Ajatusroskaa: Päivi Räsäsen todistelun Akilleen kantapää

16.07.2020

Teksti:

Harald Olausen


Todistelussa kaiken typerän ja ennakkoluuloisen puolesta loogisuutta ja järkeä vastaan on hyvä esimerkki valtionsyyttäjä Raija Toiviaisen viimeaikainen kamppailu kristillisten Päivi Räsäsen käyttämää valheellisista ja tahallaan harhaanjohtavaa retoriikkaa vastaan julkisuudessa. Eettiset valinnat ovat vaikeita. Harvoin voidaan epäilyksettä puhua oikeasta ja väärästä. Kristityistä kirjoittaessa on edessä sama ongelma, josta Tuomas Akvinolainen sanoi totuuden tietämisen halun voivan olla pahe, jos koettaa päästä perille, mikä on totuus luontokappaleista, vailla asiankuuluvaa päämäärä, joka oli hänen mielestään vain ja ainoastaan jumalan tunteminen (ts. onnellinen elämä...). Ajatus onnellisesta elämästä tulee skolastikko (fransiskaaniteologi Bonaventuran tiedon määritelmän mukaan usko oli korkeampaa jumalallista valaistumista edellyttävää tietoa kun taas maallinen tieto oli epätäydellistä uskoa) Tuomas Akvinolaiselta, joka Aristotelesta, jolle "todellinen" hyvä oli onnellisuus (hyveellistä A:lle ei ollut teot sinänsä, vaan niitä tekevät ihmiset), mukaillen korosti täydellistä hyvää, jota hänen mielestään kaikki ihmiset tavoittelivat piilottaen jumalan läsnäolon samaan väitteeseen, sillä eihän voinut olla täydellistä ja hyvää maailmassa ilman sitä luonutta jumalaa; onni oli ainoa hyvä asia, koska oli asioita, joita tehtiin niiden itsensä takia, ja asioita, jotka tehtiin jonkin muun takia.


"Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin."

- Markuksen evankeliumi 16:6.


Tässä vuoden 70 vaiheilla valmistuneen Markuksen evankeliumin, joka mitä todennäköisimmin on kirjoitettu silloisessa Syyriassa, kohdassa lepää koko kristikunnan usko Jeesuksen Kristuksen jumalallisesta ylösnousemuksesta, koska niin on "Pyhässä Sanassa" kirjoitettu ja "Messias sekä jumalan poika" toimi heidän mielestään ikiaikaisen suunnitelman mukaan jumalan tahdosta. Siksi sitä ei myöskään saa epäillä. Asia on näin kristittyjen mielestä kuin kallioon nakutettuna Jeesus Kristuksen toimiessa jumalan sanasta (logoksen) puhuvien traditioiden valossa. Kristittyjen tuli uskoa kirkkokunnista riippumatta siihen, että hyvän ja pahan välillä on mahdollista tehdä valintoja, joiden tärkein kriteeri on rakkaus eli se "oikea ihmisten valoisa jumala". Kenellekään kristityistä ei ole tullut mieleen tai he eivät uskalla, epäillä Markuksen evankeliumin sanoja Jeesus Kristuksen ylösnousemisesta, vaikka ulkopuolinen lukija näkee sielunsa (kriittisin ja Matti Myllykosken) silmin Jeesuksen Kristuksen historiallisen ruumiin mätänemässä kaikkien muiden satojen joukossa joukkohaudassa samaan aikaan ristiinnaulittujen ruumiiden kanssa.


Tätä epäuskottavaa satua toistetaan muissakin kirjoituksissa kuin evankeliumeissa. Kaikkein epäuskottavin ja samalla kristikunnan kannalta tärkein on Jeesuksen Kristuksen oppien suurimman väärentäjän eli konservatiivisena patriarkkana pidetyn Paavalin kirjoitus (1.Kor.15:3-9), joka on todennäköisesti kirjoitettu ennen evankeliumien, jotka on kirjoitettu kreikaksi, ylösnousemuskertomuksia kirjoitettuun kirjeeseen siitä, miten Jeesus Kristus, joka puhui tiettävästi vain aremiaa, oli muka ilmestynyt hänelle. Tämä on ällistyttävää kun muistelee sitä, ettei ole olemassa puhtaasti tosiseikkoihin perustuvaa kertomusta Jeesus Kristuksesta historiallisena olentona, vaan kaikki hänestä kirjoitettu sijoittuu toisen käden tiedon varaan pohjautuvasta satuilusta (ihmetyöt), sekä samanhenkisten evankeliumien "mukatodistajien" näkökulmasta kirjoitettuihin epäuskottaviin ja osin keskenään ristiriitaisiin kertomuksiin 33-vuotiaasta "tyhjästä ilmestyneestä" henkilöstä, joka oli luotu vastaamaan vähän liiankin hyvin (siis vain kirjoituksissa) draaman lakien mukaan Vanhan testamentin tulevasta Messiaasta kuvaamia odotuksia.


Toisaalta termit "kristitty" ja "kristillinen" puuttuvat kokonaan jopa Paavalin teksteistä. Kristillisyys sanakin esiintyi ensimmäisen kerran vasta ensimmäisen vuosisadan lopulla. Saksalainen tutkija Gerd Theissen muistutti Uuden testamentin kirjoittajien kirjoittaneen kirjansa kristinuskon näkökulmasta tulevaa papistoa ajatellen. Tärkein Uuden testamentin näkökulmasta on Paavali, jonka "Damaskoksen tien kääntyminen" on lajissaan sekä harvinainen "ihmeteko" että sekä samalla eräs vaikuttavimmista lupauksista hypätä mukaan uudenlaisen maailman luomiseen maanpäälle vastaan ahdistavia hierarkioita sekä elämää ja aktiivisuutta rasittavia perinnöllisiä hidasteita ja kahleita, sekä hänen kolmetoista kirjettään Uudessa testamentissa. Paavali on myös vieläkin Päivi Räsäsen vihapuheina keskuudessamme vaikuttavan kristillisen suvaitsemattomuuden isä. Hän oli juuri se, joka mahdollisti myöhemmin hurjilla sanoillaan "kilpailevista saarnaajista koirina, kelvottomina työntekijöinä, pilalle leikattuina Saatanan ja oman etunsa palvojina" inkvisition synnyn ja sen järkyttävät julmuudet jumalan nimissä.


Vain Jaakobin kirjeen kirjoittaja uskaltaa epäillä erästä Paavalin opetusta, jonka hän pelkää johtavan passiivisuuteen. Muuten Paavalin perintöä kunnioitettiin ja arvostettiin korkealle hänen nimissään kirjoitetuissa uusissa kirjeissä. Mielenkiintoisin niistä on ns. Toinen tessalonikalaiskirje, jossa pyrittiin antamaan uudistettu kuva liian optimistiseksi osoittautuneesta odotuksesta Herran paluusta. Paavalin paras opetus on kuitenkin unhoon jäänyt kauaskantoinen varoitus, sillä hän tiesi muovanneensa oppinsa Jeesuksesta Kristuksesta liukkaana hirttosilmukkana, joka sopi niin murhaajille kuin murhatuille syytökseksi kuin pelastukseksi, ja ennusti näin kristinuskosta itsestään tulevan ajan myötä "synnillisen ylpeyden ilmentymä", joka asettuisi jumalan ja ihmiskunnan väliin, ihan kuten Päivi Räsäselle ja hänen uskolleen näyttää käyneen.


