Paha paavi

Teksti Harald Olausen

"Paavi Bonifatius VIII astui virkaansa kuin kettu, toimi siinä kuin leijona ja kuoli kuin koira"

-Michel de Montaige

Tänään kuollutta katolisen kirkon päämiestä, paavi Fransiscusta, on tavan mukaan vuolaasti kiitelty ja kehuttu hänen hyvyydestään, jota sopii kyllä ihmetellä avoimemminkin. Paavi kun ei ole historiassa mikään hyvis. Eikä siihen poikkeusta tee Fransiscuscaan, joka hieman yritti. Olen aina lapsesta lähtien ihmetellyt paavin kohdalla kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, ettei kirkkohistoriassa (kävin alaluokat oppikoulua, missä tunnustukselliseen luterilaiseen uskonnonopetukseen kuului myös minua eniten kiinnostanut kirkkohistoria) edes yritetä peitellä paavien avointa pahuutta ja toimimista pirun maanpäällisenä apulaisena. Toiseksi sitä, ettei kukaan kristitty kyseenalaista paavin laajalle levinnyttä korruptiota ja totuudenvastaista propagandaa.

Esimerkki pahasta paavista ja riivatun vimmaista tappajista, on 1099 kun ristiretkeläiset valtasivat Jerusalemin. Kaikki siellä olleet tapettiin - myös naiset ja lapset. Muslimien ja kristittyjen ongelmat alkoivat tuosta hetkestä, samoin kun vielä tänäänkin näkyvät Lähi-Idän silmille räjähtävät ruutitynnyrit. Koraanissa Allah antaa kuitenkin armoa ja mahdollisuuden, toisin kun kova ja armoton Vanhan testamentin säälimätön jumala ja armoton maailma. Vuonna 1187, kun sulttaani Saladin valtasi Jerusalemin, hän säästi kristityt, huolimatta mitä oli aiemmin tapahtunut kristittyjen toimesta kaupungissa. Kuuroille korville kaikuivat Origeneksen sanat kristityistä rauhan lapsina, jotka Jeesuksen tähden eivät koskaan kohota miekkaansa toista kansaa vastaan, ja jotka taistelevat hallitsijansa puolesta rukoilemalla hänen puolestaan, mutta eivät osallistu hänen sotiinsa, vaikka heidät siihen pakotettaisiin. 

Basileos vaati, että kun sotilaitten palvelusaika oli päättynyt, heille ei saisi antaa ehtoollisen sakramenttia kokonaiseen kolmeen vuoteen. Nikean kirkolliskokouksen päätöksen mukaan ne kristityt, jotka luovuttuaan sotilaan ammatista myöhemmin palasivat siihen kuin "koirat oksennukseen", oli muutaman vuoden ajan kohdeltava kirkossa katuvaisina. Uskoon, jota kristilliset kirkot ovat pitäneet pelastuksen välttämättömänä ehtona, sisältyy usko Jeesuksen Kristuksen voimaan ja arvoon messiaana ja herrana sekä hänen lunastuksensa todellisuuteen. Katolisen käsityksen mukaan se on uskoa kirkkoon, joka toimii kuin vakuutustoimisto. 

Juuri siksi sotaa on käyty oikean uskon nimissä myös omia vastaan. Väkivaltainen taistelu kirkon omistamasta totuudesta sen vihollisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan alkoi vuonna 1199, kun paavi Innocentius III antoi määräyksen perustaa inkvisitio valvomaan oikean uskon puhtautta kerettiläisiä oppeja vastaan ja sota ulotettiin myös omia vastaan. Vuonna 1215 neljäs lateraaninen kirkolliskokous velvoitti kaikki kristityt kuninkaat vannomaan julkisen valan, että he toimivat vakavasti ja käyttäen koko valtaansa kaikkien kerettiläisen tuhoamiseksi alueillaan. 1231 elävältä polttaminen tuli säännölliseksi teloitustavaksi. 

