saattoi päätyä orjaksi sosiaalisesta taustastaan huolimatta.

Kananoja muistuttaa myös yhdestä tärkeästä ja pitkävaikutuksellisesta ongelman syystä; uuden maailman orjayhteiskunnissa samalta alueelta saapuneet orjat niputettiin "kansakuntiin", jotka eivät vastanneet afrikkalaisia etnisiä ryhmiä siinä mielessä kuin ne tänä päivänä ymmärrettäisiin. Orjuus on siis ollut ja sen uudet nykymuodot tulevat aina olemaan roomalaisen "divide et impera -hajoita- ja hallitse politiikan" työkaluista yksi tärkeimmistä, sillä hajanainen ja epäyhtenäinen ryhmä ei ole motivoitunut eikä kykene yhdessä puolustamaan itseään, saati sitten asettumaan vääryyksien suhteen vastarintaan.

Ja taas lopussa viljellään jo kirjan alkulehdiltä tuttuja itsestäänselvyyksiä, kuten sitä, että uuden maailman orjayhteiskunnissa pärjäsivät useimmiten ne, jotka kykenivät mukautumaan ympäröivään maailmaan ja lomaan "merkityksellisiä suhteita (kovin ympäripyöreä ja akateemiselta haiskahtava tyhjä ilmaisu) muiden kanssa".

Mutta kyllä kirja ilman muuta on lukemisen arvoinen pienistä ongelmistaan huolimatta, ja se paranee luku luvulta kirjoittajan otteen ja tekstin sisältämien kiinnostavien esimerkkien alkaessa todella keskustella kirjan idean ja hengen lisäksi myös tutkimuksen mukaisesti etsimällä Kananojan aluksi lupaamia johtolankoja hänen kirjansa peruslähtökohdan "kuvailla miksi asiat tapahtuivat niin kuin tapahtuivat" mukaisesti, vaikka se onkin joskus puuduttavaa ja olisi kaivannut tiiviimpää dramaturgiaa ja älyllisen mielenkiinnon ylläpitäviä teräviä sivalluksia suuntaan jos toiseen - se harmittaa, että ne puuttuivat kirjasta lähes tyystin.

Tätä taustaa vasten tuntuu hieman ironiselta lukea hänen käsityksensä menneisyyden merkityksestä, joka ei ole hänen omien sanojensa mukaan koulussa opittu, ulkoa opeteltu kertomus vaan jatkuvasti testattava ja uudelleen tulkittava tutkimuskohde.

Onkohan näin?

Jos hän todella tarkoittaa, mitä sanoo, mitä kouluhistorioitsijat harvoin täydellä sydämellä tekevät, annan hänelle mielihyvin synninpäästön, ja kirjan loppuarvosana kohoaa 8+ tietämille, sillä loppukaneetilla ylöskirjattuna, ettei Kananoja sekä oman tutkimuksensa laaduntakeena, että lukijoiden suureksi iloksi taida sittenkään olla piakkoin Itä-Suomen historian professorin virasta eläkkeelle jäävän Kimmo Katajalan oppilas suin surminkaan - onneksi historiatieteen uudistumista toivoen!