Myöhemmin Augustinus tarkoittaa juuri tätä, kun hän väittää että esittämisen pohjalla olevan sanan ja esittämisen muodon tulee vastata toisiaan; olla yhtä, koska sana ei ole koskaan tyhjä eikä se voi tulla lihaksi, jos se esitetään sille epäkunnioittavissa raameissa. Mihin kristityt sitten uskovat? Tertullianus katsoi, että jumalan oikeudenmukaisuus vaati hänen lupaustensa konkreettista toteutumista jo tässä maailmassa. Moni uskovainen uskookin niin. Tämän perusteella huomaamme, etteivät kristityt, kuten Päivi Räsänen usko oikeaan rakkauden jumalaan vaan suhteelliseen jumalaan. Siihen itseluomaansa epäjumalan kuvaan, joka on sopivasti eri aikoina eri ihmisten tulkitsemana juuri sitä, mitä kukin milloinkin ja miten haluaa, eli mahdollisimman kaukana siitä Jeesus Kristuksen uudesta käskystä rakastaa ehdoitta toinen toistaan ja vastustaa pahan puhumista, sillä Jeesukselle pelkkä paha ajatus toisesta ihmisestä vasta pään sisällä muhimassa aikeena, oli yhtä paha synti kuin ääneen lausuttu solvaus toista ihmistä kohtaan - tästä Päivi Räsänen vaikenee täysin, vaikka tämä lukee selvästi Uudessa testamentissa ja pitäisi olla rakkauden ohje myös hänelle levittää Jeesuksen hyvää, eikä kuten nyt, vanharaamatullista julman jumalan pahaa, kostonhimoista sanomaa myrkyn tavoin ympäristöönsä.


Tässä lyhykäisyydessään perusongelma pohdittavaksi Päivi Räsäsen ajattelun Akilleen kantapäästä eli valheesta. Oikean päätelmän pitäisi muodostua joistakin väitteistä sillä tavalla, että olisi välttämätöntä lausua jotain muuta kuin on niiden perusteella. Kumoamisen taas pitäisi olla päätelmä, johon liittyy johtopäätöksen vastakohdan esittäminen. Mutta ei. Siitä tässä ei ole Päivi Räsäsen kohdalla kysymys, vaan annettujen epätotuuksia sisältävien uskomusten toistamisesta. Esimerkiksi hänen puheensa maailmasta yhden väistämättömän ja ainoan mallin toteuttajana muistuttavat ikävällä tavalla Parmenidesta, jonka mukaan ympärillämme oleva aina muuttuva todellisuus oli epätosi - ainoa tosi ja aito maailma oli muuttumaton ykseys.


Länsimainen kirkko hyväksyi pienten alkuvaikeuksien ja riitojen jälkeen Augustinuksen opit, joita Tuomas Akvinolainen, erityisesti jumalaa, ennaltamääräämistä, syntiä ja armoa koskeneita opinkappaleita, innokkaasti puolusti ja levitti niitä eteenpäin hieman niiden sisältöä päivittäen moraalisempaan suuntaan. Kirkkoisät Origenes ja Klemens ymmärsivät, että platonistien korkein hyvä voitiin ymmärtää jumalaksi ja Logos (sopivissa kohdin) hänen lihaksi tulleeksi sanakseen. On helppo paikantaa valhe kristinuskoon jo heti sen alkuvuosina. Siitä tuli niin tärkeä ja sopeutuva osa itse usko, että se peitti alleen itse varsinaisen sanoman, miksi väitettiin anarkistiradikaali-Jeesuksen oppeja. Kristinusko omaksui etevästi toisten hyviä tapoja ja ajatuksia kuten sen, että kun esimerkiksi ajatteli myönteisiä ajatuksia, tuli samalla luoneeksi kuvitelman hyvästä maailmasta, jolloin myös väite maailman hyvyydestä saatiin myytyä ihmisille, koska sen täytyi olla tosi tämän retoriikan mukaan. Augustinus loi täydellisen menetelmän, mikä salli ymmärtää ja nähdä kaiken vain etukäteen varmistetusta lähtökohdasta, mikä oli itse täydellisyys jumala, jota tuli totella ehdottomasti ja kuuliaisena. Kyse oli pohjimmiltaan tärkeästä, ehkä tärkeimmästä ihmisen psykologisesta prosessista ja vedenjakajasta uskon ja tiedon välisellä rajavyöhykkeellä, sekä varsinkin oman ajattelun ja ulkopuolisen määräämisen perusongelmista; näin myönteisessä ajattelussa vaadittavan oman ajatustoiminnan osuus jäi riittävän vähäiseksi uskolle, ja sekä itsepetoksen että ulkopuolisen manipuloinnin mahdollisuus kasvoi vaarallisen hallitsevaksi.


Palataan hieman muutama vuosisata taaksepäin Platonin Akatemian väittelyharjoituksiiin, joissa toinen osapuoli eli vastaaja oli sitoutunut kannattamaan jotakin väitettä eli teesiä ja toinen osapuoli yritti kysymyksiä esittämällä saada vastaajan myöntämään jotain sellaista, jonka perusteella hänen oli pakko myöntää alkuperäinen teesi virheelliseksi tai ainakin ongelmalliseksi. Aristoteles ajatteli, että tarkastelemalla erilaisia strategioita ja argumentointimuotoja, oli mahdollista kehitellä yleistä teoriaa erilaisia argumentointitilanteita varten. Hän yritti kehittää menetelmän, jonka avulla voimme uskottavien käsitysten pohjalta muodostaa päätelmiä kaikista esitetyistä ongelmista, ja välttää samalla sanomasta mitään ristiriitaista silloin, kun joudumme itse puolustamaan jotain tiettyä näkökulmaa. Aristotelinen dialektiikka menetelmänä takasi sen hyvin osaavalle paremmat selvitysmahdollisuudet väittelyissä kuin sitä osaamattomille. Aristotelista dialektiikkaa sovellettiin väittelyharjoituksiin, keskusteluihin ja filosofisen tiedon edistämiseen. Uusplatonistista peruskäsitteistöä käytettiin myöhemmin kristinuskon ensimmäisellä vuosisadalla teologisten asioiden ilmaisuun ja kehittelyyn kuten oppiin pyhästä kolminaisuudesta, maailman luomisesta ja tieto-opillisia koskevissa kysymyksissä. Ongelmaksi kuitenkin muodostui jo heti kristinuskon alusta lähtien se, etteivät teologiset väittelijät dogmien ja kaanonin astuttua mukaan tähän epäsuhtaiseen peliin ihminen vastaan "jumala-vapaus-vankeus"-akselilla, halunnet ja myöhemmin - eivät enää kyenneet tunnistamaan - ja tunnustamaan virhepäätelmänsä, yrittäen sen jälkeen välttää niitä, mikä olisi ollut A:n mukaan edellytys väittelyissä menestymiselle.


