Ovela Golda Meir
Teksti Harald Olausen
"Vihollinen on päässyt veren makuun. Heillä
ei ole mitään syytä lopettaa tähän. Tämä on vuosi 1948 uudelleen. Kamppailemme
henkemme edestä. Jos amerikkalaiset hylkäävät meidät ja arabit pääsevät Tel
Aviviin, minua ei vangita elävänä." -Israelin entisen pääministerin, Golda Meirin (Helen Mirren), repliikki elokuvasta
Golda (2023). Ja jos aina tupakka suussa roikkumassa ollut Betty Davis eläisi, rooli olisi "luonneroolina" ollut tietenkin hänen, sillä ajoittain sauhuttelulta ei itse elokuvaa nähnyt.
Sekä itse Israelin entinen
pääministeri ja työväenpuolueen puheenjohtaja Golda Meir että hänestä tehty
elokuva, ovat ovelia ja älykkäällä tavalla hyvin yhteen toimivia; Israelin historiallinen
piina ja kohtalo ovat koko ajan käsin kosketeltavasti läsnä molemmissa. Elokuva ei ole juuri muuta kuin ovelaa sotapropagandaa. Mutta Meiriä kutsuttiin
syystäkin Israelin
rautarouvaksi. Hän taisteli konkreettisesti Israelin valtion
perustamisen puolesta. 1969 hänestä tuli maan ensimmäinen naispääministeri.
Golda Meir kuului Israelin
ns. ensimmäiseen sukupolveen, jolle tarinat tuskasta, kadotuksesta
ja menetyksestä olivat tuttuja sisisien leirinuotioilta sekä
myöhemmin suositun kirjailijan, Jehuda Amihadin, lyhyistä ja
yksinkertaisista ohje – ja käskyrunoista, kuten mm. Neljä kuvaa
sodasta, Haluan kuolla vuoteessani, Pommin läpimitta, Vaarallinen
maa, ei saa näyttää heikkouttaan. Meillä ei ole aavistustakaan,
millainen oli israelilaisen sielunmaisema Holokaustin ja Israelin
perustamisen välissä. Luulen, että se oli JÄHMETTYNYTTÄ
PELKOA!
Elokuvaa katsellessa huomaa sen olevan kuin nyt käytävästä Gazan-sodasta. Niin vähän ovat
asenteet ja tavat vihata sekä murhata toisiaan muuttuneet
noista jähmettyneen kauhun päivistä. Mutta se mikä elokuvassa todella pelottaa, on vuoden 1973 hyökkäyksen ja 2023 hyökkäyksen selvät samankaltaisuudet ja todennäköinen sukulaisieluisuus, ihan kuin tarkoituksella juhlavuoden kunniaksi molemmat osapuolet olisivat katsoneet elokuvan ja ottaneet siitä opiksi. HIRVEÄÄ mutta ilmeisen totta!
Golda Meirin kyvykkyyden todisteeksi tuli 1973 sota Egyptiä ja Syyriaa vastaan. Juuri tätä kamppailua kuvaa elokuva. Meir oli oman aikansa poliittinen lahjakkuus ja voimakastahtoinen
pragmaatikko, jolle periaatteet ja huoli ihmisten arjessa kestämisessä olivat
tärkeitä. Hän toimi maansa suurlähettiläänä Neuvostoliitossa ja hallituksessa, ennen
kuin valittiin hallitsevan työväenpuolueen johtoon ja pääministeriksi. Entinen pääministeri Rafael Paasio on kirjoittanut hänestä muistelmiinsa ilkeästi (en vain jaksa muistaa, oliko kirja Lauri Sivosen Viimeinen proletaari vai Paasion itsensä kirjoittama Kun aika on kypsä-kirja).
Elokuva asettaa mieliimme myös kysymyksen siitä, oliko Meir sittenkin liian toiveikas (ja mihin optimismi rakentui) vakuuttaessaan lapsenlapsensa näkevän pysyvän rauhan Israelissa, vai oman aikansa hyväuskoinen Neville Chamberlain (Rauha meidän aikanamme)? Ei, se on ilmeisesti jopa totta, sillä Meirin tavoin työväenpuolueen muutkin johtajat, kuten Israelin ensimmäinen presidentti Ben Gurion etunenässä, pyrkivät pysyvään rauhaan vallassa ollessaan työväenpuolueen valtapäivinä, aina ennen Likudin ja Benjamin Netanjahun uskonnolliseen äärioikeistoon nojaavaa, lähes rikollista ja dikatorista valtakautta.
