Osattiin sitä ennen Titta Maja-Luotoakin kiusata ulkoministeriössä
Teksti Harald Olausen
"Pari viikkoa ennen Saksaan lähtöä sain kutsun Ahti Karjalaisen virkahuoneeseen helmikuussa 1975. Ulkoministeri halusi jutella ja tutustua. Lehtikuvien silloin 53-vuotiasta yrmy-Ahdista ei ollut tietoakaan. Hän kyseli kiinnostuneena taustani ja antoi neuvoja: suomettumista pitäisi torjua ja ETYK-kokousta edistää. Saksa oli meille tärkeä mutta hankala maa. Tervetuloa taloon! Karjalainen teki ystävällisen ja lämpimän, pehmeänkin vaikutelman. Silmät suorastaan tuikkivat". - Emeritusdiplomaatti Petri Tuomi-Nikula kirjassaan Erilaista diplomatiaa (TEOS, 2024). Kirja on tänään ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuonnaan ja kannattaa lukea.
Diplomaattien muistelmissa on jytyä ja kierroksia, kuten Tuomi-Nikulalla, joka tarinoi kuin jännitysnäytelmästä, miten Bonnista oli tullut kirje, joka oli Karjalaisen todellinen syy tavata hänet- Kahdentoista suurlähetystön työntekijän – kuulostaako tutulta – valituksessa kerrottiin henkilöstöjohtajan epäasiallisesta käytöksestä: "Ilmapiiri oli tulehtunut ja asia menossa lehtiin sävyssä, joka ei luvannut UM:lle hyvää. Karjalaisen mukaan kärhämästä ei pidä välittää, vaan keskittyä työhön, jota siellä kyllä riittäisi."
Suomen suvea juhlisti 2025 Portugalin suurlähettilään Titta Maja-Luodon ympärillä paljastunut kiusaamisvyyhti, joka johti lopulta pitkällisen viivyttelyn jälkeen suurlähettilään kotiin kutsumiseen ja kirjalliseen varoitukseen, mikä ihmetytti kansalaisia. Mikä maksoi? Miksi viivyteltiin? Suomi on maana julistanut suureen ääneen olevansa oikeudenmukainen maa, jossa muita ei saa kiusata tai kohdella epäasiallisesti, eikä työpaikoilla saa sortaa tai puhua rasistisesti. Mutta UM:ssa on saanut tehdä näin aina.
Vielä ikävämmäksi skandaalin tekee se, että Titta Maja-Luoto on julkisesti kuuluttanut olevansa hyvien puolella vastaan kaikenlainen kiusaaminen mm. Prideä tukemalla (selvää pinkkipesua). Paljastunut tapaus oli kuin märkä rätti päin erilaisten vähemmistöjen naamaa samaan aikaan, kun itse Helsingin Priden entiset työntekijät valittivat johtonsa epäasiallisesta käytöksestä. Vai onko näissä molemmissa tapauksissa sittenkin vain ärhäkän vähemmistön kosto medioitten avulla?
Tuomi-Nikula muistelee, miten Hesari revitti asiasta silloin ison jutun otsikolla "Ulkoministeriössä kuohuu" samana päivä, kun hän aloitti työt Saksassa: "Bonnin jupakka"-nimen saaneen tapahtuman julkisuus ylitti siihen asti UM:ssä koetun Tuomi-Nikulan mukaan: "Lehdistö laidasta laitaan käytti sitä todisteena ulkoasianhallinnon "elitismistä ja jälkeenjääneisyydestä" Siitä kasvoi koko ulkoasiainhallintoa ravistellut ja lopulta sitä myös uudistanut kriisi. Onkohan näin myös Maja-Luodon tapauksessa?
Tuomi-Nikulalle Bonnin jupakka oli hyvä koulu oppia UM:n tavoille. Bonniin lähetettiin selvitystyöryhmä. Kuinhan moni niistä oli selvinpäin edes aamiaisella? Se ei selviä muistelmista. Ehkä siksi hän sivuuttaa koko kysymyksen, vaikka se olisi oleellinen ollut, ja kertoisi sen ajan karun todellisuuden. Jokaista työntekijää pyydettiin kertomaan, kuka oli sanonut kenelle ja mitä, ja kuka katsonut ketäkin, sillä tavalla "ilkeästi". Tuomi-Nikulaakin kuulusteltiin, mutta hän ei kerro miksi. Miksihän? Se ei selviä kirjasta.
