Jos haluamme olla vapaita, meidän on tehtävä oma "nomoksemme""

Teksti Harald Olausen

"Sunday Times on brittiläinen sunnuntaisanomalehti, jonka levikki tekee siitä suurimman Britannian laatulehtenä. Se perustettiin vuonna 1821 nimellä The New Observer. Sen julkaisee Times Newspapers Ltd, News UK:n (entinen News International) tytäryhtiö, jonka omistaa News Corp. Times Newspapers julkaisee myös The Timesia. Molemmat erikseen ja itsenäisesti perustetut lehdet ovat olleet saman omistuksessa vuodesta 1966. News International osti ne vuonna 1981."

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Sunday_Times

Rotat jättävät aina uppoavat laivat. Niin nytkin Englannissa, missä Ylen uutisen mukaan australialaisen mediamoguli Robert Murdochin The Sunday Times vaihtoi leiriä sopivasti muutama päivä ennen vaaleja, joissa työväenpuolueelle on ennustettu murskavoittoa. Ei ole koskaan liian myöhäistä nuolla tulevia vallanpitäjiä). Sen tietää yli 90-vuotias mediamoguli kokemuksesta. Murdoch ei ole suosittu työväenpuolueen keskuudessa, koska sen viimeinen kampanja 1990-luvun puolivälissä Tony Blairin puolesta johti tutkimuksiin poliittisesta korruptiosta. 

Murdoch sai kulissien takana paljon hänelle kuulumatonmta valtaa vastalahjaksi New Labourin tukemisesta ja Tony Blairin maine sai kovan kolahduksen. Uutinen The Sunday Timesin äkillisestä kääntymisestä Labouriin suuntaan hymyilyttää. Cornelius Castoriadis väitti kreikkalaisten luoneen totuuden ajattelun loputtomana liikkeenä, joka panee rajansa jatkuvasti koetukselle ja kääntyy tarkastelemaan itseään. Juuri tämä radikaalisuus eli tietoisuus siitä, että yksilö on sen yhteiskunnan tuote, jossa hän elää, on tärkeä oivallus.

Ignacio Ramonetin, Le Monde diplomatiquen entinen päätoimittaja, kuvaa ilmiötä maailmanlaajuiseksi ja väittää teoksessaan Mediaräjähdys (INTO 2011), että mediaplaneettaan on törmännyt ennennäkemättömän suuri asteroidi, ja perinteinen journalismi on kaikkialla joutunut samankaltaiseen kiipeliin kuin lilliputtien saarelle rantautunut Gulliver, jota sitovat tuhannet pienet langat. Ramonet kysyy kirjassaan, mikä on mediaekosysteemimme ja demokratian kohtalo?

"Internet-asteroidin aiheuttamaa tuhoa voi verrata dinosaurusten sukupuuttoon; se muuttaa ratkaisevasti koko median ekosysteemiä ja saa aikaan lehdistön joukkokadon. Toisaalta on kuitenkin hyvä muistuttaa, että se ulottuu parempiosaisten maailmaan. Lehdistö, teollisen aikakauden media, pysyy todennäköisesti hengissä. Joukkoviestintä ei kuitenkaan enää ole entisellään, sillä ne tahot (sanomalehdet, radio ja televisiouutiset), jotka ovat tähän asti hallinnoineet, korjanneet ja muotoilleet informaatiota, ovat joutuneet sivuosaan."

Ei pidä unohtaa Giorgio Collillen kirjassaan Nietzschen jälkeen (niin&näin, 2008) muistuttaneen dialektiikan olevan riitti: lopussa vastustaja antautui, hänen kohtalonaan oli antautua, aivan kuin uhri. Dialektiikassa pelkästään arvoitukseen liittyvä kuolemanvaara sen fyysisessä mielessä Collinin mukaan vähenee. Agonistisessa mielessä ajatuksen kohteen eli väitteen tuho on täydellinen, ja myös vastaajan itsensä, sikäli kuin hän taistelee ajatuksestaan - olihan arvoituksen toinen tyypillinen nimi grifos eli "verkko. Juuri siinä me nyt pyristelemme!

Se oli myös ovela ansa, jonka piti sulkea sisäänsä ja tukehduttaa kokeeseen uskaltautuva ihminen, jolla oli kaikki pelissä ja menetettävänä. Collie kysyikin siksi, olisivatko kreikkalaiset voineet rakentaa täydellisempää, sotkuisempaa verkkoa, kuin mitä oli tuo logoksen, toisin sanoen keskustelun ja sen aikaansaannoksen, järjen, monisanaisten solmujen kudos? Toisin sanoin kyseessä on älyllinen verbalitiikka.