Juuri siksi kristinuskosta tuli mitä tuli, sillä se sulki epäilyn ja todellisen dialogin totuudeksi julistamansa opin ulkopuolelle. Jos se olisi noudattanut tätä kaavaa, se olisi  yrittänyt ensin määrittellä kysymyksiä yhdessä - eikä niin kuin on ollut tapana, erikseen kuinka monella tavalla voimme ja saamme puhua samasta yhdestä, joka on meille kaikille erilainen mutta silti samanlainen siinä merkityksessä, kun siitä yhdessä puhumme - kuten uskosta ja jumalasta eli vaikenemalla siitä mitä se ei ole, pelätessään ettei se ole mitään. Aristotelisesti ajateltuna tällöin "dialektinen ongelma" oli tuo edellä esitetty kysymys ja pelkurimainen vaikeneminen "siitä mitä se ei ole", sillä niin ei saa tehdä, koska se liittyy sekä valintaan, välttämiseen, totuuteen ja tietoon, sellaisenaan, toimien apuna erään toisen paljon suuremman ongelman - mikä on jumala: onko häntä edes olemassa - mahdollisissa ratkaisuyrityksissä.


Aristoteles sanoi, ettei kukaan järjissään oleva esittäisi sellaista premissiä, joka ei ole kenenkään mielestä uskottava, eikä asettaisi sellaista ongelmaa, joka on ilmeinen kaikille tai useammille, sillä jälkimmäinen ei synnytä kysymystä ja edellistä ei kukaan myöntäisi. Sen sijaan hänen mielestään tällainen "dialektinen premissi" esittäisi kysymyksenä käsityksen, joka on uskottava kaikkien, useampien tai viisaiden ja viisaista kaikkien, useampien tai tunnetumpien mielestä, ja joka ei ole titenkään paradoksaalinen kuten kristinuskon kaikki keskeiset väittämät - ehkä siksi kristityt teologit kielisvät keskustelun ja alkoivat julistaa ehdotonta ja muuttumatonta totuutta, jota kuvaa hyvin Dostojevskin huudahdus, että jos evankeliumi Kristuksesta, armeliaasta jumalasta ihmisen hahmossa todistettaisiin valheeksi, hän valitsisi mieluummin Kristuksen kuin totuuden, vaikka tarkasti ottaen kyseessä on sovellus Tertullianuksen suuhun pannuista sanoista "Uskon, koska se on mieletöntä!". Tertullianus sanoi todistettavasti "Jumalan Poika on ristiinnaulittu, siinä ei ole hävettävää, koska sitä täytyy hävetä. Ja Jumalan poika on kuollut, se on täysin uskottavaa, koska se on silkkaa hupsuutta"- ei ihme, että Tertullianusta moitittiin myöhemmin valistusajan hengessä irrationaalisuuden apostoliksi, jonka vaikutuksen näemme myös ortodoksisen ja usein esieksistentialistiseksi luokitellun Dostojevskin Karamazovien veljesten Zozima-vanhuksen puheissa. Tertullianuksen puolustukseksi voi sanoa, ettei hänen filosofian kritiikkinsä vastustanut inhimillistä tietoa eikä järkevää päättelyä sinänsä. Sellainen kuului hänen mielestään ilman muuta ihmiselle jumalan tietoiseksi ja ajattelevaksi luomana "Jumalan kuvana."


Aristoteles ei tuntenut Plotinosta, joka teki juuri näin jakaessaan teoksessaan "Ennades" olevaisen kolme alkuperustetta olevaisen perimmäiseen jumalaiseen syyhyn, josta käsin ykseys oli nähtävissä kokemuksen ulkopuolella olevana transsendenttina eli tuonpuoleisena kahdessa erillisessä todellisuudentasossa, mielessä ja sielussa. Plotinoksen esittämä uskomaton väite olisi silti ollut A:n mielestä dialektinen premissi, sillä hänen mukaansa sellaisia olivat myös uskottavien käsityksen kaltaiset väitteet, vaikka ne eivät olisikaan olleet totta sanan varsinaisessa merkityksessä. Aristoteles sanoi, ettei ole tarpeen tutkia kaikkia teesejä tai ongelmia vaan ainoastaan sellaista, jota voi pohtia se, joka tarvitsee perusteen eikä rangaistusta tai aistimusta. Nimittäin hänen mielestään sellainen, joka pohtii, pitääkö kunnioittaa jumalia ja rakastaa vanhempia vai ei, tarvitsee rangaistuksen. Ja se, joka pohtii, onko lumi valkoista vai ei, tarvitsee aistimuksen. Antiikin viimeiseksi teologiksi ja mystikoksi kutsuttu Pseudo-Dionysios Areopagita unohti Aristoteleen muistutuksen, ettei ollut tarpeen käsitellä sellaista, joka oli liian lähellä todistusta, tai sellaista, joka oli liian kaukana siitä - edellisestä ei olla tietämättömiä, ja jälkimmäinen vaati hänen mielestään enemmän kuin mihin tällainen harjoitus riitti - kun hän vuosien 485-520 välisenä aikana naulasi kirjoituksillaan tekstikokoelmassaan "Corpus Areopagticum" viimeiset naulat aidon uskonnollisen ilon ja epäilyn arkkuun.


Me tarvitsemme seuraavaksi tutustuessamme "raamatulliseen ihmelogiaan" matkaeväiksi Aristoteleen ohjeita siitä, että tulee pitää valmiina argumentteja sellaisia ongelmia varten, joissa hallitsemme argumentit, vaikka niitä olisikin vain vähän, sillä ne ovat käyttökelpoisia mahdollisimman monia tilanteita varten, sillä "raamatullinen ihmelogia" perustuu seuraavaan "antiaristoteliseen" epäloogiseen todisteluun: maailma on paha paikka, siksi jumalan on oltava olemassa. Loppupäätelmä on absurdi. Vaikka maailma olisi paha paikka, ei siitä voi johtaa päätelmää jumalan olemassaolosta. Räsänen tekee kuitenkin näin oikoen polut vanhojen kirkkoisien innoittamana, väittämällä vihapuheidensa olevan oikeutettuja, koska ne nojaavat raamattuun. Tällä tavalla hän väistää kysymyksen siitä mikä raamattu on - kokoelma suulliseen tietoon perustuvia enemmän tai vähemmän epätosia todisteluja tapahtumista, joita tuskin koskaan on ollut olemassa sillä tavalla, kun niistä on vuosikymmenet itse tapahtumien jälkeen haluttu antaa kuva, antaen samalla väärän todistuksen raamatun luonteesta. John Locke kyseenalaisti, oliko ihmisellä jumalan kuvana sittenkään vapaa tahto sellaisena käsitteenä, kuin mitä kristityt sen väittivät olevan "jumalallisuudessaan". Hänestä sisäinen havainto oli osa kokemusta. Tätä hän kutsui "sisäiseksi aistiksi". Ajattelu ei ollut Lockelle Descartesin tavoin jotain itselleen selvää ja ilmeistä, koska aistit antoivat vain näennäisiä ja pintapuolista tietoa ja sisäinen havainto teki meidät tietoisiksi siitä, että ajattelimme vaikkei paljastanutkaan ajattelumme perimmäistä luonnetta. "Pragmatismi"-luennoissaan vuonna 1907 William James esitti ajatuksen totuudesta perustuvan toden ideoihin, jotka olivat sellaisia, joita voimme vertailla, pätevöittää, vahvistaa ja todentaa. Silti me edelleen kuumeisesti kysymme, mikä on todellisuuden rakenne ja mitkä ne määreet, jotka tekevät asioista juuri sitä mitä ne ovat?