"Lähin esimieheni Kaj Virtarinne oli yksin kapinan kantavista voimista. Hänen ja lähettiläs Björn-Olof Alholmin välit olivat hyytävät ja asemani tahtojen välissä hankala. Mitään moitteita enempää johtanutta ei Bonnin työyhteisössä ollut tapahtunut. Työryhmän lainoppineena sihteerinä toimineen Pekka Harttilan hyväntuulisen toteamuksen mukaan kahinan varsinainen syy oli se, että samaan taloon nyt vaan oli sattunut joukko aivan omalaatuisia tyyppejä." Suomeksi siis omahyväisiä ja itsetietoisia kusipäitä.
UM:ssa saa tehdä mitä haluaa ja mellastaa mielensä mukaan, jos kuuluu siihen harvojen ja valittujen kiusaajien armoitettuun joukkoon, jonka takana on viime kädessä presidentti, sillä UM:n virkamiehet ovat kuin seurakunnan pappeja, jotka ovat viime kädessä hiippakuntansa piispan alaisia ja apulaisia, joita myös korkea esipaimen suojelee ja tarpeen tullen kurittaa. Titta Majan aika oli oman puolueen Tarja Halosen, joka nimitti naislähettiläitä, aikaa. Stubbilla ei taas ollut mitään syytä suojella häntä.
Medioilta jäi kertomatta muutama tärkeä asia, jotka selittävät "viivästymiset". Ensinnäkin Titta Maja-Luoto on naimisissa UM:n kakkosmiehen, entisten demaripääministerien ulkopoliittisena neuvonantajana välillä lainassa UM:lta olleen, demarialivaltiosihteeri Jari Luodon kanssa. Toiseksi Titta-vaimo on valittu ministeriöön puhtaasti poliittisista syistä, ei siis ammatillisista tai erityisosaamisesta. Kolmanneksi demarikerho suojeli viimeiseen saakka Tittaa. Se ei vain enää riittänyt.
Mutta voimmeko sittenkään olla varmoja, ettei kyseessä ole tahallisesti vesilasiin synnytetty myrsky? Etteivät kokoomuslaiset taustatekijät vain peluuta omia rivimiehiään yrittäessään puhdistaa pöydän vaikeista demareista, joita ministeriössä on vielä harmiksi saakka iso liuta jäljellä Halosen ja Tuomiojan pitkistä ulkoministerikausista? Titta Maja on ollut viisaasti hiljaa varmasti ohjeistetetuna. Kyseessä saattaa olla jotain muuta verhojen takana pelattavaa peliä. Presidenttikin on ollut yllättävän hiljaa.
UM:n historioitsija professori Timo Soikkasen mukaan Bonnin jupakassa oli kysymys sekä sukupolvikapinasta että demareiden yrityksestä horjuttaa keskustapuolueen valta-asemaa ulkoministeriössä ja halusta myös modernisoida UM:n hallintoa: "Kun talon johdon kimppuun ei UKK:n pelossa uskallettu käydä, oli vanhan polven suurlähettiläiden röykytys tapa osoittaa, miten mätä meininki UM:ssä vallitsi. Kaikki tapahtui vähintäänkin pääministeri Kalevi Sorsan tieten." UM on ollut aina pisteliäs ampiaispesä.
Hesari oli taas valinnut puolensa toistamalla yksipuolisesti vain henkilökunnan näkökulmaa. Tuomi-Nikulan mukaan laaja valituskirjelmä oli allekirjoittajien tapa saada itselleen suojaa hallintoa vastaan. UM:ssa oli tuolloin paljon mätää ja asioita painettiin villaisella. Elettiin uuden ajan murroksessa ja Kekkosen valtakausi alkoi olla lopuillaan. Jupakka sai kuitenkin ikävän lopun. Monet uhreista alkoholisoituivat ja katkeroituivat. Onkohan Maja-Luodon kaatamisoperaatio samanlainen, tällä kertaa maalina SDP?
