Ortodoksiarkkipiispaa nöyryytettiin lisää: piispa Arseni yhä lähempänä arkkipiispuutta

Teksti Harald Olausen

Ortodokseista kuuluu nykyjään vain pahaa. Keskinäiset riidat ovat kovia. Väliin tarvitaan tuomareita kun ortodoksit nöyryyttävät toisiaan julkisesti. Kirkko on vahingoittanut mm. pedofiiliskandaalit, isä-Mitro, Hämeenlinnan seurakunnan kavallus, Kotkan seurakunnan vuosikausia jatkunut piina, sekä Iisalmen seurakunnan oikeudenkäynnit. Kaukana on kirkon mainostama rakkaus ja veljeys. Kirkkoa hallitsevat vanhoilliset ortodoksisuvut ja riiteleviä osapuoli on yhtä paljon kuin on riitojakin. Nyt ortodoksien sisäiset kiistat piispatasolla ovat saaneet uuden käänteen sen jälkeen, kun pari vuotta sitten kahden ulkomaisen ortodoksipiispan komitea raportoi Suomen ortodoksipiispojen välisistä riidoista ja yhteistyökyvyttömyydestä sekä suoranaisesta vihoittelusta arkkipiispaa kohtaan. Piispojen keskinäisiä tunnelmia kuvattiin August Strindbergin näytelmän Kuolemantanssin I-II sivujen 22-23 klassisen jääkylmillä ja pahaenteisillä sitaatilla: "Täällä haisee myrkyllisiltä tapeteilta, ja alkaa voida pahoin, heti kun astuu sisään - Lattian alla on ruumiita; ja täällä vihataan niin, että on vaikea hengittää." Taustalla on arkkipiispan moitteet piispoille Arseni ja Mikael. Uskonnolliset kokemukset voitiin ymmärtää Wittgensteinin mukaan uskovaisten elämää ja toimintaa ohjaaviksi kuviksi ja uskontoa arvioida eettisten näkökohtien valossa. Tämä on mielenkiintoinen pointti, sillä ei-uskovaisille on selvää tämä, uskovaisille ei.

Ortodoksiuskon yhtenä suurena ongelmana on ollut sekä stoalaisuuden väärinymmärtäminen että yrittää ymmärtää sitä individualistista näkemystä, jonka mukaan jokainen ihminen on yksilö, jonka toimintaa ohjaa yksilöllinen järki ja tahto, ei jumala, ehkä siksi, että kristillisessä mielessä yksilön käsite syntyy niinkin myöhään kuin lähes tuhat vuotta kristinuskon julistamisesta valtionuskonnoksi silloisessa maailmamahdissa Roomassa, 1300 -luvun alussa teologis-filosofisissa pohdiskeluissa ihmisen sielun ja ruumiin välisistä suhteista. Stoalaisuuden väärinymmärtäminen on taas tahallista ja järjestelmällistä ja sitä on kestänyt alusta lähtien. Nimenomaan stoalainen käsitys himottomuudesta sotii nykykäsityksen mukaan järkeä ja ihmistä psykologisena olentona vastaan. Himottomuus oli bysanttilaisten tavoin ihmisen korkeimman tunteen eli hengellisen rakkauden osoittamista. Se on nähty perinteisesti ortodoksiuskossa usein väärällä tavalla vapautumisena pahoista tuntemuksista sekä aineellisista että lihallisista kiusauksista unohtaen että ihminen ei elä sanasta vaan teoista ja on lihallinen ei hengellinen olento reaalimaailmassa. Tästä syntyy ihmisen halu teeskennellä olla parempi kuin on, jumalan kaltainen yrittäessään kirkon opetusten tavoin hankkia itselleen kaikki mahdolliset hyveet piilottamalla teeskentelyn verhoon oman todellisen minänsä vahingollisin seurauksin niin itselleen, asialleen kuin ympäristölleen. Tässä on myös ristiriita antiikin perinnön "totuuden rakastajien" eli filosofien kanssa, jotka katsoivat maailmaa avoin ihmettelevin sekä kriittisin silmin.