Edvard Westermarck kirjoittaa Tuomas Akvinolaisen muodostaman katolisen opin mukaan pahimman ja kuolettavimman kaikista valheista olleen se, joka oli jumalan rakkauden vastainen, koska sillä halvennettiin ja tulkittiin väärin hänen totuutensa. Tämän luontoinen valhe ei ole vain rakkauden ja hyveen vastainen, vaan myös uskon ja uskonnon hyveen vastainen, kuten Augustinus sanoi, oli paljon siedettävämpää valehdella sellaisissa asioissa, jotka eivät ole uskonnon yhteydessä, kuin tulla petetyksi sellaisissa, joissa vailla uskoa tai tietoa ei voida palvella jumalaa (1). Sokrates uhrasi totuuden puolesta henkensä. Aristoteleelle totuus oli pyhä velvollisuus. Mutta he eivät uskoneetkaan suvaitsemattomaan ja vainoavaan jumalaan, kuten pitkä jatkumo keskiajan kristillisistä kirkoista tämän päivän hurmahenkisiin äärioikeistolaisiin konservatiivikristittyihin on vailla järkeä ja omantunnon pistoksia tehnyt, mikä on synnyttänyt hinnalla millä hyvänsä halun etsiä valheesta valheen keinoin itsepintaisesti sitä, mitä siellä ei ole - totuutta.


Juuri tämän tekee Räsänen, joka valehteli julkisuudessa muutama päivä sitten Toiviaisen tutkivan häntä sellaisista puheista (2), joita hän ei ole pitänytkään. Toiviainen korjasi heti, että on antanut poliisin tutkia Räisäsen puheet nauhalta, joten Räsäsen väite on valetta. Toiviainen tekee vain, sen minkä liberaalin oikeusvaltion valtionsyyttäjän pitääkin tehdä, puolustaa rationaalista järkeä vahingollisia uskomuksia vastaan Räsäsen valehtelun perustuu raamatun antamaan esimerkkiin. Kristillinen kirkko oli etupäässä Pietarin ja myöhemmin Tarsoksesta kotoisin olleen Paavalin (joka oli saanut kreikkalaisen kasvatuksen, kasvoi stoalaiseen ajatteluun, ja oli sivistynyt mies ja jonka ajatuksia levitti tehokkaasti Antokian piispana toiminut kirkkoisä Ignatius) ajatusten pohjalle syntynyt. Pietari ja Paavali tulkitsivat Jeesusta omista ahtaista ja jyrkistä lähtökohdistaan niin, että itse Jeesus ei olisi katsonut hyvällä heidän toimiaan eikä missään nimessä eripuraansa ja opillisia hiustenhalkomisiaan. Usko Jeesukseen Kristukseen on Paavalin koko oppien kulmakivenä. Mutta tämä usko ei ollut uskoa hänen ihmetöihinsä tai edes uskoa hänen messiastehtäväänsä. Paavali piti Kristusta jumalallisena olentona, jossa asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti, jumalan "kuvana" ja esikoisena ennen kaikkea muuta luomakuntaa.


Vaikuttaa siltä, että Paavalin vanhurskausopissa on hellenistisiä vaikutuksia, kun hän vetoaa Vanhaan testamenttiin auktoriteettinaan. Sekä Augustinus että skolastikot opettivat, että tultuaan vanhurskautetuksi jumalallisen armon ja jumalallisen hengen avulla kristitty pystyi tekemään jumalalle mieluisia töitä mutta Luther kielsi tämän. Paavalin lunastusoppi herättää tärkeän kysymyksen: kuinka Jeesuksen Kristuksen kärsimys ja kuolema voivat lainkaan olla vanhurskauttamiskeino? Paavali ei ollut sanoissaan turhan tarkka tai jämäkkä. Jossakin teksteissä hän opettaa vanhurskaaksi tulemisen riippuvan yksin uskosta. Mutta kumoaa sen melkein heti, muistuttamalla ihmistahdon tärkeästä vaikutuksesta. Yllättävää on se, ettei Paavali tosiasiallisesti koskaan puhu Jeesuksesta Kristuksesta opettajana tai hänen opetuksistaan, vaikka Jeesus Kristus yritti yhdistää sanat ja teot rohkaisemalla ihmisiä hyvään muutokseen oikeudenmukaisuuden puolesta käytännön elämässä. Hyvin harvoin Paavali vetoaa mihinkään Jeesuksen Kristuksen sanoihin moraalisena ohjeena, eikä koskaan hänen elämänsä antamaan esimerkkiin missään konkreettisessa tilanteessa.


Tämän puute pitäisi panna hälytyskellot soimaan kristittyjen päissä, sillä Paavalista riisuttu aito Jeesus Kristus ei ollut tuomitsija, vaan halusi ihmisten puhaltavat yhteiseen hiileen ja keskittyvän toisten virheiden etsimisen sijasta parantamaan omilla henkilökohtaisilla rakkaudenteoillaan oman ja yhteisen elämänsä ongelmia. Rakkauden sijaan Paavali yhdistää käsityksensä uskovaisen pakosta kuolla lihalle voidakseen elää kuolemattomana hengessä. Hengen ja ruumiin vastakohta oli vanha platoninen aate, josta Cicerokin puhui. Esimerkiksi Aleksandrian uusplatonistisessa ja uuspythagoralaisessa koulussa tästä johtuen askeettinen elämänihanne oli luonnollinen käsitys siitä, että jumala yksin on puhdas ja hyvä ja aine epäpuhdasta ja pahaa. Verrataanpa Ciceroa, jonka kultivoituneessa ajattelussa näkyy Platon ja kreikkalaisfilosofit enemmän kuin laki sallisi, ja Platonin Protagoras-dialogia (Protagoras 324a-b) keskenään. Sokrateksen kanssa väittelevä sofisti Protagoras on eri mieltä Sokrateen esittämän hyveen ykseysopin kanssa. Sokrateen väitteeseen, jonka mukaan hyveeseen kuuluvat oikeamielisyys ja hurskaus eivät voi olla asioita, koska jos niin olisi, olisi hurskaus väärämielistä ja oikeamielisyys jumalatonta, Protagoras vastaa kaiken olevan suhteellista: jossakin suhteessa kaikki muistuttaa kaikkea, jopa valkoinen mustaa ja kova pehmeää. Tässä kohdin Protagoras esittää tunnetun väitteensä ihmisestä, joka on kaiken mitta, asioiden, jotka ovat, miten ne ovat, ja asioiden, jotka eivät ole miten ne ovat. Ciceron mielestä taas ihmisen tuli pitää intohimonsa kurissa ollakseen hyvä ihminen, siksi että Cicero edusti sitä ajattelua, ettei meillä voi olla voinut olla varmaa tietoa mistään, mutta ettei myöskään hyvyyttä voinut saavuttaa ilman, että olisi ponnistellut tiedon saavuttamiseksi. Ciceron mukaan jotkut asiat olivat todennäköisiä ja toiset epätodennäköisiä.