Syytekirjelmä oli kaikkien lähetystössä työskennelleiden allekirjoittamana, myös puhtaanpidosta vastaavan. Oliko lähettiläs katsonut häntä pahalla silmällä vai pitänyt yhtenä suurena isona roskana? Mikä oli Hesarin rooli? Oliko se muutaman ovelan ja osaavan henkilön kosto Hesarin suosiollisella avustuksella vai onko hän niin sekaisin, että käyttäytyy kuin noita? Bonnin jupakka toi uudistuksia. Tuoko tämä uudistuksia? Entä Titan mies? Ura alkaa olla jo loppupuolella mutta hallitus vaihtuu ensi vaaleissa.
Kun Jari Luoto nimitettiin Brasiliaan suurlähettilääksi, tuli demaritovereille Luodon pyynnöstä kova kiire saada vaimolle myös meriittiä tulevia suurlähettiläsnimityksiä varten harvinaisemmassa portugalinkielisten maiden ryhmässä. Se ärsytti monia UM:ssa. Vaimo opetteli kielen ja sai EU:lta palkkaa jossain jonninjoutavassa edustustehtävässä seuratessaan miehensä yhtä jonninjoutavaa huseeraamista, Suomen kannalta kenties kaikkein vähäpätöisimmässä suurlähetystössä maailman reunalla.
Ulkoministeriö on aina ollut suljettu sisäpiirin herraklubi, johon kulloinenkin istuva presidentti on vaikuttanut suoraan. 60-luvulla nuoret demarit alkoivat hätyytellä Kekkosen lähipiiristään UM:aan nostamia virkamiehiä. Tarja Halonen nimitti niin monta muodollisesti pätevää demarinaista suurlähettilääksi, kun oli sisäpiiristä tarjolla. Alexander Stubbin sosiaalisesti yhtä lahjakas kuin isänsä, arvorealistinen poika pääsi harjoittelijaksi Ulkopoliittiseen instituuttiin ohi pätevimpien, kun sääntöjä uudistettiin Hiski Haukkalan, entisen kokoomuslaisen Niinistön avustajan toimesta, ja vielä myöhemmin seliteltiin parhain päin miksi näin tehtiin.
Pitkän uran UM:ssa tehnyt entinen suurlähettiläs, ja ties mitä muuta montaa virkaa hoitanut Petri Tuomi-Nikula on kirjoittanut omat muistelmansa Erilaista diplomatiaa, mikä olisi puuduttavan uuvuttavaa itsekehua, mutta sisältää myös opettavaista luettavaa omahyväisistä ja itseriittoisista sekä pikkusieluisista dipolomaateista, ja miten he milloin minkäkin agendan nimissä juonittelevat asemapaikoillaan toinen toisiaan vastaan asenaan terävä kieli, juorut ja panoksena oma urakehitys UM:ssa.
Petri Tuomi-Nikula kuuluu Tuomi-Nikuloiden poliittisjournalistiseen sukuun, ja on paljon nähnyt sekä kokenut tyypillinen suomalainen korkean tason virkamies. Näitä mahtuu 11 tusinaan ja niin tulee aina olemaan. He lukevat samat Hesarin suosittelemat kirjat, käyvät samoissa näyttelyissä, seurustelevat keskenään, opiskelevat samoja asioita ja ovat kaikista asioista melkein samaa mieltä. He kuuluvat sotien jälkeiseen suuriin ikäluokkiin, joka uskalsi nähdä, väsyi ja parhaillaan kuolee vaippoihin.
Tuomi-Nikulan kirjassa kerrotaan, miten osattiin sitä ennenkin kiusata ulkoministeriössä. Sitä tekivät kaikki, myös hän. Ennen vanhaan 50-luvulla se oli vain piilossa kabinettien raskaiden samettiverhojen ja sikarinsavun takana suurelta yleisöltä tavoittamattomissa. 60-luvulla jutut levisivät tarkoituksellisesti vanhakantaisten kepulaisten kiusaamiseen erikoistuneiden uuden ajan kekkoslaisten, sdp:n nuorten uraohjusten kautta Kekkosen ja radikalismin aallonharjalla. 1970-luku oli SDP:n aikaa UM:ssa.