Espoonlahden evankelisluterilaisen seurakunnan kirkkoherra Jouni Turtiainen kysyi 4.12.2018 Ylen radio Ykköseltä tulleessa aamun hartauksessa kaikille kristinuskon kirkoille yhteisesti vaikean kysymyksen: "Miten on mahdollista, että seurakunnissa on niin paljon hengellistä ja inhimillistä kylmyyttä, vaikka niiden pitäisi olla "lämmönjakohuoneita"? Voisiko se johtua siitä, että olemme eristäneet toisiamme omien kokoushuoneidemme ulkopuolelle, jos nämä toiset kokevat uskonsa eri tavalla tai korostavat uskossaan eri asioita kuin me? Onko seurakunnistamme tullut hengellisiä ja inhimillisiä "jäähdyttämöjä" sen sijaan, että ne olisivat "lämmönjakohuoneita"? Vai riittääkö lämpöä jaettavaksi vain siihen omaan huoneeseen - ei koko kirkkoon? "Turtainen vastaa itse muistuttamalla Kristuksen kirkon olevan hänen ruumiinsa, jonka tuottama lämpöenergia virtaa koko ruumiiseen - ei vain johonkin tiettyyn ruumiinosaan. Kristuksen ruumiina kirkon ja yksittäisten seurakuntien tehtävänä on jakaa hänen lämpöään kaikkialle. Tästä ruumiista irronnut jäsen tai muutaman jäsenen ryhmä jäähtyy nopeasti, koska se ei enää ole yhteydessä varsinaiseen lämmönlähteeseensä - häneen, joka on ruumiin pää ja joka säätelee lämpöä koko ruumiiseen.

Nämä kolme vaiettua ja peiteltyä asiaa; himot, ruumis ja pappien käyttäytyminen, ovat ortodoksiriitojen suurimmat syyt. Mitenkään poikkeuksellisia ortodoksipiispojen keskinäiset riidat eivät ole. Nunna Kristoduli kertoo kirjassaan "Arkkipiispa Paavali - hengellisen lapsensa silmin (Minerva 2008)" siitä kun apulaispiispana aiemmin toiminut Paavali oli valittu virolaistaustaisen Hermannin seuraajaksi arkkipiispaksi vuonna 1960, miten häntä oli heti alkanut huolestuttaa kirkkokunnan piispatilanne. Kirja kuvaa hyvin myös sitä vihan ja kiukuttelun ilmapiiriä, mikä vallitsee mustakaapuisten kirkonmiesten kesken. Ortodoksisella kirkolla ei ollut riittävän päteviä pappeja, saati sitten piispoja 60-luvulla. Noihin aikoihin ortodoksisessa kirkossa oli vain kaksi piispaa. Toinen piispoista, Helsingin piispa Aleksei oli tuolloin jo 77-vuotias eikä kirkossa ollut riittävän sopiva piispaehdokkaita, jotka olisivat täyttäneet piispalta vaadittavat ominaisuudet; tärkein oli kuulua munkkipapistoon eli joko leskeys tai naimattomuus.

Arkkipiispa Paavali ilahtui Nunna Kristodulin mukaan suuresti, kun 1960-luvun alussa pieni ja pulska luterilainen teologian tohtori Wilho Rinne Turun yliopistosta eli tuleva arkkipiispa Johannes alkoi osoittaa kiinnostusta ortodoksikirkkoa kohtaan. Erityisen ilahtunut puhdassydäminen ja sinisilmäinen arkkipiispa oli ollut kuullessaan, ettei Rinne ollut kiinnostunut naisista niin paljoa, että olisi hankkiutunut naimisiin. Mutta tässä kohden arkkipiispa teki virhearvion. Arkkipiispa, joka näki kaikki hyvinä, tulkitsi sen erheellisesti tarkoittaneen sitä, että Rinne oli syvällinen hengenmies, jota kiinnostivat enemmän ikuisuuspohdiskelut teologiasta tutkijankammiosta kuin maalliset ja lihalliset himot. Kyllä Rinne oli yhtä ihminen kuin muutkin ihmiset lihallisine ja maallisine himoineen. Hänen suuntautumisensa oli kuitenkin tuohon aikaan laissa kiellettyä rangaistuksen ohella. Rinne oli homoseksuaali, joka ei halunnut tuoda ymmärrettävistä syistä seksuaalista suuntautumistaan esille julkisuudessa. Pääkaupungin "salaisissa homopiireissä" häntä kutsuttiin tavan mukaan salanimellä "Metrotyttö".

Rinne liittyi syksyllä 1966 ortodoksikirkon jäseneksi ja eteni hyvin nopeasti ensin piispaksi ja sitten arkkipiispaksi, vähän liiankin nopeasti, kun ottaa huomioon korkean kirkollisen viran muiden haltijoiden hengellisen kasvun vieneen aikaa kymmeniä vuosia - saati sitten käännynnäisen. Rinteen etuna oli hyvä kielitaito, kirkas äly, kyky johtaa ja sekä luterilaisen Suomen että yhteiskunnan perusperiaatteiden ja toiminnan hyvä tuntemus. Samana vuonna, kun Rinne liittyi ortodoksikirkkoon, hän aloitti jo Thessalonikan yliopistossa Kreikassa teologian jatko-opinnot, oppien sekä kreikan kielen, että kirjoittaen siellä lajissaan jo toisen teologisen väitöskirjan aiheenaan kirkon kaanonit. Hänet vihittiin Patmoksen Pyhän Johannes Teologian luostarissa munkiksi nimellä Johannes. Sen jälkeen hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi arkkimandriitan arvonimellä. Jo kolmen vuoden päästä Johannes valittiin suurella äänienemmistöllä apulaispiispaksi Helsingin hiippakuntaan arkkipiispan tuella. Syksyllä kuoli kirkollishallituksen istunnon aamiaistunnin aikana iäkäs, 86-vuotias Helsingin piispa Aleksanteri.