Cicerosta vaikuttaneita saanut augustinolaisuus loi mustavalkoisen kristillisen maailman perisyntipelotteluineen pienentäen ihmisen jumalan edessä huijaavaksi pelkuriksi, jonka ainoa todellinen pelastumismahdollisuus oli luoda itsestään tekopyhä jumalan kuva muiden silmissä maailmassa, josta tunnettu raamatun tutkija, professori Heikki Räisänen sanoo, että jos kaikki ovat jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, synti trivialisoituu. Miksi Augustinus teki niin kuin teki ja millaisin motiivein? Räisäsen mukaan alussa ei näet ollut synnissä ollut kysymys yksityisen ihmisen mielenliikkeistä ja kielletyistä ajatuksista, vaan konkreettisesti siitä, että yksi kansa tai ihmisryhmä sortaa toista. Paavalillakaan ei ollut hänen mukaansa perityn synnin ajatusta; korkeintaan Paavalin tekstit tarjosivat kiinnekohdan, johon myöhempi perisyntioppi pystyi tarrautumaan. Ongelma tämä on myös siksi, että oman myötätunnon kieltäminen liittyy siihen psykologiseen puolustusmekanismiin, jota freudilaisessa traditiossa kutsutaan reaktionmuodostukseksi; vastahakoinen omien, epätoivottujen luonteenpiirteiden myöntäminen pukeutuu vastakkaisiin ominaisuuksiin: kovuuteen, tunteettomuuteen ja ronskiuteen; onnen asettaminen kaiken muun edelle palvelee myös sopuisaa yhteiskuntasopimusta yhteiskunnan ja yksilön välillä, sillä se perustuu pelkoon ja ihmisen oman heikkouden tuntemiseen.


Juuri niihin samoihin, joista Päivi Räsänen itsepintaisesti pitää kristinuskon nimissä kiinni vastoin länsimaisen liberaalin oikeusvaltiomme henkeä. Kyse on siis tietoisesta valheesta ja tarkoituksellisesta itsepetoksesta. Halu uskoa voi johtaa Päivi Räsäsen tavoin itsepetokseen, joka syntyy silloin, kun ihminen uskoo johonkin asiaan, joka on hänelle mieluinen vain siksi, että se tuottaa mielihyvää vaikka ihminen tietäisi ettei se ole totta sanan varsinaisessa merkityksessä. Jumalasta tai jumalan puuttumisesta on kiistelty ihmiskunnan aamunkoitosta lähtien filosofien keskuudessa. Platon ei hyväksynyt aikalaistensa uskoa siihen, että yksittäiset, tunnistettavat jumalat puuttuisivat ihmisten elämään ja antaisivat ihmisten tekemisten vaikuttaa itseensä. Ja sen lisäksi muutkin antiikin filosofit näkivät suuren ongelman piilevän siinä, miten ihmismieli saataisiin yhteisymmärrykseen todellisuuden kanssa. Holger Thesleff painottaa Platonin Sokrateella "logoksella" olleen selkeä suunta ja metodi (3):


"Lukemattomissa kohdissa painotetaan "logoksen" tarpeellisuutta merkityksessä "järkevä argumentointi. On selvää, että "logos" ohjaajan ja ohjattavan välisessä niin sanotussa dialektisessa yhteispelissä on Platonin argumentoinnin tärkein menetelmä (ks. Valtio VII 53 id-ja Filebos 58 b-)."


Platon ei Thesleffin mukaan torjunut yleisinhimillistä käsitystä siitä, että sielu on "henki", jonka ihminen hengittää ulos kuollessaan, ja joka kenties jälkeenpäin on olemassa varjona jossakin:


"Filosofin sielu oli Platonille korostetun älyllinen voimakeskus; argumentoinnin vuoksi Faidonissa torjutaan sielun ruumiilliset tunneaspektit niin, että dualistinen (sielu on ruumiista erillinen olio) tulkinta korostuu. Platon ottaa kuitenkin aina lukuun sielun ja ruumiin keskinäisen suhteen tavalla, joka vastaa kahden tason mallia (antiikin ajoista lähtien Platonin maailmankuva on haluttu jakaa kahtia: ideamaailmaan ja havaittavissa olevaan todellisuuteen. Kahden tason malli hyödyntää Thesleffin mukaan aikaisemman kreikkalaisen ajattelun ja maailmankuvan pääsisältöä. Sen olennainen ominaisuus on, että se periaatteessa yhdistää kaksi eri tasoa ja se on siis pikemminkin monistinen kuin dualistinen)."


Platon on kiinnostava varsinkin siksi, ettei hän ollut uskonnollinen etsijä, vaikka hän osasikin käyttää yleiskreikkalaisia käsityksiä jumalista kuolemattomina esikuvina (kreikkalaiset ymmärsivät ihmisten kohtalon olevan tehdä voitavansa ja antautua pakon edessä). Ja vaikka Platonin käyttöön ottama demiurgi-käsite ei ole varsinaisesti ylijumala, vaan enemmänkin jumalallisen järjen ilmentymä vanhan kreikkalaisen jumalakäsityksen pohjalta, häntä voi oikeastaan syyttää tämän käsityksen myöhemmästä jatkojalostuksesta uusplatonistien käsissä osaksi kristillistä oppirakennelmaa. Platon vilautti myös nykyaikaista vallitsevaa ateistista persoonatyyppiä, joka uskoo aistihavaintoon ja järkeen väittämällä, että melankoliset ihmiset olivat oppivaisempia ja etevämpiä - heillä oli myös eniten taipumusta mielenvikaisuuteen. Montaignen mukaan lukemattomat henget olivat tuhoutuneet omaan voimaansa ja hienostuneisuuteensa.


