"Pää täynnä ikuisia ajatuksia kenties käännät kolmiulotteista aikaa taaksepäin ja mittaat itseäsi kreikkalaisilla, jotka kuolivat muinoin elääksesi sinussa aina!”

Teksti:

Harald Olausen

Mietin miksi kirja "Jokin meissä valvoo - Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta" (Like 2021. Kirjoittajat: Heidi Backström, Titta Halinen, Lea Kalenius, Tuomas Laitinen, Johanna Matruka, Pilvi Porkola, Janne Saarakkala, Jonna Wikström.) on ylipäätään kirjoitettu. Esseekokoelma se ei ole, sillä esseistä niissä ei sanan montaignelaisessa tai edes lockelaisessa merkityksessä ole missään nimessä kysymys. Essee oli Montaignelle kirjoitusta, joka ei ollut miellyttävää tai hyödyllistä eikä tavoitellut tietoa tai esteettistä vaikuttavuutta. Locke taas näki esseen kirjoittajansa älyllisen innostuksen ja laajakatseisuuden tuotteena. Hän näki siihen kuuluvan oleellisesti meidän hyvin tunteman flow-käsitteen. Siksi hänen mielestään esseen muoto ei saanut kahlita sen sisältöä, eikä (hyvällä, huonoista hän ei puhunut) esseellä ollut hänen mielestään tarkoin rajattua pituutta.

Kun kirjalla on nimi esseitä, me kohtaamme sanan essee, sillä samalla merkityksellä, kuin mitä Hegel tarkoitti Encyclopediassaan leijonasta. Kun kohtaamme sanan leijona, meillä ei ole enää intuitiota tai edes kuvaa mistään eläimestä, mutta nimi (kuten sen ymmärrämme) on sen yksinkertainen ja kuvaton representaatio; nimen avulla me ajattelemme Hegelin mukaan. Esseet ovat siis esseitä ja siksi esseitä yleensä kutsutaan usein esteettiseksi tiedoksi ja nonfiktiiviseksi proosaksi, joka on kirjoitettu hyvällä tyylillä älykkäästi ja paljon pohdittavaa lukijoilleen antavaksi. Esseen tehtävänä on herättää keskustelua ja kytkeytyä jollain tavalla muuhun yhteiskunnalliseen, kulttuuria ja taidetta koskettavaan tai poliittiseen keskusteluun. Tämä tiedettiin jo ennen kuin ranskalainen kirjallisuusteoria lanseerasi intertekstuaalisuuden Julia Kristevan myötä yleisessä kirjallisuustieteessä. Mutta mikä onkaan suuren yleisön silmissä melko tuntematon Todellisuuden tutkimuskeskus ja heidän työnsä kirjan mukaan?:

"Vuonna 2001 perustettu Todellisuuden tutkimuskeskus on Helsingistä käsin toimiva, esitystaiteellisten seikkailijoiden kollektiivi. Sen yli neljääkymmentä jäsentä yhdistää halu havainnoida, kyseenalaistaa ja uudistaa todellisuutta tekemällä esityksiä. Julkiseen keskusteluun osallistuminen on alusta lähtien kuulunut kollektiivin periaatteisiin. Sitä on toteutettu kirjoittamalla vakituisia kolumneja Teatteri-lehteen (2001-2006), julkaisemalla ja toimittamalla Esitys-lehteä (2007-2017) sekä nettijulkaisuja ICE HOLE - The Live Art Journal (2014-) ja Taiteen paikka (yhteistyö Voima-lehden kanssa, 2020-). Journalismin lisäksi Todellisuuden tutkimuskeskus on kustantanut kahdeksan kirjallisen julkaisun katalogin, joka pitää sisällään oppaita todellisuuden tutkimiseen sekä raportteja ja syventäviä katsauksia esitysprosessien taiteelliseen tutkimukseen. Ensimmäisen esseekokoelman Ei-ymmärtämisen eteisessä Todellisuuden tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2008. Kun siitä oli kulunut kymmenen vuotta, päätettiin kirjoittaa uusi juhlistamaan kollektiivin 20-vuotisjuhlaa. Tuo kokoelma on nyt kädessäsi."