Hänen tilalleen valittiin Johannes, vaikka epäilyjäkin oli jo alkanut esiintyä niin häntä kuin hänen toimintaansa kohtaan kirkon piirissä. Eikä mennyt aikaakaan, kun Johannes alkoi syödä tyhmempänä pitämäänsä arkkipiispa pikkumaisilla tempuillaan niin, ettei kenellekään sivullisella jäänyt epäselväksi mikä peli oli menossa. Juuri tämän takia Helsingin avoimeksi homoseksuaaliksi tiedettyä ja luterilaistaustaista metropoliitta Ambrosiusta ei valittu Johanneksen seuraajaksi. Oikeina ortodokseina itseään pitäneet karjalaistaustaiset ja kirkon konservatiiviset uskovaiset saivat näistä Johanneksen tempuista oikeaa ortodoksiuskovaista kohtaan tarpeeksen, joka oli vielä henkilökohtaisesti tukenut ja nostanut Johanneksen. Nunna Kristoduli kirjoittaa, että jos arkkipiispa Paavali oli odottanut itselleen yhteistyöhaluista työtoveria, hän pettyi raskaaksi: "Lisäksi vielä eräät hänelle läheiset papit vaihtoivat puolta ja siirtyivät metropoliitta Johanneksen leiriin. Kaikki tämä silmin nähtävästi painoi ja masensi häntä."

Kristoduli, joka ihaillen muistaa aina aika ajoin tekstissään mainita Paavalin eläneen jatkuvasti syvän nöyryyden vallassa ja olleen lujaa uskonvarmuutta sekä "sisältä loistavaa valoa" kertoo kirjassaan, miten Paavali menetti malttinsa aina, kun kuuli mainittavan edes Johanneksen nimen. Ollessaan kerran Kreikan matkallaan ostamassa itselleen erityisestä piispallisesta kirkkopukuliikkeestä hienoa pukua, hänen seuralaisensa mainitsivat Johanneksella olevan samanlaisen, jolloin Paavali oli suuttunut ja jättänyt ostoksensa siihen samaan paikkaan. Tämän taistelun loppunäytöstä kuvataan kirjoittamassani Ortodoksiesseitä (Kulttuuriklubi 2018) kirjassa itseään oikeina ortodoksiuskovaisina (lue: karjalaistaustaiset ja vanhat kirkon pappissuvut) pitäneiden ja kirkon sisältä arvovaltaisesti piispanpalleilta valtaamaan pyrkivien luterilaistaustaisten homojen välisestä viimeisestä näytöksestä taistelussa arkkipiispan seuraajasta ja kirkon sisäisten mätäpaiseiden puhkaisemisesta. Yksi kohta paljastaa lisää, ehkä tahtomattaankin, ortodoksien riitaisasta luonteesta. Nunna Kristoduli kirjoittaa kirkon tuon aikaista riitaisaa tilannetta kuvanneen hyvin se, että arkkipiispa Paavali oli kieltänyt häntä kertomasta metropoliitta Johannekselle hänen Helsingin olostaan: "Metropoliittahan vaati häntä kirjallisesti anomaan luvan, jos hän aikoi toimittaa siellä jonkin pienenkin kirkollisen toimituksen. Tämä oli ennenkuulumatonta, eikä arkkipiispa siihen alistunut vaan kävi usein Helsingissä ikään kuin salaa."