Platon oli "ehkä kallistumassa" Thessleffin mukaan Faidonissa uskomaan fyysisen maailman kaikkien vastakohtien poistuvan korkeimmalla tasolla. Platonin, joka oli sekä-että ajattelija, mukaan myytit samoin kuin myös todellisuus viittasivat "hyvyyden" ideaaliin ihmisten keskinäisissä suhteissa ja jumaliin. On väitetty, että jumala oli kreikkalaisille ns. predikaattikäsitys, sillä antiikin Kreikassa oli luonnollista luokitella kaikki yli-inhimillinen jumalalliseksi. Kaikki jumalallinen oli jollakin tavalla ensisijaista suhteessa inhimilliseen. Jumalallinen oli näkymätöntä ja ihmiset jumalien kaltaisia, vaikkakin epätäydellisiä. Nämä kaksi tasoa kuitenkin kommunikoivat jatkuvasti keskenään. Platonin aikaan jumalallinen kuten taivaskin, olivat inhimillisen ja maallisten asioiden, muutosten ja vastakohtien "yläpuolella", eikä niiden sisällä, kuten myöhemmin. Thessleff muistuttaa, miten aluksi platonilaiset (Plotinos lisäsi platonilaiseen demonologiaan myös stoalaisia sekä pythagoralaisia lisäyksiä, kuten kaikkeuden "sympatian" ja puhdistusopit) vaikutteet, jotka saivat vastakaikua etenkin Itä-Rooman sivistyneistön ohuissa kerroksissa, tulivat aluksi kahdelta eri taholta, ennen kaikkea Areopagiselta Euriugenan kautta sekä Augustinukselta Anselm Canterburylaisen kautta, Anselm painotti Thesleffin mukaan jumalan täydellistä "olevaisuutta" negatiivista teologiaa vastaan:


"Eräiden oppineiden protesteista huolimatta kirkko hyväksyi Dionysoksen selityksen, ja uusplatonistinen hypostaattioppi ja monet muut platonistiset ajatukset saivat näin uutta painoarvoa teologian puolella, joskin lukuisat yksityiskohdat jäivät kiistanalaiseksi, kuten esimerkiksi jumalan (eli ykseyden) totaalinen määreettömyys tässä mallissa (ns. negatiivinen teologia)."


Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen ajatukset ovat sitä samaa "ajatusroskaa", mitä emeritusprofessori Heikki Räisänen kutsuu "kristinuskon läpimurron synnyttämäksi uskonnolliseksi suvaitsemattomuudeksi" , joka on leimannut suurta osaa kirkon myöhemmästäkin historiasta, ja oli huomattavasti rajumpaa ja julmempaa kuin muiden uskontojen vastaavat tai kristittyihin kohdistamat. Kristittyjen opit on moneen kertaan todistettu uskomuksiin - ei siis tosiasioihin - perustuviksi, myös itse kristittyjen keskuudessa kuten pastori Kylliäinen, joka väitti, ettei helvettiä ole eikä ihminen näin ollen tarvitse kirkkoa, sen oppeja tai rituaaleja pelastuakseen (4). Kylliäisen mukaan käsitys Jeesuksen kuolemasta syntien sovituksena oli kestämätön. Idean tästä hän on lainannut professori Heikki Räisäseltä, jonka mukaan toisin kuin luterilainen julistus antaa usein ymmärtää, syntiuhritulkinta ei ole koko Uuden testamentin näkemys; ns. synoptisista evankeliumeista kuten Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan, se puuttuu kokonaan. Apostoli Paavalin puhe Ensimmäisessä korinttolaiskirjeestä kertoo "päiviräsäsläisyydestä" kaiken oleellisen kun hän sanoo, että on kirjoitettu jumalan hävittävän viisaitten viisauden ja tekevän tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen.


Kysymys on silkasta mielen hulluudesta. Sillä hän viittaa turhaan ja väärään tietoon, joka hallitsee maailmaa. Sama hulluuden logiikka paljastuu myös Paavalin sanoista, kun hän kysyy, missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Ne ovat aina niitä filosofi Alain Badioun, joka kirjoitti totuudesta kyseenalaistamassa aina olemuksellisesti vallitsevat käsitykset ja konsensuksen, ja siksi syntyvän kussakin tilanteessa tyhjästä (heidän, joita se tapahtuma puhutteli, haasteeksi tuli pysyä uskollisina tuolle totuudelle), kutsumia "vallitsevaa totuutta vastakarvaan silittäviä" rohkeita toisinajattelijoita, kuten teologian tohtori ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Matti Myllykoski, joka väitti että Jeesus olisi luultavimmin heitetty joukkohautaan mätänemään eikä kalliohautaan (5). Tästä syntyneestä väärinkäsityksestä syntyi hänen mukaansa usko Jeesuksen ylösnousemukseen (myös ortodoksinen lahko "paulikiaanit hylkäsivät aikoinaan kokonaan Jeesus Kristuksen ristinkuoleman); harhakuva "varmuudesta", vaikka Aristoteles aikoinaan varoitti juuri siitä, kirjoittaessaan etiikasta ja runoudesta, pyrkimästä varmuuteen, yleispätevyyteen tai välttämättömyyteen "yli sen mikä kuuluu kunkin tapauksen luonteeseen".


Siksi me tarvitsemme omien aikojemme "berkeleytä", jotka uskaltavat vaaroista huolimatta puhua suunsa puhtaaksi, kuten kiihkottoman asiallinen ja asiansa hyvin osaava valtionsyyttäjä Toiviainen. LOISTAVAA ETTÄ OLET OLEMASSA! Onhan enemmän kuin älytöntä, että joku nykyaikana antiikkisen kristinuskon nimissä vaatii ihmistä ajattelemaan, kuin kivikautinen kehittymätön ihminen yksinkertaisesti väärin arvioituihin määritelmiin perustuen ihmistä ympäröivästä todellisuudesta ja toimimaan sen valvoittamana pahan puolesta. Berkeleyn sanoin pahaa ei voinut tehdä, ellei lakannut pelkäämästä on eräs selitys, miksi uskonnot aikoinaan synnytettiin. Ne olivat sen ajan varoittavia liikennemerkkejä epämoraalisille hurjastelijoille. Juuri siksi kristityille paha on ulkoista ja paholaisesta. Paholaisen ja pahojen henkien olemassaolo merkitsee heille vain symbolisesti ulkoistetun pahan olemassaoloa, jota vastaan Kristus vielä kerran taivaallisine armeijoineen on tuleva maan päälle, antaakseen pojan kädestä isän luvalla koko konkkaronkalle "Pyhän Kolminaisuuden nimissä" sellaisen selkäsaunan (ilmeisesti kolme kertaa?), etteivät he siitä enää tokene tolpilleen, ja ala jahtaamaan Kristuksen mukanaan taivaaseen vetämiä eri kristikuntien itsensä valitsemia valittuja. Berkeleyn Anna-vaimo kirjoitti miehensä periaatteena olleen hieman sama kuin, mitä Sokrateksellakin oli; rohkeus olla välittämättä muiden mielipiteistä ja toimia totuudellisuuden puolesta niin kuin itse parhaaksi näki. Vaimon mukaan Berkeley ymmärsi, ettei mitään erityisen hyvää tai pahaa voinut tehdä, ellei lakannut pelkäämästä "que dira t'on" = mitä ihmiset sanovat, suomeksi: yleinen mielipide (ts. B:n mukaan ei tarvitse välittää yleisestä mielipiteestä) - sitä mitä oli muodikasta sanoa. Eräs ongelma on kuitenkin se, että voinko olla varma siitä, että kaikki muut ovat minun kaltaisiani, ja että vaikka kykenenkin muodostamaan tajunnassani yksityisiä mielikuvia, onko totta se, että kaikki muutkin ihmiset kykenevät samaan?