Esimerkiksi Espanjan tunnetusti tehokas inkvisitio poltti 31.000 ihmistä roviolla ja tuomitsi 290.000 vähemmän ankariin rangaistuksiin. Ei Lutherkaan säästellyt sanojaan ja toimiaan kerettiläisinä pitämiään ihmisiä kohtaan. Puhumattakaan Calvinista, jonka mielestä kerettiläisten vainoaminen oli pyhä velvollisuus. Pahasta paavista ja valehtelusta löytyy edesmenneen älykköprofessori Jukka Paastelan mainiossa kirjassa Valhe ja politiikka (Gaudeamus 1995) esimerkki Augustinuksen kohdalla, joka toisin kuin 1500-luvun uskonpuhdistaja tunnetuksi tullut Martin Luther, ei sallinut valhetta lainkaan avuksi ponnisteluissa jumalan tahdon toteuttamiseksi, vaikka Platon sanoo Valtiossa (382a-b) valehtelun olevan oikein sopivassa tilanteessa. 

Avilan piispa Priskillionuksen väitettiin saarnanneen apokryfisiin kirjoituksiin perustuen sekä levittäneen noituutta ja asketismia; suuntauksen kannattajien sanottiin kuitenkin harrastaneen "askeettisuuden kilven" turvin irstasta elämää. Augustinuksen kanta oli se, ettei priskilliolaisten paljastamiseen saanut käyttää heidän omaa keinoaan eli valhetta: "Augustinuksen kanta oli omituisella tavalla jyrkkä sen valossa, että Augustinus hyväksyi pelottelulla ja vainoamisella toteutettavan puuttumisen ihmisten uskonnolliseen elämään. Tämän hän perusteli Raamatun säkeellä, jossa pidot järjestävästä isännästä todetaan: Silloin herra sanoi palvelijalle: mene maantielle ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi, ja erinäisillä Raamatusta valikoiduilla esimerkeillä, joissa jumalattomia ja lihan syntiin hairahtuneita ihmisiä pannaan kuriin ja järjestykseen." 

Augustinuksen aikana ei kiinnitetty huomiota siihen, että oli epäjohdonmukaista uhrata voimavaroja taisteluihin ja sotiin kerettiläisiä vastaan, koska jumala joka tapauksessa rankaisee aina voimaakkalla tavalla vääräuskoisia. Tämä näkemys sai kannatusta 1500-luvulla. Augsburgin rauhassa (1555) sovittiin periaatteesta cuius regio eius religio - kenen maa sen uskonto. Paavi kaitsee pappeja, jotka sekä osaavat että haluavat myös siksi aina taitavasti kiertää hankalat asiat puhumalla epämääräisesti ilman, että kuunteleva kristitty voi tai uskaltaa puuttua kriittisesti kyseenalaistaen papin puheet, paavi Gregorius XV:n vuonna 1622 perustaman uskonnollisen propagandatoimiston tehokkaan uskonnollisen pelotteluperinteen säikäyttäminä 

Papit tiesivät, ettei näin ole. Ei Jeesuksen sanomisissa ole mitään vikaa siitäkään huolimatta, että ne eivät olisi tosia (esimerkiksi Vuorisaarna), tai että ne ovat kristillisen ihmeopin mukaan vahvasti liioiteltuja ihmesatuja, metaforia tai vain mainokseksi tarkoitettua sisäänheittokamaa. Jeesus vaikuttaa olleen rivien välistä auktoriteettikammoinen luettuna villi rettelöitsijä ja radikaali humanisti, joka siksi tapettiin (Platonin puhui tieto- ja hyvekäsityksestä, jotka olivat transendentaalisia, koska korkein tieto koskee hyveen ideaa ja on mahdollistakin vasta, kun puhdas järki ja sielu vapautuvat kuolemassa kaikesta epäpuhtaasta).

Edvard Westermarckin kirjoittaa Kristinusko ja moraali (Otava 1984) kirjassaan Tuomas Akvinolaisen muodostaman katolisen opin mukaan pahimman ja kuolettavimman kaikista valheista olleen se, joka oli jumalan rakkauden vastainen, koska sillä halvennettiin ja tulkittiin väärin hänen totuutensa: "Tämän luontoinen valhe ei ole vain rakkauden ja hyveen vastainen, vaan myös uskon ja uskonnon hyveen vastainen". Kuten Augustinus sanoi, on paljon siedettävämpää valehdella sellaisissa asioissa, jotka eivät ole uskonnon yhteydessä, kuin tulla petetyksi sellaisissa, joissa vailla uskoa tai tietoa ei voida palvella jumalaa. 