Vuonna 1970 Nunnan mukaan alettiin ennen kirkolliskokousta puhua piispojen "diktatuurista" kirkon sisällä, jota vastaan etenkin ortodoksinen opiskelijaliitto demokratian nimissä asettui vastustamaan. Tässä kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran asetettiin myös arkkipiispan arvovalta kyseenalaiseksi ja häntä vastaan hyökättiin käyttämällä asiattomia puheenvuoroja; sekä arkkipiispan autonkäyttöä arvosteltiin että esitettiin ikäviä vihjailuja kirkkomuseoon liittyvistä taloudellisista väärinkäytöksistä. Arkkipiispaa asettui tuolloin vastustamaan hänen silloinen lähin työtoverinsa, silloinen ylidiakoni, joka esitti syytöksensä avoimesti kirjeessään arkkipiispalle. Ortodoksit Suomessa rämpivät skandaalista toiseen samaan aikaan kun maalliset ongelmat paljastavat väärinkäytösten taustalla sekä kirkkaan älyn että väkevän uskon voimakkaan läsnäolon puutteen ortodoksikirkossa vieden pohjan koko kirkolta ja uskolta. Kirkko on käytännössä unohtanut Pyhän Johannes Krysostamoksen (k.407) opetukset, joka halusi palauttaa kirkkoon jo sen alussa kadonneen rakkauden hengen, eli enemmän toimintaa ja palvelualttiutta kristittyjen keskuuteen, mutta joutui maanpakoon ja ortodoksisten hallitsijoiden, virkamiesten, piispojen sekä munkkien vainoamaksi, jotka eivät sietäneet hänen suorasanaista kritiikkiänsä tekopyhyyttä ja rikkaita suosivaa politiikkaa vastaan vastoin oikean kristillisyyden sanomaa.

Ortodoksiriitojen pääarkkitehtinä pidetään älykästä ja äksyilevää metropoliitta Arsenia, joka on kova juoksuttamaan ihmisiä oman oikkujensa mukaan ja toimissaan eräänlainen anti-Johannes Damaskolainen (k.750), ja kampanjoinut viimeiset vuodet lähes avoimin kortin nykyistä arkkipiispaa vastaan oman arkkipiispuutensa puolesta. Arkkipiispaksi Arsenia ei koskaan päästetä. Siitä tuntuu vallitsevan ortodoksipiireissä lähes yksimielisyys, sillä Arsenin kaapin luurangot saattavat olla vielä pahempia kuin aikoinaan Johanneksen tai Ambrosiuksen ja Pantaleimonin yhteensä. Pyhä Johannes Damaskolainen opetti apofaattisesta jumalasta yrittämättä asettaa Häntä luotujen joukkoon toisin kuin Arseni, jolle päinvastainen tulkinta jumalasta on kuulemma tullut lähes pakkomielteiseksi ja vääräksi tulkinnaksi, vaikkei hän sitä julkisesti ja selvinpäin oman piispallisen nahkansa pelastaakseen uskalla sanoa muita kuin sydänystävilleen. Damaskolaisen mukaan Jumalan suhteen oli mahdoton sanoa, mitä Hän olemukseltaan oli. Jumalainen oli hänelle ääretöntä ja käsittämätöntä. Jumalasta voitiin Damaskolaisen mielestä käsittää vain Hänen äärettömyytensä ja käsittämättömyytensä.

Arsenin yksi suurimmista synneistä ortodoksien sisällä on ollut jatkuva maan kaivaminen arkkipiispan jalkojen alta samaan tapaan kuin mitä Johannes teki silloiselle arkkipiispalle. Arsenin väitetään aloittaneen arkkipiispan ajojahdin syöttämällä skandaalinnälkäisille medioille arkkipiispan toimista väärää ja arkkipiispaa halventavaa tietoa. Se on ortodoksimaailmassa kaikkien sääntöjen vastaista. kirkon päämiestä ei turehaan kutsuta virallisesti Kaikkein Pyhimmäksi Esipaimeneksi. Tänään Haminan piispaan vaaliin Valamon luostarikirkossa päättynyt ortodoksien kirkolliskokous vahvisti Arsenin asemaa tulevassa arkkipiispapörssissä, mikä saattaa käynnistyä jo ensi vuoden alusta, kun nykyistä arkkipiispaa yritetään kammeta "hyvin ansaitulle eläkkeelle". Arkkipiispa on joutunut yhteisen sovun nimissä nielemään piispainkokouksissa Arsenin ja Mikaelin sanelupäätökset. Viimeinen naula arkkuun oli piispainkokouksen päätös asettaa Haminan piispaksi nimettyyn apulaispiispan vaaliin vain yksi ehdokas, myötäilijänä ja arkkipiispan viholliseksi tiedetty Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Sergei, jonka arkkipiispa erotti tehtävästään muutama vuosi sitten Valamon luostarissa ilmenneiden lukuisten epäkohtien takia, jotka todistivat Sergein lähes kyvyttömäksi ymmärtämään ja johtamaan käytännön asioita. Sergein aloittaessa yhtenä täysivaltaisena piispana piispainkokouksessa, arkkipiispalla ei ole yhtään tukijaa ja hänen katsotaan olevan pakotettu siirtymään eläkkeelle Arsenin tieltä. Tai näin Arseni on asian suunnitellut, sillä Sergein pyhäksi tehtäväksi on suunniteltu nykyisen arkkipiispan mollaaminen ja Arsenin arkkipiispaehdokkuuden rummuttaminen.