Kristillisen uskontunnustuksen ja raamatun opetuksen mukaan jumala on yksiolemuksellinen ja kolmepersoonainen, Isä, Poika ja Pyhä henki. Kaikki persoonat ovat tasa-arvoisia. Tästäkin on väännetty satoja tunteja viinihöyryissä pikkutunneille kättä kirkolliskokoukssissa puolesta ja vastaan; ihmiset ovat päättäneet tämän kohdan. Raamatussa siitä ei ole sanottu sanaakaan. Poika siis syntyy kirkolliskokouksen päätöksillä Isästä ja Pyhä Henki lähtee isästä - silloin kyse ei ole enää uskosta vaan typeryydestä, jos väittää uskovansa näihin äänestystuloksiin koko elämänsä pyhinä ja muuttumattomina tärkeysperiaatteita, eihän päätös eli kristinuskon pohja, ole mitään muuta, kuin epävakaan tilanteen synyttämä mahdoton mielivallan ja epätosien summan mahdollisuus, missä syntyminen ja lähteminen tapahtuvat kirkolliskokouksen kuvittelemassa ja päättämässä "iankaikkisuudessa". Juuri siksi jumala on kristityille muuttumaton, asia mitä he toivovat eniten jumalaltaan uskonsa tähden, mikä on kiveen hakattuna dogmina kirkolliskokousten äänestyspäätösten jälkeen yksi ja sama muuttumaton maallikkojen, kuten Päivi Räsäsen tulkitsema "Pyhä Sana". Koska kyseessä on selvästikin tapaus, missä ideat ovat sitä mitä mieli tai tajunta "käyttää ajatellessaan", eli itsepetos, harha ja väärä tulkinta. Pitää muistuttaa tässä vaiheessa John Locken jo aikoinaan todistaneen niiden muodostavan ajattelun sisällön, jota ilmaisevat substantiivit, adjektiivi ja verbit eli sanat, jotka voivat merkitä subjektia ja predikaattia. Pyhän Hengen suhteen kristityt näkevät selkeän eron siinä, että "Pyhä Henki lähtee iankaikkisesti Isästä, mutta toisaalta Vapahtaja lähettää väliaikaisesti Pyhän Hengen maailmaan".


Ja kaikki tämä taikauskoinen mutta maallikkojen oman mielikuvituksen synnyttämä antiikin aikainen höpinäkö olisi riittävä peruste evätä kansalaisoikeuksiin kuuluva kunnioitus ja suoja sellaisilta vähemmistöiltä, joita ei itse halua omaa ahdasmielisyyttään ja umpimielisyyttään ymmärtää ja suvaita? Ei enää onneksi tänä päivänä. Päivi Räsänen elää haaveissaan 1600-lukua, tai mikä vielä pahempaa, kirkkoisä Origeneksen aikaa.


Kirkkoisä Origenes, joka ei uskonut, että jumala oli luonut maailman tyhjästä ja kastroi itsensä, esitti ensimmäisenä teorian, että paholainen oli hankkinut itselleen oikeuden ihmisiin ja että Jeesus Kristuksen kuolema oli paholaiselle maksetut lunnaat. Onnistuneella viekoittelulla paholainen oli hankkinut itselleen oikeuden, jota ei voitu tehdä mitättömäksi vaan ainoastaan ostaa. Jumala tarjosi paholaiselle Jeesus Kristuksen ihmisten sielujen vastineeksi. Tämä oli Origeneen mielestä jumalan puolelta törkeää huijaamista, sillä jumala tiesi, ettei paholainen voinut pitää vallassaan Jeesus Kristuksen sielua, koska synnitön sielu aiheutti paholaiselle piinaa. Tämän idean ostivat ja kehittelivät eteenpäin Augustinus ja Gregorius Suuri. Tämä sama on Päivi Räsäsen todistelun Akilleen kantapää, sillä Origeneksen vaikutuksesta kristityt alkoivat uskoa, että pahat henget turmelevat ihmisen sielua aiheuttaen ihmisille myös sairauksia, onnettomuuksia ja muita vastoinkäymisiä. Käsittämätöntä tämä on siksi, että kristityt väittävät jumalan sallivan tämän "kaitselmuksessaan" ohjaten niiden toimintaa niin, että toiminta palvelee ihmisen pelastusta ja kasvamista hyvyyteen. Näin kristityt tavallaan antavat ymmärtää rivien välistä sanoessaan "pahojen henkien olevan rajoitettu" siihen, että jumala ja saatana toimivat yhdessä kuin kahdessa eri vuorossa, yö- ja päivä, halliten maailmaa, niin näkyvää kuin ei-näkyvää, yhdessä salaa mutta julkisesti erillään toisistaan.


John Locken, jonka päätyö "Essays Concerning Human Understanding" 1690 alkaa synnynnäisten ideoiden kritiikillä, mielestä eräässä mielessä tällaiset "ideat" olivat käsitteitä tai tapoja käsittää olioita. Mutta ne olivat myös ajattelun kohteita eli "käsitteitä" sanan vanhassa merkityksessä, siis "olioita" sellaisena kun ne käsitetään. Locke antaa käsiimme kristillisen ajattelun ongelmien ratkaisun avaimet, antamalla meidän nähdä suoraan sen onttoon sisukseen, sillä todistelu ja tavat, joilla kristityt kokevat oman jumalansa ja sitä kautta ymmärtävät maailman, määräävät Locken päättelyä seuraamalla myös ne tavat, joilla he myös käsittävät maailman - he itse siihen mukaan luettuina.


Palataanpa taas hetkeksi tärkeään tapahtumaan antiikin Kreikkaan, missä filosofia sai alkunsa kuudennella vuosisadalla ekr. eroamalla teologiasta. Platon kehotti meitä lähestymään tunteiden ja järjen suhdetta ikään kuin tunteet olisivat hevosia, jotka järki on valjastanut ohjaimiinsa. Myöhemmin 1900-luvulla filosofi Alfred North Whitehead väitti, että tulevaisuus ei ainoastaan ollut jumalan määrittelyvallan ulkopuolella - se tulee jopa hänen mukaansa määrittelemään jumalan. 1600-luvun ranskalaisfilosofi Rene Descartes todisti järjen olevan jumalallista ilmoitusta tärkeämpi tietolähde ja ihminen vain mielen ja ruumiin liitto. Kartesiolaisen ajattelun mukaan meillä oli itsetietoisuuden välityksellä ymmärrys sellaisiin synnynnäisiin ideoihin kuin itse substanssiin ja ajattelun ideoihin, jolloin vasta kunnolla pystyimme ymmärtämään "positiivisen täydellisyyden", jonka ymmärsimme kulttuurimme sisäistäneinä kristinusko oppaanamme hassunkurisesti tajuamalla oman pienuutemme ja epätäydellisyytemme jumalan suuruuden ja täydellisyyden edessä. Filosofi Bertrand Russell jaksoi muistuttaa kahdesta tärkeästä seikasta: että henkilöllä, jonka mielipiteet ja teoriat olivat tutkimisen arvoisia, voitiin edellyttää olevan jonkin verran älyä, mutta ei ollut luultavaa, että kukaan olisi saavuttanut täydellistä ja lopullista totuutta missään asiassa. Kun älykäs henkilö esitti käsityksen, joka näytti meistä ilmeisesti järjettömältä, meidän ei pitäisi hänen mielestään silloin yrittää todistaa, että se oli jollakin tavalla oikea, vaan koetettava ymmärtää, kuinka se on voinut milloinkaan näyttää oikealta. Russell sanoi, että tällainen historiallinen ja psykologinen mielikuvituksen harjoitus avartaa ajattelumme piiriä ja auttaa meitä samalla käsittämään kuinka typeriä monet meidän hellimämme ennakkoluulot tulevat näyttämään aikana, jonka mieli on toisenlaisessa vireessä. Juuri tätä taustaa vasten Päivi Räsäsen puheet vaikuttavat liberaalissa ja sallivassa nykyajassamme lähinnä vähä-älyisen huonoilta vitseiltä.