Vatikaanissa tämä muodostui tavaksi. Lorenzo de Medicin pullea ja ylensyönnistä isokokoinen hedonistiagnostikkopoika, joka valittiin paaviksi Juliuksen jälkeen vuonna 1513 nimellä Leo X, ja josta Lutherin oli vaikea päättää, oliko Leo antikristus tai vain tämän lähetti. Leo kuului ylettömän elämänsä keskellä taiteita ja tieteitä suosineeseen ns. humanistipaavien joukkoon, ja totesi tyytyväisenä myytyään valtavilla summilla rikkaille arkkipiispan- ja kardinaalinvirkoja: Kuinka kannattavaa meidän kannaltamme tämä taikauskoinen satu Jeesuksesta Kristuksesta onkaan ollut. Hän ei ollut poikkeus pahojen paavien historiassa vaan sääntö.

Augustinuksen määritteli uskon olevan cum assensione cogitare. Tuomas Akvinolainen oli samaa mieltä sanoessaan uskon olevan ajattelutapahtuma, jossa jumalan armosta tapahtuvasta tahdon käskystä hyväksytään jumalallinen totuus (minkä ei pitäisi olla sen julistamista vaan ennen kaikkea jatkuvaa epäilyä ja etsintää, jos tarkkoja ollaan), ja niin se oli hänen mielestään jumalan vapaan tahdon valvonnassa. Näin ajattelivat myös 1500-luvulla katolisen kirkon anekaupan, ja kristillisten ihmeiden sekä pyhäinjäännösten lukuisat myyjät Roomassa, joka oli jo muuttunut rappiossaan uudeksi Babyloniaksi. Ehkä jopa pahemmaksi. 

Lateraalikirkon portaat, joita pitkin Jeesus oli "legendan" mukaan kulkenut, koska enkelit olivat lennättäneet portaat Roomaan 300-luvulla, olivat vain yksi esimerkki jo kerrotun Leo X:n lausahduksen lisäksi läntisen kristillisen maailman moraalisen rappion, huijaamisen ja valehtelun korkeasta tasosta. 28 porrasta käsittävä Scala Sancta eli Pyhä portaikko on ilmeisesti tuotu Jerusalemista Roomaan neljännellä vuosisadalla jKr. Sen toi Helena, Konstantinus Suuren äiti, joka teki kristinuskosta Rooman valtakunnan virallisen uskonnon tunnetuin seurauksin (myöhemmin kirkko jakaantui virallisesti 1054 itäiseen ja läntiseen osaan).

Luther heilutteli rajusti koko Rooman kirkon perustuksia ja paaviutta kyseenalaistaen myös kirkon poliittisen vallan. Uskonpuhdistus teki hyvää mutta se ei lopulta onnistunut. Luterilaisista tuli samanlaisia. Ja vaikka Luther ei ollut ensimmäinen kirkon sisältä tullut kaanonin ja dogmien epäilijä, hän oli merkittävin, sillä monet paavin typeryyksiin kyllästyneet alkoivat miettiä, tuliko ihmisen sittenkin olla sellainen kuin oli vikoineen päivineen ihminen, eikä korotettuna ylös taivaisiin mallioppilaaksi kiiltokuvana puhtaasta jumalasta? Valistuksen ajan ajattelijat nostivat tämän epäilyn ja kritiikin sille kuuluvalle paikalle. 

Diderotin mukaan kritiikki oli taito arvioida erilaisia ja ristiriitaisia auktoriteetteja, joihin tietomme tukeutuivat. Valistus synnytti suuret toiveet vapaudesta olla, mitä ihminen haluaa olla ilman kirkon kahlitsevaa vaikutusta. David Hume, jolle järki oli intohimojen orja, yritti vuosina 1741 ja -42 ilmestyneessä kaksiosaisessa Essays, Moral and Political-teoksessaan ylittää oppineen ja arkisen maailman väliset ristiriitaisuudet. Pitkäaikaisesta ja rajusta kritiikistä huolimatta paha paavius elää voimakkaana edelleen, ihan kuin unohtaisimme sukupolvessa pahan paaviuden verijäljet. Mitä tekisimme ongelmalle? Voiko sitä muuttaa?