Arsenin valinnan esteenä on kuitenkin monta muttaa, kuten homous ja ylpeyden synnit. Haminan piispanvaalissa Sergei sai 27 kirkolliskokousedustajan äänet mutta sinnikäs oppositio kahdeksalla äänellä muistutti olemassaolostaan. Näitä oikeaoppisiksi ortodokseiksi kutsuttuja pappeja, jotka tietävät katumuksen olevan ensimmäinen parantava lääke jumalattomuuden sairauteen ja hyveiden unohtamiseen Pyhän Johannes Siinailaisen varoitusten mukaan, sillä papin keskeinen tehtävä on parantaa "henkiseen orjuuteen" joutuneita ja sielultaan sairaita ihmisiä. Arsenin kohdalla tilanne on vaikea, ellei mahdoton, sillä sairaan ihmisen hoitaminen sairaassa työyhteisössä on vaikeaa silloin, kun hän on itse yksi johtajista ja pyrkii vielä kaikkein suurimmaksi johtajaksi. Ylpeys on ortodoksimaailman synneistä yksi suurimmista, asia, josta puhutaan koko kirjan verran ortodoksikirjallisuuden pyhässä Dostojevskin Karamazovin veljeksissäkin. Ihminen on epätäydellinen ja jumala täydellinen ortodoksiuskon mukaan. Siksi kaikki tämä on tuttua, toistuvaa ja hyvin inhimillistä armon käydessä oikeudesta, jos synnintekijä ymmärtäisi itse katua eikä vain saarnata sitä muille, sillä ortodoksiuskon mukaan puhtaan ja jumalaa etsivän sydämen tulisi katua syntejä ja palata luonnolliseen tilaansa katumuksessa jumalan armon ja rakkauden pariin. Katumus on tärkeä mutta ortodoksipapistossa ylpeyden synnin takia unohdettu asia, ja aivan erityisesti Arsenin kohdalla. Katumus näet määrittelee välittömät ehdot sille, että ihminen voisi jakaa jumalan valtakunnan ja jumalan ja jumalan luomattoman valkeuden näkemisen - katumuksen hengellinen ilmasto ei koskaan lakkaa olemasta.

Ylpeyden synti, malliset himot sekä katumattomuus kertovat siitä henkisestä ja moraalisesta rappiosta mikä suomalaisissa ortodoksipapeissa pistää pahasti silmään, eli hurjasta valehtelemisen kyvystä ja halusta, oli kyseessä mikä tahansa helposti huijattavissa oleva asia sekä yhtä epämiellyttävän laajasta tekopyhyydestä, mutta ennen kaikkea piispa pyhän Basileoksen (k.379) tärkeän kehotuksen "ihmisrakkauteen" lähes täydellisestä unohtamisesta. Pyhän Basileoksen mukaan, jos ihminen ei ollut armollinen lähimmäisilleen, kuinka hän pystyi edellyttämään, että jumala olisi armollinen hänelle? Thessalonikin metropoliitta pyhä Gregorius Palamas taas korosti, että ortodoksinen teologia perustui hyviin tekoihin ja kristilliseen elämään, ja että sen piti koskea nimenomaan pappeja. Suomen ortodoksikirkossa näin ei ole, vaan ortodoksipapit harrastavat keskenään "kroonista keskinäistä kiusaamista" eivät osaa tai halua antaa toisilleen anteeksi keskinäisiä loukkauksiaan, vaan vihoittelevat vuosikymmeniä pikkuasioista toisilleen eivätkä tee koskaan inhoamiensa pappien kanssa sovintoa keskenään.

Arkkipiispa Paavali kirjoitti kirjeessään nunna Kristodulille vuonna 1975, miten Valamossa oli sinä kesänä vaikuttanut nuori apulaisprofessori Joensuun korkeakoulusta, jonka hän oli liittänyt kirkkoon: "Hänellä on vakaa aikomus siirtyä uudelta vuodelta pysyvästi Uuteen Valamoon. Hän on tarmokas ja käytännön asioissa pätevä henkilö ja omaa soveliaan mielialan, joten jos Jumala suo hänestä voi tulla uuden polven alullepanija." Arkkipiispa oli oikeassa. Nuoresta apulaisprofessorista tuli ensin veli Kristoforos ja sitten pappismunkki Ambrosius. Häneen ja toiseen luterilaistaustaiseen homoon, silloiseen Valamon luostarin igumeeniin ja myöhempään rokonarpiseen metropoliitta Panteleimoniin, jota "alan piireissä kutsutaan Tom of Valamoksi" laitettiin silloin vanhojen ortodoksipäättäjien kesken suuri toive paremmasta huomisesta, kun ei vielä tiedetty mitä he olivat miehiään. Mutta kohtalo tai arvoituksellinen jumala puuttuu peliin ikävällä tavalla. Oikeiden ortodoksien omana salaisena Paavalin seuraajaehdokkaana pitämä Valamon lääkärin koulutuksen saanut pappismunkki Sergei eli Veli-Pekka Leimu kuoli järkyttävässä auto-onnettomuudessa syystalvella 1979. Hänen autonsa syöksyi läpi järven jään matkalla Joensuuhun.