Näissä teksteissä ei kuitenkaan ole kyse missään nimessä mistään yllä kuvatusta. Ne eivät tutki sanan varsinaisessa merkityksessä mitään eivätkä ole myöskään esseitä. Niissä ei loista älyn kipinät tai puolusteta henkevää ihmisnäkemystä. Pikemminkin voisi kuvailla tekstien siirtyvän tekstuaalisella aikakoneella 300-500 vuotta ajassa taaksepäin, ja siirtävän tekstin piinalliseen pään sisäisen maailman kuvailuun, joka ei kosketa millään tavalla muuta maailmaa tai yhteiskuntaa. Jos jotain vertailukohtaa pitäisi etsiä, niin tekstit muistuttavat piinallisella tavalla rationalistiajattelijoiden kirjoituksia, joissa pohditaan mielen syvintä olemusta, mutta edes näihin tekstejä ei voi verrata. Mutta kuten todettu, esseiksi näitä ei voi kutsua - SORRY! Pikemminkin kyse on jonkinlaisista ultrakonservatiivisista, Valittujen Palojen henkisistä tunnustuksista, joissa reflektoidaan omaa elämää sen peilikuvaan. Miksi ne on sitten julkaistu esseiden nimellä? Kirjoittajat ovat oman alansa kuuluisuuksia, pienten teatteripiirien, jotka ovat jo valmiiksi julkisuudessa. Julkisuus on kova juttu. Ilmiö on ihan sama kuin minkä jo Jouko Turkka aikoinaan 1970-luvulla aloitti rohkaistessaan ja uskossaan jokaisen kykenevän ilmaista itseään ja tuottaa lukukelpoista tekstiä. Ihan samaa linjaa ovat kulkeneet eteenpäin Finlandia-palkittu teatteriohjaaja Juha Hurme, kuin myös myös taidefilosofina kunnostautunut Jouko Turkan (Turkka on lainannut Montaignelta pieru-juttunsa; se joka pierua pidättelee on epäilyttävä tyyppi) älykköoppilas Esa Kirkkopeltokin. Ja nyt myös yksi kirjan kirjoittajista, teatteriohjaaja Janne Saarakkala, joka on kulttuurisivujen vakiovieraana vuosikymmenen tottunut myönteiseen julkisuuteen saada sanottavaansa perille ja nälkä on kasvanut syödessä.

Miksi nämä esseet eivät mielestä sitten ole varsinaisesti esseitä, vaikka niin yrittävät olla ja väittävät olevansa nimeä myöten? Essee on jonkinlaista yritystä yhteyttä toisiin ihmisiin. Se ei siis ole tiedettä tai taidetta vaan jotain siltä väliltä kuin runoiksi puettua ajattelua vakavan ja kepeän välillä. Kirjan kirjottaneiden mielestä esseet tuntuvat olevan lukijoilleen Horatiuksen sanoin sekä miellyttävää että hyödyllistä. Tai ne ovat enemmänkin: omaa estetiikkaansa luovia päiväperhosia. Mutta ei. Sitä niiden ei juuri pitäisi olla. Esseiden pitäisi olla kuin ajatusten pilviä, joiden kanssa voi välillä olla eri mieltä, kosteiden sadepäivien tapaan. Istua miettimässä mitä tulikaan eilen auringonpaisteessa kirjoitettua ja miksi? Ja huomata miten teksti haastaa kirjoittajan itsensä olemaan eri mieltä itsensä kanssa unohtamatta nauraa itselleen. Haastaa onkin se sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen lukiessaan skeptisismia viljellyttä esseiden isänä pidettyä Montaignea. Montaignen kerrotaan lähes puhuneen äidinkielenään latinaa. Hänen kirjastonsa käsitti lähes kaiken mahdollisen latinaksi kirjoitetun kirjallisuuden. Niitä hän lainasi surutta kirjoituksiinsa. Kun häntä moitittiin siitä, ettei hän maininnut lähteitään, hän vastasi tyypilliseen tapaansa, ettei halunnut vetää lokaan väärin tulkitsemalla arvokkaita lähteitään, siis siinä tapauksessa jos olisi muistanut väärin. Näin syntyi tapa kirjoittaa esseitä ja vieläpä kaiken mahdollisen olevaisen ja kirjoitetun kyseenalaistavia ja hallitsevaa todellisuuskuvaa haastavia. Montaignella esseiden kirjoittamiseen kului koko loppuelämä. Eikä urakka ollut vähäinen. Esseiden taustalla hänen valtavalla kirjastollaan oli suuri merkitys samoin kuin hänen laajalla lukeneisuudellaan.