Sellaista kuin Briteissä tapaa niin arjessa kuin koko yhteiskunnassa. Muistelen aikaani Englannissa, kun mutaman vuoden toimittajakokemuksen jälkeen 1990 pääsin puoleksi vuodeksi opiskelemaan ja työskentelemään Manchesteriin Englantiin saman aikaan kun Robert McMurdoch heitti yli 5000 toimittajaa omistamistaan lehdistä ulos Lontoon perinteikkäällä lehdistökadulla Fleet Streetillä, ja paikallinen sanomalehtimiesliitto NUJ (National Union of Journalists) aloitti pitkään jatkuneen ennalta tuhoon tuomitun lakkonsa.

Tutustuin englantilaisen yhteiskuntaan, politiikkaan ja kulttuuriin kiertelemällä laajasti ympäri saarivaltakuntaa, niin että kun Belfastissa oli räjähtänyt pommi, lähdin paikan päälle haistelemaan ilmaa, ihmisten mielipiteitä ja tutkimaan tapahtuneita. Kirjoitin pieniä uutismaisia katsauksia kaikesta näkemästäni muutamaan suomalaislehtiin, ja lisäksi tein lyhyitä viiden minuutin reportaaseja saarivaltakunnasta.

Se oli aikaa ennen nykyajan tekniikkaa. Jouduin soittamaan öisin Ylen ulkomaankeskukseen Manchesterin yliopiston ulkomaalaisille opiskelijoille tarkoitetun residenssin yleisönpuhelimesta. Puhelin oli aamusta iltamyöhään ahkerassa käytössä ja usein varattu, joten tein raporttini aina aamuyöstä kahden ja kolmen välillä soittamalla Ylen ulkomaankeskuksen päivystävälle toimittajalle, että soittavat minulle takaisin viiden minuutin kuluttua äänittääkseen lyhyen raporttini seuraavan päivän Tänään iltapäivällä-ohjelmaan.

Vuoden kaivoslakoista kunnialla selvinnyt 1990 Englanti oli jo hiukan yhteiskuntaa toimittajan silmin katsoneelle 28-vuotiaalle uteliaalle toimittajalle aiheidensa puolesta kuin yötä päivää käynnissä ollut kultakaivos. Puhumattakaan englantilaisten uskomattomasta kyvystä olla olemisessaan ja sanoissaan kaikkea sitä vastaan, mikä on jotain aivan liian tavallista, helppoa ja yllätyksetöntä.Tutustuin Sokrateksen kutsumuksen, mikä oli yllyttää ihmisiä huolehtimaan sieluistaan; hänelle elämä ilman tutkiskelua ei ollut elämisen arvoista. Yksi hänen pääväittämiään olikin, että kuka tahansa pystyi tutkimaan omaa elämäänsä ja ajatuksiaan ja siten viettämään arvokasta elämää.

Kiersin avoimin mielen kaikkialla. Tutustuin myös englantilaiseen politiikkaan ja politiikkoihin, mm. erääseen vaikutusvaltaiseen ylähuoneen työväenpuolueen vasenta laitaa edustaneeseen lordiin, ja muutin Suomessa lukemani perusteella saamiani ennakkokäsityksiäni Margareth Thatcherista tutustuttuani syvällisemmin paikan päällä alahuoneesta kertovia uutisia tarkkaan seuraten sekä hänen puheidenkirjoittajansa Sir Bernard Inghamin kirjoittamaan kirjaan Thatcherista.

Minulla oli silloin, kuten on vieläkin tapana, etten varsinaisesti etsi mitään ihmeellistä, vaan olen niin kuin en olisikaan, ja se ihmeellinen etsii minut itse käsiinsä, jos se on sen arvoista ja kiinnostavaa, niin kuin se aina lopulta on ollut, ja tuottanut sykähdyttävimmät kristallisoinnit, sillä olin jo huomannut ettei minun kannattanut turhia pysähdellä ja yrittää tehdä paikalle jäänteihini kotia, sillä mikään muukaan, vähiten aika, ihmiset ja ympäristö ympärilläni eivät pysähtyneet.

Näin tein myös Manchesterissä ja jo hieman etukäteenkin, sillä heti kun olin saanut tietää stipendistäni Manchesteriin, lopetin ensin juomisen keskittyäkseni teräni hiomiseen, ja ensi töikseni Manchesteriin saavuttuani ostin uutuuttaan hehkuneen maastopolkupyörän, ja aloin tutustua ahkerasti ympäri kaupunkia sen katuja polkien uuteen asemapaikkaani polkupyörän selästä tarkkaillen mielenkiintoista ympäristöäni, ja siitä minuun salaperäisellä tavalla heijastunutta äärettömyyttä ja sateenropinan vuosituhantista leikkiä silmieni edessä.