Kukaan ei tiedä tarkalleen miksi ja miten kaikki tapahtui. Paljon hänen kuolemastaan on vieläkin sumun peitossa. Pettivätkö auton jarrut vai ajoiko hän tahallaan itsensä kuoliaaksi? Arkkipiispan suru oli suuri, kun hän kirjoittaa ortodoksien menettäneen samalla myös silloin ajankohtaisena olleen apulaispiispaehdokkaan (ja ehkä myös tulevan arkkipiispan?). Toinen yhtä suuri menestys ortodoksikirkkoa kohtaa vuonna 1984 kun Sergein jälkeen uudeksi oikeiden ortodoksien arkkipiispaehdokkaaksi ja Paavalin seuraajaksi toivottu piispa Aleksei kuoli yllättäen vain 42-vuotiaana. Paavalilla oli heikko sydän, mutta siitä huolimatta hän sai elää pitkän elämän. Ortodoksisuus eli 60-luvulla hiljaiseloa Suomessa mutta piristyi 70-luvulla uuteen loistoon. Arkkipiispa Paavali kuoli 1988 ja on haudattu Uuden Valamon hautausmaalle. Häntä pidetään Suomen ortodoksikirkon viimeisenä suurena hengenmiehenä. Ehkä myös osaksi nostalgisista syistä. Hänen seuraajansa ovat olleet ihan toista maata mitä hengellisiin kysymyksiin ja kristilliseen retoriikkaan tulee. Tästä on hyvä esimerkki, kun arkkipiispa Paavalilta kysyttiin vähän ennen eläkkeelle jäämistään, miten ihminen kasvaa hyväksi ortodoksiksi, hän vastasi: "Olkaa täydelliset. Tämä kristityn päämäärä on vaikea, sillä kukaan ei voi olla täydellinen. Sitä kohti on kuitenkin ponnistettava. Ortodoksiset tavoitteet ovat sydämen puhtaus ja ortodoksinen korostus on se, että mitä lähemmäs Jumalaa ihminen kehittyy, sitä huonommaksi hän itsensä havaitsee, kuten kirkkaassa auringossa näkee kaikki pölyhiukkaset. Hyvä ortodoksi on se, joka tuntee itsensä huonoksi kristityksi."

Valamon luostari, niin uusi kuin vanhakin, ovat olleet aina taloudellisen vallan, politikoinnin, ikonien salakuljetuksen ja homoseksuaalisesti suuntautuneiden miesten turvallinen "priskilliolainen" suojakilpi eli pakopaikka ahtaan maaseudun heteroseksuaalisesta ympäristöstä perheenperustamisvaatimuksineen, ja suomalaisen ortodoksikirkon käyntikortti sekä Potemnikin kulissit suhteessa läntiseen ja luterilaiseen Suomeen, ja sitä kautta koko maailmaan samalla tavalla, kuin nyky-Israelilla on suvaitsevaa länttä varten esittää kaunis ja aurinkoinen sateenkaari-Tel Aviv. Siksi olikin koko huonossa hapessa olleelle ortodoksisuudelle kuin lottovoitto, kun kolme luterilaistaustaista homoa, "eräänlaiset henkisesti ovelat nykytartuffet", piispat Ambrosius (joka on lainannut nimensä aikoinaan Milanossa vaikuttaneelta ja Augustinuksen oppi-isänä tiedetyltä kirkonoppineelta) ja Panteleimon sekä Arseni kolkuttivat 70-luvulla kuolemassa ja kuihtumassa olleen Uuden Valamon luostarin ovea ja pyrkivät munkeiksi, ihan muut asiat mielessään kuin palvella nöyrästi työtä tekemällä ja rukoilemalla jumalaa.