Vuonna 1958 Stephen Toulmin, joka on tutkinut Montaignen ajattelua ja skeptisismiä, näytti uusretoriikan avainteoksessaan "The Uses Of Argument olevansa tiukasti kiinni logiikalle ominaisten ongelmien kimpussa. Toulminia kiinnosti se, miten argumentaatiota ja väitelauseita voitiin arjen käytännössä tutkia. Hänen hellimänsä perusajatus argumentaatiosta empiirisen tarkastelun alla sai kulminaatiopisteeseensä vuonna 1990 ilmestyneessä Kosmopolis -kirjassa, jossa hän kirjoitti mm, miten Descartesiin aluksi vetosi Montaignen skeptisismi: "Puolustuksen skeptisen esimerkin voima ja Esseille tyypillinen suora, ylitsevuotava ilo, tempaisivat hänet mukaansa. Mutta hän ei voinut jakaa Montaignen suvaitsevaisuutta, moniselitteisyyttä, epäselvyyttä, varmuuden puutetta, tai ihmisten vastakkaisten mielipiteitten runsautta kohtaan. Heidän silmissään argumenttien retorinen analyysi, joka kohdistui tapausten esittämiseen ja yleisön luonteeseen, oli yhtä arvokasta - sananmukaisesti yhtä filosofista - kuin niiden sisäisen logiikan muodollinen analyysi. Heille retoriikka ja logiikka olivat toisiaan täydentäviä tieteenaloja. Ihmisten konkreettisten toimien yksityiskohtaisen luonteen ja olosuhteiden pohdiskelu - pitäen niiden moraalisuutta "tapauksina" - oli yhtä arvokasta kuin etiikan teorian abstraktit kysymykset. Aivan kuten antiikin Ateenassa myös 1500-luvun Euroopassa jotkut oppineet tuomitsivat epärationaalisena sekasortona saman, mitä toiset ylistivät älylliseksi runsaudeksi. Niinpä Montaigne esitti, että sillä haavaa oli viisainta lykätä arvioita yleisen teorian seikoista, ja sen sijaan keskittyä kokoamaan monipuolista näkökulmaa sekä luonnonilmiöihin, että ihmisen toimintaa sellaisena kuin kohtaamme sen omassa arkikokemuksessamme. Juuri inhimillisen kokemuksen rationaalisten mahdollisuuksien kunnioitus oli renessanssihumanistien suuria ansioita, mutta heillä oli herkkää silmää myös inhimillisen kokemuksen rajoille. He myös arvelivat, että filosofian kysymykset kurkottavat kokemuksen tuolle puolen tavalla, jota ei voinut puolustaa. Jouduttuaan vastakkain abstraktien, universaalien, ajattomien teoreettisten prepositioiden kanssa, he eivät löytäneet kokemuksesta riittävää pohjaa sen enempää varmistaa kuin kiistääkään niitä."

Montaignen tyyli, kirkas äly ja jatkuva kyseenalaistaminen sekä haastaminen muodostui esseiden peruslähtökohdaksi. Montaigne omasi myös psykologisen silmän. Esimerkiksi hän kirjoitti, miten yleisin tapa saada heltymään niiden ihmisten sydämet, joita olemme loukanneet, kun heillä on mahdollisuus kostaa ja olemme heidän armoillaan, on alistuvalla käytöksellä herättää heissä sääliä ja myötätuntoa. Hän kertoo esimerkin, jos toisenkin, päätyen toteamaan, että toisinaan kuitenkin uhma ja päättäväisyys, täysin päinvastaiset keinot, ovat johtaneet samaan tulokseen: "Keisari Kondrad III oli piirittänyt Baijerin herttuan Welfin, ja vaikka hänelle tarjottiin kaikenlaisia alhaisia ja raukkamaisia korvauksia, hän ei suostunut lieventämään ehtojaan missään suhteessa, paitsi että salli herttuan seurueeseen kuuluvien aatelisnaisten säilyttää kunniansa ja poistua jalan ottaen mukaansa kaiken minkä pystyivät itse kantamaan. Avarasydämiset naiset päättivät sälyttää olkapäillään aviomiehensä, lapsensa ja itsensä ruhtinaan. Keisari tunsi niin suurta iloa heidän sydämensä jalouden johdosta, että itki liikutuksesta, ja hänessä sammui kaikki viha ja katkeruus herttuaa kohtaan; siitä lähtien hän kohteli inhimillisesti herttuaa ja hänen omaisiaan." Ota siis Montaignen äidinkielen latinan sanoin "Da veniam scriptis, quorum non gloria nobis causa, sed utilitas officiumpe fuit - suopeasti vastaan tämä kirjallinen työ (myös kriittisenä tutkimuskohteena kirjassa olevat väärin tehneet henkilöt muistakaa tämä), jonka vaikuttimena ei ole ollut oman kunniani tavoittelu, vaan halu hyödyttää ja palvella".