https://www.youtube.com/watch?v=6KVMUlvH_es
Elokuva alkaa Jom kippur-sotaa edeltäneistä päivistä. Golda Meir on jo vanha ja väsynyt, yksinäinen vanhus omien fyysisten sekä psyykkisten voimiensa äärirajoilla, ja käy salaa
yksityisessä sairaalassa kemoterapiassa tietäen kuolevansa pian, vaikka kuoli vasta 1978. Elokuva
keskittyy kuvaamaan juutalaisten valtiota sen kokeman jatkuvan ympärillä olevan
arabivaltioiden uhkan keskellä. Keskittyminen sotaan ja sen aiheuttamiin reaktioihin sekä tapahtumiin Meirin omassa
elämässä ja hallituksessa, toimii Merin jännittyneen
persoonan kautta hyvin, koska hänestä ja Israelista halutaan antaa vahva ja myönteinen kuva, minkä pitäisi herättää vielä tässä vaiheessa nukkuvat epäilevät Tuomaat.
Elokuva on kuin puettu uskottavuuden ja vaikuttavuuden lisäämiseksi dokumentin kaapuun, mikä toimii hyvin mutta puuduttaa pitkän päälle. Elokuva muuttuu raskaaksi katsoa juuri tämän takia. Ja sitten tämä ikuisuusongelma: tosielämän dramatisointi arkistomateriaalilla ei tee siitä parempaa. Pääosanesittäjän paksu meikki ja siksi ilmeettömät, lähes liikkumattomat kasvot, "uskottavana näköispatsaana", ei ole elokuvan mustan tunnelman takia hyvä ratkaisu, vaikka Meirin ympärille on onnistuttu rakentamaan jännityskoneisto, joka kiristyy elokuvassa koko ajan kireämmälle hänen kaulansa ympärille kuin hirttosolmuksi. Näin meille tarjoillaan uhriksi susi lammasten vaatteissa ja me ostamme koko tarinan, sillä Golda on mielestämme uhri.
Elokuvan keskeinen sanoma on Israelin valtion oikeutettu olemassaolo ja puolustustaistelu vihamielisiä arabinaapureitaan vastaan. Tämä on se sankarillinen tarina, jonka elokuva myy meille. "Ja kuin sattumalta", he eivät silloinkaan olleet varautuneita arabien hyökkäykseen (muutamaa päivää ennen tiedusteluraportit paljastivat sen). Tässä mielessä elokuva istuu hyvin "alaa hallitseviin", ja kuin mainoksina toimiviin, muihin vastaaviin sotasankaritarinoihin - se ei kuvaa Meiria, vaan hänen myyttiään vahvistavaa sankaruutta. Sen mukaan pelastaja-Meir ajattelee ja toimii rohkeasti välittämättä muiden mielipiteistä - ja onnistuu pelastamaan jälleen Jumalan valitun Israelin kansan jumalattomien teurastukselta (ihan kuin aikoinaan Egyptistä)!
Kaikesta kritiikistäni huolimatta, en koe elokuvaa huonoksi tai vähättelisi sen kykyä sitoa yleinen tuska yksityiseen ja kokonaisen rikkirevityn aikakauden tuska kaikkeen siihen väärinymmärryksen ja ymmärtämättömyyden tuskaan, mikä maailma itsessään kantaa ja siirtää sen uusille sukupolville. Hyvin on elokuvan kohtaukset tiivistetty ja tarinat iskeviksi vastapareiksi, dialogi on soljuvaa ja aikaansa hengittävää, ihmiset elokuvassa kuin tyylikkäitä pastisseja vaarllisesta ja salaperäisestä sota- ajasta, joka on koko ajan läsnä, vaikka onkin hiljaa ja piilossa katseiltamme. Kun Meir tuntee jotain, hän myös osoittaa sen ilmeenä tai katseena. Jos jokin selkeän sanoman lisäksi elokuvassa paljastaa selkeästi sen sodan puolustukseksi tehdyksi mainosfilmiksi suurelle kansainväliselle yleisölle, on sen siirappinen tunteilu kuolleiden sotilaiden nimissä - Meirillä on musta kirja, johon hän rustasi joka päivä kuolleet.