Tuomi-Nikula oikein leveilee ja namedorppaa kaiken maailman sen ajan suurten kuuluisuuksien tuntemisessa, vaikka aika on sittemmin osoittanut kyseiset henkilöt vähintäänkin kyseenalaisiksi juopoiksi, epävakaiksi persoonallisuuksiksi, takkia vinhaa vahtia tuulen mukana kääntäviksi opportunisteiksi ja halveksittaviksi perseennuolijoiksi. Hyvää kirjassa on kuitenkin hieman enemmän kuin huonoa, vaikka Tuomi-Nikula on oman aikansa lapsena sokea näkemään väitteistään huolimatta metsää puilta.
Politiikka puhututtaa kirjassa kovasti, vaikka sen ohessa vitsit ovat vanhoja ja kuluneita, ja vaikka kirjassa käsitellyt aiheet ovatkin kuin Hesari ja Iltasanomat olisivat yhdistäneet voimansa, on Tuomi-Nikulalla sana hallussaan ja analyysinteko vielä hyppysissään. Diplomaatin tulee olla juuri kuin hän; pinnallinen, lipevä, kaikkiin suuntiin (paitsi itään) pyllistävä, hävinneitä haukkuva, ja omia kehuva ja omaa sekä Suomen virallista sanomaa korostava että merkitystä liioitteleva maksettu marakatti.
8.luvussa hän avaa tallinovet ja päästää sisällään laukkaavan hevosen ulos kuvatessaan Suomen ulkopolitiikan huippuvuotta 1975, johon kätkeytyi kova valtataistelu kepun ja demareiden välillä kulisseissa ja oli vanhan Kekkosen viimeisiä voimannäyttöjä. Tuomi-Nikula oli juuri aloittanut työt UM:ssa lehdistöattasean apulaisena, ja katseli maailmaa vielä ruusunhohtoisten silmälasien läpi, vaikka muisteloissa on hieman sapekkuutta, sormella osoittelua ja selvää salavittuilua sekä pikkuporvarillista poseeraamista.
Tuomi-Nikula ei varsinaisesti valehtele vaan selittää oman kantansa yhdessä koetuksi historiaksi ja tulkitsee tulkintaa omista lähtökohdistaan. Meillä muilla on kuitenkin kyky ja oikeus päättää asioistamme ja tehdä valintoja, jotka meistä tuntuvat hyviltä, huolimatta siitä että ikäviä asioita levitellään julkisesti kaiken kansan nähtäville. Emeritusprofessori Markku Ojanen kirjoittaa Vaihtoehtoisia faktoja (Minerva 2017)–kirjassaan, että vaikka auktoriteetit kuuluvat elämään, niiden vaarat näkyvät päivittäin.
Ojasen mukaan me annamme auktoriteeteille liian paljon valtaa varsinkin silloin, kun tulkitaan ideologioita ja uskontoja. Auktoriteetit syöttävät pöyristyttäviä valheita oman kansakunnan historiasta ja vastustajien varallisuudesta. Auktoriteetit tietävät kaiken, olipa kysymys taloudesta, historiasta, ja kun pyhyys liittoutuu auktoriteettiin, seuraukset ovat erityisen vaarallisia. Silloin valtion loukkaaminen on vakava rikos, josta rangaistaan ankarasti. Juuri tästä hauhautuksesta on kysymys.
"Kun mustien autojen letkat kaartuivat Mannerheimintieltä alas Finlandia-talon pääovelle, olin varma, että kuulin korvissani Johan Sebastian Bachin Brandenburgilaisista konsertoista, tarkalleen ottaen numero kakkosen säveliä. Sellaista latautunut tunnelma saa musiikista innostuneen päässä aikaan." Tässä on kirjaa mädättävä itsekehuinen asenne musiikista innostuneen kirjoittajan nimissä. Vähemmälläkin alleviivaamisella ymmärtää kirjoittajan tuntevan korkeataidetta ja itse sitä myös harrastavan.