Montaignen kuolleelle ystävälleen Etienne de la Boetiennelle esseissään rakentama kirjallinen muistomerkki miesten välisestä harvinaisesta ystävyydestä on hienoa luettavaa. Montaigne kirjoitti alun perin esseensä Boetiennelta perimiensä stoalaisfilosofikirjojen marginaaleihin. Näin syntyivät esseiksi kutsumamme kirjallisuudenlaji. Samoin myös ohjeet ja selitykset. Montaignen mukaan kirjailijat valitsivat jonkin yleisen luonnetyypin, järjestivät ja tulkitsivat sen mukaan kuvaamansa henkilön teot, ja jolleivat pystyneet vääntämään niitä mielensä mukaisiksi, he selittivät ne teeskentelyksi. Montaigne sanoi, että oli vaikeinta uskoa ihmisen horjumattomuuteen, helpointa heidän horjuvuuteensa. Se, joka arvostelisi ihmistä yksityiskohdittain, pala palalta, osuisi enemmän oikeaan. Puolustaessaan Montaignen Sektos Empeirikoksen ja Pyrrhonin klassista skeptisismiä, Montaigne oli lähellä Wittgensteinin opetuksia, josta voimme päätellä, etteivät modernin filosofian peruselementit olleet sitenkään Descartesin systemaattisen epäilyn metodi, vaan Montaignen skeptiset argumentit. Viisaus oli erään antiikin viisaan mukaan sitä, että aina tahtoi samoja asioita, ja vastusti samoja asioita. Montaignen mukaan sillä ehdolla, että tahto on oikea, sillä jos se ei ole oikea, se ei voi olla aina sama:" Meidät kaikki on tehty tilkuista, jotka on yhdistetty niin epämuotoiseksi ja moninaiseksi kudokseksi, että jokainen pala vaikuttaa joka hetki omaan suuntaansa. Ero meidän ja oman itsemme välillä on yhtä suuri kuin ero meidän ja muiden välillä."

Esseet siis haastavat, kommentoivat ja keskustelevat. Mutta eivät itsensä kanssa, vaan jonkun aiemman puheen, kirjoituksen tai ilmiön, unohtamatta piruilun mahtavaa voimaa. Ne tekevät aina esseistä todellisia esseitä. Pitää siis olla sekä rohkeutta että halua olla eri mieltä. Esimerkiksi kun kirjoitan esseitäni, piru istuu olkapäilläni ja en voi vastustaa riitelemästä itseni kanssa, kristisoimalla myös niitä asioita ja ihmisiä, joista (mahdollisesti?) pidän tai pidin, ennen kuin aloin pohtia niitä, ja usein huomaan sen jälkeen etten pidä/pitänyt - joku muu oli istuttanut päähäni aikojen saatossa tietämättäni , usein muisto, tapa, ystävät jne. Esseistä on kirjoittanut hienossa kirjassaan, "Lukijoiden yhteisö" (Avain 2011) Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen, itsekin aikoinaan esseitä kirjoittanut osaava ja oivaltava kirjoittaja, joka jatkaa Oulun yliopiston pitkää linjaa kirjallisuusproffissa, joissa kaikissa on ollut myös kirjailijan vikaa, kuten aikoinaan hänen edeltäjissään Raul Palmgrenissa, ja aivan erityisesti Kirsti Simonsuuressa (mm. Nopanheittäjä), jonka esseet, runot ja kirjoitukset antiikista ja eurooppalaisen kirjallisuuden yhdestä suuresta Margarita Yourcenarista (mm. Armonlaukaus ja Keisari Hadrianuksen muistelmat) ovat edelleenkin omaa ylittämätöntä luokkaansa - siitä suurkiitos hänelle postuumisti.

Korhosen mukaan ehkä vastausta siihen, mitä esseet tavoittelevat, pitäisi hakea Aristoteleen Nikomakhoksen etiikasta, missä esiintyy jako hyödyn, nautinnon ja jonkinlaisen kolmannen välillä. Ehkä sana kuuluukin olellisena osana esseiden lähtösanoihin. Mutta mitä tämä kolmas sitten oli ja olisi tänään? Jos ne kaksi ystävyyden muotoa perustuivat Aristoteleen mukaan hyötyyn ja nautintoon, tämä kolmas, joka ei ollut mitään edellä kuvatusta, oli Korhosen mukaan sitä aitoa ystävyyttä itsensä tähden. Korhonen tietää, mistä puhuu, sillä hänen väitöskirjansa käsitteli ystävyyden teemaa esseistisessä kirjallisuudessa. Ja kun hän puhuu esseiden isästä, hänen mielestään juuri Montaignen kirjat oli rakennettu ilman tietoa ja ilman taidetta - ystävyydelle. Korhonen huomasi väitöskirjaansa tehdessään yhden yhteisen piirteen lähes kaikissa ystävyyttä käsitelleissä esseissä: kysymys ystävyydestä johti väistämättä kysymykseen tekstin ja lukijan välisestä suhteesta. Tapa, jolla Korhosen mukaan esseisti lähestyi lukijaansa, oli yhteydessä siihen, millaisena hän näki ystävyyden syvimmän olemuksen. Korhosesta se oli kuin esseisti olisi haaveillut kirjoituksesta, joka ei vain välittänyt tietoa tai antanut hetken nautintoa, vaan tarjoaisi myös mahdollisuuden syvempään yhteyteen. Se voi olla myös herättäjän rooli. Esseet yhdistelevät ajatuksia ja toiveita niitä edellisiin ajatuksiin ja toiveisiin, jotka eivät useinkaan poikkea toisistaan kovinkaan paljon. Montaigne aloitti yksityisellä ystävyydelle, mutta laajensi ystävyytensä käsittämään koko ihmiskuntaa ajatuksella herätkää, sillä sekä Montaignen vaalima klassinen skeptisismi, keinona yrittää välttää ylimielistä dogmatismia, että hänen henkevä ja sovitteleva humanisminsa, ovat ehkä arvokkainta perintöä, mitä ihminen voi toiselle ihmisille ihmisrakkaudessaan ystävyydenosoituksena aikojen läpi siirtää.