Muuten on hyvä, että elokuvassa keskitytään Meirin tunteisiin ja tilannekuvaan/toivottomuuteen sekä epäilyyn/epävarmuuten vuoden 1973 sodan aikana. Se vaikutti todenmukaiselta huolimatta tietystä ymmärrettävästä ylitunteilusta. Mutta muuten se oli täyttä kamaa ja koskettavaa draamaa. Mirrenin Meir on sairas ja hauras vanha nainen, jolla on tehtävä maailmassa antaa lapsenlapsilleen perinnöksi turvallinen tulevaisuus ja rauha Lähi-idän jatkuvasti kytevässä hornakattilassa. Tämän elokuva näyttää riipaisevasti. Yhtä lähellä kuin Israel oli hävitä sodan aluksi, samoin Meir oli kuolla. Surullinen ja yksinäinen Meir ponnisti viimeiset voimansa pelastaakseen maan äitinä omat lapsensa. Ja vaikka sota tarkoitti kuolleita sotilaita sadoittain, hän tiesi niiden hinnalla pelastavansa maansa joutumasta hävittynä orjan asemaan arabimaiden kupeessa ja saartamina.
Elokuvassa on paljon Mirreniä itseään surevana ja hiljaa kärsivänä Meirinä. Kohtaukset, älykkään ja tosiasiallisesti Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa Nixonin ja Fordin presidenttikausilla johtaneen reaalipoliitikko ja amerikanjuutalaisen Henry Kissingerin kanssa, olivat elokuvan parasta antia. Älyllisyys on sana, joka kuvaa elokuvaa. Toinen on huumori ja kolmas on pragmaattisuus, jonka nimissä voi tehdä sinunkaupat vain kovista oloista tahdonvoimalla selvinnyt ihminen, jolle mikään tunne tai teko ei ole henkilökohtaisesti vieras, vaikka olisikin herättänyt aikaisemmin kauhua. Ja se lämmin, hoksaava sekä hurtti elämänmakuinen huumori, mikä heidän keskusteluistaan väliin paistoi nautinnollisesti kuin kevään ensimmäinen auringonvalo, olisi ihan yhtä hyvin voinut olla Meirinkin suvun (Ukraina) kotikontujen läheltä tarinoinnin aloittaneen kirjallisuusnobelin vuonna 1978 saaneen Iisac Bashevis Singerin upeista kirjoista (Tammen keltainen kirjasto).
----------------------------------------------------P.S.1.---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Luulen että tällainen on ollutkin käsikirjoittajien tahto ja toive. Elokuva vaikuttaa vahvasti sydämeen, ja juuri siihen kohtaan, missä voisi kuvitella oikeudenmukaisuuden paikan olevan, sillä lopun koruton rauhantoitotus saa mahtavimman kaiun juuri silloin, kun Meir kuolee sairaalansängyssä ja televisiosta tulee samalla hänen keskustelunsa illallisilla Sadatin kanssa. Se on siis dramaturginen tehokeino elämän ja kuoleman välillä kaikkensa antaneena. Samoin kun jatkuva kuolemalla leikittely. Meir polttaa välillä sängyssä tupakkaa, ja toisella kädellä henkosten välillä ottaa naamarista happea. Nehän kumoavat toinen toisensa mutta jotain oli pakko tehdä sairaanhoitajan vaatimuksesta.
-----------------------------------------------------P.S. 2.---------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Meir oli traaginen hahmo, ei itse henkilönä ehkä niinkään, vaan siksi että näki ja koki niin paljon 1800-luvun lopusta aina kuolemaansa 1970-luvun loppuun pahaa, mikä teki hänestä sekä immuunin sinisilmäisyydelle että myös sitkeän pahan ja turhan ilkeilyn vastustajana oman aikansa yhden merkittävimmistä ja tehokkaimmista sotureista maanpäällä. Meir oli kovapintainen haukka mutta samalla yhteistä hyvää toivonut idealisti. Ehkä siksi henkilökuva oli hänestä vihdoin paikallaan, vaikka onkin mitä on jo kerrottuna siirappisuutena ja isänmaallisen paatoksen korostajana sekä israelilaisen "puolustusmilatarismin" ymmärtäjänä ja oikeuttajana. Mutta millainen hurmaava isoäiti, ja erityisesti maansa äiti, sekä ovelasti laskelmoiva älykkö Meir oli, saadaan selville elokuvan lopussa esitettävässä lyhyessä dokumenttifilmissä, missä Meir puhuu rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeisillä illallisilla Egyptin presidentti Anwar Sadatin haukkoessa henkeään hänen vieressään ihastuneena vanhan rouvan nokkelan huumorin ja sulavasanaisuuden hurmaamana.