Eräänä iltana eksyin totutulta reitiltä enkä löytänyt esikaupungissa sijainneeseen residenssiimme. Olin jo luopua toivosta, kun näin erään kapean kujan päässä epätavallisen kirkkaat valot, joita kohti lähin polkemaan. Kun pääsin perille, kuja leveni Manchesterin vankilanmuuriksi ja sen leveäksi piikkilankojen verhoilemaksi pääportiksi, minkä edessä näin kymmenien poliisien muodostamia vartioketjuja, ulkomaalaisten televisioyhtiöiden lähetysautoja sekä Manchesterin vankilanrakennuksen ikkunasta ulosroikkuvia ja kovasti huutavia vankeja.

Olin kävellyt suoraan sisälle haastavaan ja isoon uutiseen, mikä odotti selitystään. Sain sitä odottaa kolme kuukautta, mutta tuosta päivästä lähtien joka ilta suuntasin polkupyörälenkkini Manchesterin vankilan porttien ulkopuolelle, kunnes eräänä yönä yhdysvaltalaisen ABC -kanavan toimittaja kertoi minulle höyryävää teekupposta koleassa huhtikuun yössä siemaillessamme Thatcherin saaneen tarpeekseen vankilakapinasta, ja suostuneen lopulta neuvottelemaan kuvernöörin välityksellä sopimuksesta kapinoitsijoiden kanssa.

Poljin pyörälläni majapaikkaamme sydän pamppaillen ja mietin, olisiko tavallisten iltojen tapaan puhelinkioskissamme pitkä jono. Olin unohtanut että samana iltana kaupungilla olivat yliopiston isot juhlat ja puhelin oli vapaa. Soitin Ylen ulkomaankeskukselle ja aloin värkätä seuraavan päivän kello 14.00 uutisten jälkeen alkavaan Tänään iltapäivällä-ohjelmaan uutista Manchesterin vankilalakon päättymisestä.

Sain jutun valmiiksi ja harjoitelluksi suoraa puhelinraporttia varten kun puhelin pärisi ja Pasilassa oltiin valmiita äänittämään 3,5 minuutin raporttini. Kun raporttini seuraavana päivänä ajettiin ulos Yleltä, olin ainoa pohjoismainen toimittaja, joka oli saanut skuupin tunti sen jälkeen kun Manchesterin vankilakapinan oli päättynyt. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa Watergate -toimittajana tunnetuksi tulleen Carl Bernsteinin määritelmän hyvästä journalismista, joka oli aina luonteeltaan tutkivaa journalismia. Jutun "marxilainen hevostoimittaja".

Tapasin ammatikseni ja huvikseni jännittäviä kummallisuuksia. Iltaisin liikuin hauskassa ja fiksussa joukossa, jossa oli diskohörhöjä, homonäyttelijöitä ja feministitutkijoita. Elin näin kaikki aistit avoimena ja innoissani 80-luvun huipennusta keskellä Manchester-ilmiötä, josta tuli tärkeä sukupolvikokemus ja journalismikouluni. Englannissa lempeän kapinallisesta ilmapiiristä löysin sokraattisen sarkasmin ja ironian, joka oli kulkeutunut antiikin draaman ja demokratian syntysijoilta Shakespearen näytelmien kautta englantilaista mielenmaisemaa hallitsevaksi piirteeksi jo 1500 -luvulta lähtien.

Onko olemassa vieläkään osuvampaa ja koskettavampaa analyysia hybriksesta, "jos menet liian pitkälle, epäonnistut ja tuhoudut", kuin Henrik IV-näytelmän surullisen hahmon ritari Falstaff, ja erityisesti Orson Wellesin omakohtaiseen kokemukseen perustuen vereslihalla esitettynä?. Olin edellisen kerran "melkein vieraillut "Englannissa, kun Tanskan Ålborgista vuonna 1972 rahtilaivalla lähtiessämme Afrikkaan, jouduimme viemään koko Pohjanmeren myrskyt läpi Tanskan Skagenista Englannin Kanaalin juhlineen messipojan Doveriin, jonka valkoisten kalkkikallioiden eteen ankkuroimme siksi aikaa kun ambulanssivene kävi hakemassa onnettoman pojan sairaalaan.

Kahdeksantoista vuotta vuotta myöhemmin olin jo aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori mies, joka ensitöikseen osti juna-asemalta päivän tärkeimmät sanomalehdet The Daily Telegraphyn, The Timesin, The Independentin sekä The Guardianin, vain huomatakseen Obituares, eli kuolinilmoituksia -osia lukiessa, että routa oli sulattanut jähmettyneeksi luulemani luokkayhteiskunnan huumorintajuttomuuden: enää ei vainajista kirjoitettu pelkästään ylistävästi, vaan myös satiirisen ivallisesti alleviivaten, mitä mahtavammasta henkilöstä oli kyse.