Esseidensä I-osan ensimmäisestä kertomuksesta otsikolla "Erilaisilla keinoilla saavutetaan sama päämäärä" Montaigne kuvaa, miten asiat eivät sinänsä itsessään ole tärkeitä, vaan mitä niistä julkisuuteen heijastuu, ja mikä vaikutus niillä on ympäristöönsä. Montaignen ajattelun taustalla on pyrkimys avartaa ihmisten ajattelua ymmärtämään, mikä on heille parhaaksi ja mikä haitaksi. Montaigne auttaa epäilevää ihmistä vahvistumaan epäilyssään. Erityisesti sokea uskominen ja asioiden kyseenalaismatta jättäminen ovat sellaisia, sillä kaikkea tahallista ihmisyyden väärinymmärtämistä ja pikkumaista saivartelua hallitsee aina tunkkainen sanaa "nostalgia", ja eräänlainen menneisyyteen takertuminen sekä menneessä eläminen. Skeptisenä lähtökohtana pitäisi olla epäjatkuvuus ja kaaos, sekä epäilyn nostaminen keskiöön. Tärkeää on myös, miten tuo tulevaisuuteen vaikuttava menneisyys ymmärretään tai muistetaan. Niiden ei pidä olla toistavaa ja selittelevää kuten Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen 20-vuotisjuhlajulkaisussa näyttää olevan:

"Ajattelin, että tämä voisi alkaa näin: Henkilö astuu eteiseen, pysähtyy hetkeksi ja jatkaa sitten ohi pienen keittiösyvennyksen (oikealla) ja pystynaulakon (vasemmalla), valitsee kahdesta mahdollisesta ovesta vasemmanpuoleisen ja tulee valkoiseen huoneeseen, jonka kaksi suurta ikkunaa antavat Tehtaanpuistoon. Toisessa ikkunasyvennyksessä on niin leveä ikkunalauta, että sille mahtuu istumaan jalat suorassa, kun nojaa selkänsä sen toiseen seinämään. Huoneen oikeanpuoleinen seinä on kokonaan maalattu kokonaan liitutaulumaalilla. On kevät. "Hei. Onks täällä ketään?" Hiljaisuus."

Todellisuuden tutkiminen on heille kuin Enid Blytonin kirjoittaman lastendekkarikirjasarja Viisikon seikkailu suomalaisittain ilman muhkeaa eväskoria. Idean naurettaviin leikkisääntöihinsä he ovat laimentaneet Lars von Trierin aikoinaan kokeelliseksi julistetusta Dogma-säännöstöstä, jossa kaiken piti tapahtua kollektiivisesti ja autenttisesti. Idea oli hyvä vitsi ja toimi paperilla, ei käytännössä. Kokeilu päättyi lyhyeen siihen kun tajuttiin, ettei niin synny muuta kuin kammottavan tylsänä naturana vielä tylsemmän toistoa. Todellisuuden tutkimuskeskuksen kirjoittamisen säännöt toistaa saman virheen kahlitsemalla sisällön muotoon, ihan kuin sillä olisi jotain tekemistä luovan ajattelun ja kirkkaan älyn kanssa:

• Kirjoitetaan yhdessä, sunnuntaisin kello 11-19, kerran kuussa

• Muulloin ei saa kirjoittaa

• Joka kerta yksi heistä tuo tavan kirjoittaa

• Kaikki tuovat yhteiseen pöytään jotain syötävää

• Päivän päätteeksi luetaan tekstit ääneen.