Ei olisi ollut Paavalia ilman Kristusta, mutta ei olisi myöskään ollut kristinuskoa ilman Paavalia, uusi usko olisi jäänyt silloin vain juutalaisen lahkon uskonnoksi ja se olisi tuomittu kuihtuman, ellei Paavali olisi pelastanut sen historialle ja tehnyt siitä maailmanuskonnon. Ihan samalla tavalla voi väittää että, jos ei olisi ollut näitä kolmea häikäilemätöntä ja itsepetturuudessaan korruptoitunutta piispaa, jotka pukivat päälleen munkinkaavun ja liimasivat itsensä ulkokuoreen mainoskuvaksi itsekkäiden syntiensä peitoksi ortodoksisuuden, koko marginaalisesta ja näkymättömäksi muuttuneesta uskosta ei olisi kuultu 70-luvun jälkeen muuta kuin valtamedioissa pakollisena pääsiäisjuttuna siitä, miten ortodoksit kiertävät pääsiäisyönä ympäri kirkkoa, syövät pashaa ja seisovat tuntikaupalla itsensä jumalansa nimissä läkähdyksiin. Pitää muistaa jo Eustatios Tessalonikilaisen (k. 1195) kiinnittäneen saarnoissaan huomiota munkkien ja luostarien ongelmiin. Eustatioksen mielestä munkin tuli olla ihanteellisessa mielessä jumalallisen ja inhimillisen elämän välittäjä vaikka todellisuus oli jo silloin jotain ihan muuta. Munkit olivat sivistymättömiä työmunkkeja etupäässä, ja olivat sairastuneet maallistumisen sairauteen niin, että Eustaioksen mukaan siitä kärsi hengellinen elämä. Munkkeja kiinnostivat seksi, malekseminen julkisilla paikoilla, rivouksien puhuminen sekä keskinäiset kinastelut enemmän kuin tutustuminen Bysantin hengellisyyden klassikkoihin.

Suomalaisen ortodoksikirkon ja uskon pelastanut Uuden Valamon-konstruktio sellaisena käsitteenä ja mielikuvana kuin sen nykyisin tunnemme, on kokonaan näiden kolmen keskiverto-ortodoksia hieman älykkäämmän ja toiminnallisen miehen ansiota, vaikka luostarin imago on kärsinyt kovasti sen nykyisen hyväntahtoisen mutta visiottoman johtajan, tänään Haminan piispan tittelillä ortodoksikirkon uudeksi apulaispiispaksi valitun Sergein osaamattomissa käsissä, jonka on perso kaikille kunnianosoituksille ja kuin harakka, joka kerää erilaisia ristejä ja keimailee niillä. Huhutaan, että Leo osti hänet hiljaiseksi hävittyään oikeudessa Sergein erottamisen myöntämällä Sergeille hienon Pyhän Karitsan ristinmerkin, jota hän pitää yöpukunsa alla yölläkin. Uuden Valamon nousun vuosikymmeninä 70-ja 80-lukujen taitteessa luostarin silloinen johtaja, igumeni Panteleimon vastasi luostarin johtamisesta antaen julkiset kasvot ortodoksisuudelle lukuisissa esiintymissään valtamedioissa. Taloudenhoitaja Ambrosius huolehti taloudesta ja julkkiksista sekä julkisuudesta. Pappismunkki Arsenista tuli mystiikan ja bysanttilaisen taiteen, erityisesti ikonien asiantuntija, täydentämään ortodoksisen taidehistorioitsija Aune Jääskisen työtä, kuten hän mieluusti kertoo itsekehuna hartaille kuuntelijoilleen, vaikka hänen ja Jääskisen tasoero on kaikilla mittareilla mitattuna melkein sama kuin Ugandan ja Umeån.

Monet itseään ainoina oikeaoppisina pitävät ortodoksit kysyvät tänään, olivatko nämä kolme sittenkään sydämestään ortodokseja vai onko kaikki heille vain munkinkaavun tavoin päälle vedetty vaate, jossa pontimena on halua olla jotain muuta kuin mitä he ovat jumalan kustannuksella ja nimissä korostamalla ulkokohtaisia asioita kuten estetiikkaa, tapoja ja käskyjä aidon sydämenuskon ja viattomuuden kustannuksella (vaikka Immanuel Kant sanoi viattomuuden olevan ihana asia siitä huolimatta, että viaton oli helposti harhaan johdettavissa)? Todennäköisesti he olivat kaikkea muuta kuin viattomia ja aidosti jumalaansa etsiviä tutkiskelijoita, näin on mutta se ei ole poikkeus kristillisissä piispallisissa tehtävissä ympäri maailman historian valosta katsottuna. Harvan korkean kirkonmiehen, joka joutuu käyttämään älyään, jo sitä löytyy, aina ei löydy, sanotaan olevan uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä samalla tavalla kuin joku huivipäinen viaton mummo jumalanpalveluksessa sohimassa ristinmerkkejä pakana tavoin ympäriinsä kääntääkseen jumalan hyvän tahdon puoleensa.