Myöhemmin tajusin englantilaisen sivistyksen olevan niin syvää, ettei kyseessä ollut muuta kuin se, että kuolinilmoituksista vastaavat toimittajat olivat käyneet sellaisia kouluja, jossa jo alaluokilla oli luettu Plutharkoksen Kuuluisien miesten elämänkertoja ja ymmärretty, että kuuluisuus ja kunnia riisuvat ihmisyyttä tehokkaasti pois, ja että vain oikea sankari on se joka välittää, sillä kusipäisyyttä vastaan paras lääke on säilyttää ihmisyytensä (eikä historia ole vapauttava ketään vaan paljastaa ne virheet, jotka kuvattu tyyppi on omaa typeryyttään, kunnianhimoaan ja kateuttaan aiheuttanut lähimmäisilleen).

Hämmästyksekseni englantilaisten valtamedioiden käyttämä ironia oli sokraattisen avointa ihmettelyä ja alilyöntiä (engl. understatement), jossa asia saatettiin esittää älyllisesti haastavasti kieltämällä sen vastakohta, niin että sitä kehittämällä omiin tarkoituksiinsa ja huippuunsa (jotain vastaavaa tarkoitusperää varten, kuin Orwellin tarkoittama uuskieli oceania toimi hämätessään ja hallitessaan asioista tietämättömiä ihmisiä) saattoi kehittyä liukaskieliseksi opportunistiseksi manipuloitsijaksi sopivan paikan ja tilaisuuden tullen, kuten McMurdoch ja Blair.

Olin ennen Manchesterin matkaani liftaillut kaksi kuukautta Espanjassa Valencian alapuolella sijainneissa marokkolaisia pimeitä työntekijöitä täynnä olevissa pienissä rannikon appelsiinikylissä, missä ei muuta ollut kuin appelsiinilehdot, marokkolaiset, yksi kauppa ja baari, samaan aikaan kun Salvador Dali kuoli, seurani matkaeväinäni vain kalliolaisesta Ervastin divarista ostamani Platonin kootut teokset (paitsi V-kirja Valtio).

Ja koska koko ajan satoi tai oli pilvistä ja asuin melkein yksinäni joko halvoissa muutamaan huoneen käsittäneissä b&b-paikoissa, tai käsittämättömän suurissa ja autioilta tuntuneissa nuorisomajoissa, luin kirjat kun muuta tekemistä ei ollut, kymmeniä kertoja kannesta kanteen niin että osasin ne melkein ulkoa tankatakseni Manchesterin matkaani varten sisääni Platonin maailman skeptisyyttä.

Pian sain huomata, että Englanti oli kosteasta saari-ilmastostaan ja kahden kerroksen väestöstään huolimatta ennakkomainettaan huomattavasti parempi maa, jossa jokainen oli yksilö, älyä ja huumoria kunnioitettiin ja itselle osattiin nauraa kahdella ymmärryksen tasolla; järjen ja huumorin, niin että lapsenmielen tarinat Viisikot, Salainen puutarha, Sherlock Holmes ja Dickens saivat uudenlaisen ironisen huumorin ymmärrystason Agatha Christien elokuvia sekä Kyllä herra ministeri- ja Mennään bussilla sekä Benny Hill-showta katsellessani.

Mutta aivan erityisesti englantilaisissa minua kiinnosti ajatus, jos menet liian pitkälle, epäonnistut ja tuhoudut. Aristoteles torjui sielun ja kaupunkivaltion samastamisen. Vaikka hänen mielestään hyveistä korkein, eli oikeudenmukaisuus (Nikomakhoksen etiikka, V kirja, Gaudeamus, 1989), onkin olemukseltaan poliittinen, ja vaikka suurin osa hänen tarkastelemistaan hyveistä liittyykin yksilön ja toisten välisiin suhteisiin, eivät yksilöllinen ja kollektiivinen ole sen enempää samoja kuin analogisiakaan Castoriadiksen mukaan.

Castoriadis kirjoitti vielä, että politiikan ja filosofian luominen Kreikassa oli ensimmäinen kerta kun kollektiivisen ja yksilöllisen autonomian projekti nousi esiin historiassa. "Jos haluamme olla vapaita, meidän on tehtävä oma "nomoksemme". Jos haluamme olla vapaita, kenenkään ei pidä voida sanoa meille, mitä meidän täytyy ajatella." Tämä on perienglantilaisuuden ytimessä aina ja kaikkialla.