Esipuheessa esimerkiksi tästä kerrotaan, miten Titta alkaa kirjoittaa pahuudesta:

"Jonna siitä, mitä on olla teinien äiti. Pilvi ikääntymisestä. Janne unettomuudesta. Lea makeanhimosta. Tuomas migreenistä. Pilvi luopuu ikääntymisestä ja siirtyy siihen, mikä on ihminen. Tuomas luopuu migreenistä ja siirtyy esitykseen, joka jatkuu kaikkialle. Kun Titta saa esseensä valmiiksi, on aihe muuttunut joksikin muuksi. Ehkä luopumiseksi tai suruksi. Johanna kirjoittaa rakkaudesta. Heidi kosketuksesta. Yhtenä sunnuntaina he kirjoittavat ensin ja menevät sitten pareittain kävelylle. Sitten he kirjoittavat lisää, ja sen jälkeen taas kävelylle. Toisella kertaa he lukevat kirjoitustauoilla runoja ja ottavat niistä vaikutteita. Kolmannella kerralla he kirjoittavat kynällä tietokoneen sijaan. Neljännellä kerralla jokaisella tauolla on disco. Ensin kirjoitetaan Koneen Kamarissa. Sitten Esitystaiteen Keskuksessa Suvilahdessa. Sitten lähipiiristä tarjotaan ohjelmisto yrityksen työtiloja Annankadulta. Sitten on jo maaliskuu 2020 ja koronavirus ajaa kirjoittajat koteihinsa. On pakko määritellä yhdessä kirjoittaminen uudestaan: viimeisillä kerroilla tapaamispaikka on videopuhelusovellus. Ja joku toinen kirjoittaa intiimimmin."

Mitään uutta ajatusta tai innostavia näkökulmia todellisuuteen tai sen tutkimiseen kirjoitukset eivät kuitenkaan hämäävistä nimistä ja aikomuksista huolimatta tarjoa. Tekijät tunnustavatkin jo esipuheessa kyseessä olevan eräänlaisen tyypillisen teatteritempun; kaikki on vain harhaa eikä mikään sitä, mitä sen väitetään olevan. Nämäkään esseet eivät siis ole esseitä, vaan esseiksi naamioituja narsisminkukkasia siitä, miten "Minä" kokee maailman. Eräänlaista empiirisen minämaailman superindividualismia teatterin nimissä tehtynä, vahvistaen väärää humanismia, mikä ei mukavuudenhaluaan halua, eikä harjoittelun puutteen takia edes osaa, taistella, muuta kuin tuulimyllyjä vastaan. Kirjoitusten suurin ongelma on ymmärtämätön horjuminen optimismin ja pessimismin välillä. Kirjoittajat ovat parantumattomia optimisteja siinä samassa mielessä, mitä oli Immanuel Kant, kun hän neuvoi ihmisen olevan parhainta kaikesta huolimatta uskoa parempaan tulevaisuuteen, että aikanaan ja kokonaisuudessa hyvä voittaa pahan. Että niin käy aina, kuten he itse antavat ymmärtää "ihmistenvälisyydessään", mutta sortuvat tahtomattaan taide-eskapismisoperteluillaan ylimielisen dogmatismin ansaan: "Kirjan ominaislaatu lieneekin esitystaiteellisissa käytännöissä, joiden ammattilaisia me kirjoittajat olemme. Olemme tottuneet kokoontumaan yhteen ja luomaan jotain dialogissa. Olemme tottuneet erimielisyyteen ja yhteisen lopputuloksen aikaansaamiseen siitä huolimatta, aikataulusta lipsumatta ja niukoilla resursseilla. Olemme tottuneet tekemään joka kerta uudella tavalla, kokeilemaan ärsyttäviä ja naurettavia ideoita ennen niiden hylkäämistä. Olemme tottuneet siihen, että taide on kiinni lihassa, hetkessä ja ihmistenvälisyydessä."