Jumalan ja itse ortodoksiuskon, mutta ei Uuden Valamon, kannalta oli surku, ettei näistä kolmesta itsetietoisesta ja itsevarmasta näyttelijästä tullut suurta uskonmiestä tai edes nöyrää kristittyä. Miehet eivät ole aina puheväleissä keskenään arjen keskinäisissä riidoissaan tai ylimpiä ystäviä Kristuksen rakkaudessa veljinä, mutta eivät myöskään avoimesti vihollisia keskenään, kalastelevathan he samoilla apajilla kilpailijoina mustasukkaisesti omia reviirejään suojellen. Tärkeintä on kuitenkin asioita läheltä seuraavien korkeiden ortodoksilähteiden mukaan se, että he ymmärtävät olla syömättä julkisesti toisiltaan silmiä päästä vaikka mieli selvästikin aina välillä niin tekisi, etenkin apulaispiispa Arsenilla, josta tuli 1.1.2019 äänestyksen jälkeen (apulaispiispa Arseni 22 ääntä, Valamon luostarin johtaja Sergei 10 ja arkkimandriitta, Lintulan nunnaluostariin "muista rikkeistään" karkotettu Andreas Larikka, jota kutsutaan "alan piireissä koiransa näköiseksi veteläksi mopsiksi" 2 ääntä sekä protestiksi yksi tyhjä opposition ääni) uusi Karjalan ja Savon metropoliitta odottamaan vuoroaan nousta Leon seuraajaksi arkkipiispaksi.

Tilanne on kulisseissa kriisiytynyt. Oppositio pelaa aikaa ja yrittää pitää nykyisen arkkipiispan niin kauan kuin mahdollista virassaan. Uudeksi arkkipiispaksi halutaan joku nykyisten piispojen ulkopuolelta tuleva "keskinäisissä kiistoissa ryvettymätön", joka palauttaisi hengen tyhjään kirkkoon. Sellaisia kasvaa Valamon luostarissa. Pyhä henki on jakanut ortodoksien mukaan jokaiselle kirkkonsa jäsenelle yksilöllisiä lahjoja, jotka on tarkoitettu koko kirkkoruumiin hyväksi. Mutta nämä ovat vain sanoja, joita ylikiihottuneen mystisen taikauskopuheen kirkolliset ammattilaiset suoltavat tietäen itsekin hyvin sen ikävän tosiasian, etteivät kauniit sanat ole tosia - eivät toden sanat kauniita, ainakaan silloin kun on kyse vallasta, kunniasta ja maineesta. Ortodoksit ovat kovin eripuraisia ja näennäisen leikkisän ulkokuoren alla itseään muille mukavina mainostavia, myös sanavalmiita ja sentimentaalisia karjalaisia, jotka myös kolikon toiselta puolen osoittautuvat ilkeän pisteliäiksi ja riitaisiksi juoruilijoiksi, joissa oli jyrkissä luonnevaihteluissaan jotain yhtä lapsellisen huvittavaa ja arvaamatonta sekä samalla viatonta, kuin hullunhauskoissa mutta kovaäänisissä ja pitkän päälle rasittavissa italialaisissakin.

Vuosisadassa ennen pidetyistä ja hieman yksinkertaisiksi tiedetyistä karjalaistaustaisista ortodokseista on tullut Suomen ortodoksikirkolle varsinainen riippakivi (mm. isä-Mitro, Arkkipiispa Leo, Merrasten hirmuhallintoperhe sekä Huurinaisten jo lähes sukupuuttoon kuollut pappisperhe, puhumattakaan ortodoksikirkon ehkä pahamaineisin ja häikäilemättömin pappissuku, Petsalot, jotka kaikki kuuluvat karjalaisjälkeläisiin) sillä he ovat kovaäänisinä etujaan puolustaessaan myös tottuneita riitelemään eikä sivistyksen taso ole kovinkaan paljoa noussut vuodesta 1887, jolloin toimittaja ja historioitsija Julius Krohn kirjoitti Suomen-suku-kirjassaan kreikanuskoisista karjalaisista ja inkerikoista: "Nämä ovat, syystä kun jumalanpalvelus pidetään heille ymmärtämättömällä Venäjän kielellä, paikoittain hyvin alhaalla sivistyksen kannalla ja voi heistä kristinuskon pääkohdistakin tavata hullunkurisimmat käsitykset." Arseni ei kuulu mihinkään näistä ryhmistä. Silti häntä todennäköisesti ei valita uudeksi arkkipiispaksi siksi, että hän on turhankin ärhäkkänä kommentoimassa joskus maallisia sisariaan ja veljiään muiden mielestä paljon pahaa aiheuttaen.