Kirja on siis enemmänkin lasten mehuhetki yhdessä aurinkoisella säällä kuin mikään asioita tai ideoita, niiden taustoja, historiaa, keskinäisiä ristiriitaisuuksia tai ongelmallisia kysymyksenasetteluja tarkasti pohdiskeleva essee Montaignen tapaan, joka hienossa esseessään "Raimond Sebondin puolustus", puolustaa voimallisesti klassista skeptisismiä keinona välttää ylimielistä dogmatismia, mitä esiintyy kaikkialla ja on kaiken luovan, elvän ja aidon suurin vihollinen ja tuhoava instututionalismin nimissä. Montaignen esseet tutkiskelevat inhimillisen kokemuksen puolia. Juuri sitä eivät kirjoittavat tee tässä esseiksi nimetyssä kirjoitelmassaan. Päinvastoin. He tunnustavat tottuneensa siihen, että lopputulos heijastaa prosessia ei itse tutkittava aihetta tai tutkimusten tuloksia - esityksen tunnelmasta huomaa, mitä harjoituksissa on tehty. Tylsää! Siksi tämäkin esipuhe on heistä muka moniääninen, selkeyden kustannuksella - ainoa asia, mistä voi olla kirjoittajien kanssa samaa mieltä, valitettavasti. Puolustuksekseen he kirjoittavat tekstin kirjoitetun 24 tunnin aikaikkunassa. Kaikki ovat saaneet selkeyden ja terävyyden kustannuksella hölistä kuka mitäkin sekavaa ja innostua omista ajatuksistaan ja äänestään, lukijan ja lopputuloksen kustannuksella. Esipuhe on täynnä teennäistä yhteisöllisyyden ja yhteiseen hiileen puhaltamisen kaunistamista, kuten kun he väittävät, ja jossain alla tai väleissä on ollut "se jaettu rakkaus tekemiseen, joka on sitonut äänet yhdeksi säröileväksi kuoroksi".

Kirjan minämaailman tutkimusmatka naapurin rappuun herättää kysymyksen vain julkiseen esittämiseen erikoistuneiden halvasta tempusta toden, todellisuuden ja aitojen pyrkimysten kustannuksella; kyse on esityksestä eikä tekstistä, kuten he väittävät, sillä kirjan tekstit ovat lajityypiltään suostuttelua ja ylipuhumista, puhutaan itse itsensä puhtaaksi ja musta valkoiseksi ainekirjoituksen keinoin. Kirjoituksen henki on sukua enemmän leontilaisen filosofi Gorgiaan suostutteleville teksteille kuin esseille. Gorgias oli eräänlaisena oman aikansa todellisuuden tutkijana antiikin retoriikan teatterimies, joka kutsui itseään sielujen johdattelijaksi verraten itseään mm. Hermes-jumalaan. Gorgiaan retoriikka lähenee Todellisuuden tutkimuskeskuksen kirjan kirjoittajien tavoin enemmän poetiikkaa retoriikassaan. Gorgiaan tekstit vetosivat lapsellisiin helleeneihin ja olivat ilmiselvästi suureksi haitaksi, sillä ihmiset eivät sen jäljiltä osanneet enää erottaa totuutta valheesta. Tärkeää mitättömästä, pientä asiaa isosta ja merkityksellisestä niin, että Ateena kielsi julkisissa puheissa joksikin aikaa yleisön liikuttamisen puheiden alku- ja loppuosissa. Juuri tämä vaaraa piilee myös "Jokin meissä valvoo - Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta"-kirjassa.

Esseiden tärkein työkalu on kyseenalaistamalla totutut käsitykset ja haastamalla vallitseva todellisuuskäsitys sekä tuottaa ilmakuplia vapautta janoavien hengittää ahdistavissa todellisuuksissaan. Siitä syntyivät myös myöhemmin  ns. utopistikirjailijat ja muuta vasta-ajattelijat, sekä kaikkea sikamaisilla törkeyksillään (vakavassa tarkoituksessa) pilkanneet rentturunoilijat. Skeptisyys oli harvinainen asenne ja on sitä yhä edelleenkin. Se on niin arvokas lahja, että sitä pitää vaalia ja sen tapoja pitäisi opettaa uusille epäilijäsukupolville, jotka eivät istu yliopistoissa tai käy arvostettuja taidekouluja. Ne instituutiot ovat putkiuudistusten jälkeen muuttuneet auterohjuksen urasta haaveileville sivistyskerman eturivin tytöille ja pojille, ei varjoisten kujien omissa oloissaan viihtyville yksityisjattelijoille, Stephen Toulmin tajusi tämän ja muistutti siitä, miten yleinen mielipide salli lukijoiden suhtautua skeptisen avarakatseisesti epävarmuuteen, epäselvyyteen ja monenlaisiin mielipiteisiin 1580- ja 1590-luvulla, mutta kääntyi vastakkaiseen suuntaan jo 1640- ja 1650-luvulle tultaessa. Sen jälkeen skeptistä suvaitsevaisuutta ei enää pidetty kunniallisena, vaan siitä on tullut harvojen irvileukojen, usein ulkoruokinnassa olevien henkipattojen herkku. Skeptinen asenne ei ole koskaan onnistunut niiltä, jotka ovat itsetytyyväisiä saavuttamaansa asemaan tai optimisteja. Sen sijaan monet esittävät olevansa skeptikkoja puheissaan, vaikka eivät epäile mitään. On hyvä muistaa vanha osuuskauppatotuus, että kenen leipää syöt, sen lauluja myös laulat, tahdoit sitä itse tai et. Ja jos olit joko niin tyhmä, ettet tätä tajua, tai et halunnut sitä itsellesi tunnustaa, kannattaa tutustua lähemmin Pasilan pääkirjaston kellareista löytyvien 1500-luvun ilkikuristen humanistikirjailijoiden teoksiin, jotka lämmittelevät antiikin kreikan skeptistä attikalaista ja lukionalaista irvailua ilmiroihuksi saakka.

Muutama vuosi sitten kuollut runoilija Matti Paavilainen edusti lyyristä skeptisismiä runoilijoiden ikiaikaisella liitolla tunteen ja älyn välisenä ristiriitana, joka ei ottanut laantuakseen edes ajan myötä. Paavilainen ei antanut typeryydelle, laiskuudelle tai mukavuusajattelulle koskaan periksi. Yhdessä tekemisen onnen ja autuuden harhan hän lyttää Vanhustentyön keskusliitolle tekemässään juhlarunossa "Silloin kun en vielä kuulunut vanhustentyön lkeskusiittoon ja tein vielä kaiken yksin..." Tämä on hänen maailmansa huolimatta, ettei hän heti alussa löydä siitä paikkaa itselleen. Paavilainen on ikuinen epäilijä ja kaiken kyseenalaistaja sen lisäksi, että hän kirjoittaa kauniisti ja ajattelee avarasti ohi oman ahtaan persoonansa, uskaltaen nähdä totutun yli paikkaan, jota ei ole vielä olemassa edes hahmottuvassa mielessämme. Jokin pirulevissa runoissa viehättää häntä ja vie syvemmälle ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden välisen rotkon äärelle. Hän alkaa kehittää omaa tyyliään lukea värin ihmisten huulilta heidän todellisista aikomuksitaan ja tarpeistaan. Ne hän piilottaa oivallisesti runoihinsa kysymyksinä ja toteamuksina niin, että jossain kohdin hänen runonsa melkein saavat kuin montaigelaiset esseesiivet karauttaen ylöspäin räkänaurut vaunuinaan. Jo ensimmäisessä runokokoelmassaan hän on kokonaan oma lajinsa, mitä tulee siihen aikaan vielä runomaailmassa kummallisena pidettyyn "toisäänisyyteen" - eräänlaiseen irvileukamaisuuteen. Vanhempana renessanssiruhtinaana Kotkassa tunnettu (minua kutsuttiin nuoremmaksi renessanssiruhtinaaksi) runoilija Matti Paavilainen on laiskanpulskeana sekä asioita läheltä skeptisesti kommentoivana löytänyt mukavan tavan olla eri mieltä ilman, että se häiritsee häntä tai muita:

"Pää täynnä ikuisia ajatuksia kenties käännät kolmiulotteista aikaa taaksepäin ja mittaat itseäsi kreikkalaisilla, jotka kuolivat muinoin elääksesi sinussa aina. Sinun säkeissäsi on kaikenlaisia vuosia, vuodenaikoja, valaistuksia, tunnelmia. Enempää ei enää tarvita. Se joka tänä päivänä tietää, minkä kreikkalaiset kerran, on yhä viisaan miehen kirjoissa; viisaan miehen vaatteissa hän nyt väittelee tohtoriksi arkipuku päällään. Ja Homeros tulee, ajaa raitiovaunuissa eduskuntatalolle. Siellä on patsaita paljon. Hän kävelee hiukan eteenpäin: siellä on museo. Hän esittää ajatuksensa museaalisesta ihmisestä, hän itse olisi mielellään ensimmäinen. Hänet on tavallaan koulutettu siihen. Hän on lukenut Lajien synnyn. Nyt häntä huolestuttaa etupäässä lajien kuolema. Ne menevät kaikki ja harvasta jää edes jälki. Voitaisiin rakentaa kokonainen museaalinen kaupunki, tulisi turisteja. Kuolemanrangaistukset poistettaisiin kaikissa maissa ja olosuhteissa. Lajien elämä jatkuisi, niiden merkitys lisääntyisi ja mikä tärkeintä uudistukset kävisivät mahdottomiksi. Aina voitaisiin vuokrata luolamies portieeriksi johonkin ravintolaan, Venetsian kauppias puolustaisi näkemystään työväentalon korokekeskustelussa, Platon esiintyisi kirjaston filosofisessa kerhossa. Ihmisen perusoikeuksiin tulisi lisätä vapaus elää, millä vuosisadalla vain ja missä roolissa tahansa."