Palataan taas fiksujen epäilijöiden esikuvien eri-mieltä- sanomisiin. 1700-luvulla piispa George Berkeley sanoi olemisen olevan havaituksi tulemista. Emme saaneet maailmasta tietoa muutoin, kuin aistiemme välityksellä. Saksalaisen filosofi Immanuel Kantin mukaan emme voineet tietää mitään asioista sellaisina kuin ne itsessään olivat. Kant kirjoitti 1784 kirjoituksessaan "Idea yleisestä historiasta, jonka tarkoituksena on maailmankansalaisuus", etteivät ihmiset toimi järkevien maailmankansalaisten tavoin sovitun suunnitelman mukaan kuten krisinusko antoi ymmärtää. David Hume väitti tietomme ulkomaailmasta perustuvan uskoon mutta tällä hän ei tarkoittanut sokeaa uskoa kristinuskon tavoin epätodennäköisyyksiin tai suoranaisiin valheisiin. Krisinuskon mukaan kaikki luonnossa on järjestetyä aj havintomme niistä on jumalan melle antama kuva. Me emme Humen mukaan havaitse kausaliteetteja luonnossa, vaan uskomme ne ja toimimme niin kuin ne olisivat olemassa- samoin on itseämme koskevassa tiedossa ja uskossamme ulkopuolisiin auktoriteetteihin sekä ihmeisiin. Ihmeet ovat kristinuskon välttämätön höpöhöpö-osa. Eikö kukaan ole ihmetellyt, miksi kristilliset (...no katolisessa maailmassahan niitä edelleenkin tehtaillaan...) ihmeet ovat loppuneet? Vielä keskiajalla niitä "nähtiin" alvariinsa. Televison aikana ei juuri lainkaan.


Ihmeiksi Hume hyväksyi vain sellaiset asiat, joiden muut vaihtoehtoiset selitykset olivat ihmeitäkin epätodennäköisempiä. Kant, Hume ja Diderot muistuttivat koko ajan esteettisyyden ja aistillisuuden omaleimaisuudesta eräänä inhimillisyyden keskeisimmistä piirteistä, mitä kristinusko ei tee vaan päinvastoin, näkee ihmisen himoineen ja tarpeineen jumalalle kaikessa alistettuna, myös seksuaalisuudessaan ja aistillisuudessaan, mitkä voivat heidän mielestään olla vain jumalan lahjana pyhiä ja käytettävä siksi puhtaisiin tarkoituksiin sekä jaloihin asioihin, ei hetken mielijohteesta johonkin miellyttämisen ja nautinnonhalun nimissä. Näin ei tietenkään ole. 1900-luku vapautti ihmisen viimeistään näistä ahdistavista ja syyllistävistä kahleista. Juuri siksi on tärkeä ymmärtää ihminen kokonaisuutena - myös ajattelevana, haaveilevana ja eroottisena - vastoin kristinuskon ja erityisesti Päivi Räsäsen dogmaattisten muotojen kuoliaaksi hengittämää ja himottomaksi teeskentelijäksi jäykistämää pyhimyksen kaltaista hengetöntä oliota, jolle laajasydäminen inhimillisyys on yhtä vierasta kuin hyvyys, eikä yrittää ahdistaa häntä yhteen muottiin patsaaksi tai tiukkoja sääntöjä noudattavaksi mallioppilaaksi kuritushuoneeseen, muistamalla jatkuvasti kristinuskon nimissä ristiriidattomuuden laista, jonka mukaan mikään ei voi saman aikaisesti olla ja olla olematta jotain. Jumalan taistelussa ihmisen halua vastaan tietää kaikki oli kysymys samasta, mikä Heideggerille oli olevaisen paljastumista, mikä syntyi vasta kamppailussa ja tapahtui vain pysyvänä ristiriitaisuutena, joka oli kiista kätkeytymistä ja peittymistä vastaan. Heideggerille ihminen ei ollut enää jumalan poika, luonnon päämäärä eikä historian subjekti. Toisin sanoen ihminen, jolla ei ole enää merkitystä - on olemassa oleva, jossa oleminen asettuu alttiiksi mielekkyytenä ihan kuten Heidegger kirjoitti Kantista:


"Kunnioitus lain edessä on sinänsä sitä, että minun oma "itseni" ilmenee toimivaksi "itseksi", vaikka "se, jota varsinaisesti kunnioitetaan, on moraalilaki, joka antaa järjen itselleen vapaana."


Michel de Montaigne väitti, että meissä havaittava herkästi vaihteleva vastakohtaisuus oli saanut muutamat kuvittelemaan meihin kaksi sielua. Filosofi Ludvik Wittgenstein piti tanskalaista eksistentiaalifilosofi Sören Kirkegaardia koko 1800-luvun ylivoimaisesti tärkeimpänä ajattelijana. Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan Kierkegaard kirjoitti subjektiivisuudesta, joka oli hänen mielestään totuus: sillä muutoin olisimme unohtaneet sen mikä sokraattisessa ajattelussa oli arvokkainta:


"Kun Sokrates uskoi, että Jumala oli olemassa, hän piti kiinni objektiivisesta epävarmuudesta sisäisyyden koko intohimolla; ja juuri tuohon ristiriitaan, tuohon riskiin, sisältyy usko. Sokraattinen epävarmuus on kuin nokkela pila verrattuna absurdiuden vakavuuteen, ja sokraattinen eksistoiva sisäisyys on kuin kreikkalaista suruttomuutta verrattuna uskon aiheuttamaan rasitukseen."


Mitä tästä opimme? Ainakin sen, ettei Päivi Räsänen ole oikeassa vedotessaan epäinhimillisyyttä puolustaessaan kristittyjen raamattuun, sillä sen todistusvoima tyssäsi lopullisesti jo aikoinaan tieteen vallankumouksen alkutahdeissa Descartesiin ja Kantiin. Kun Päivi Räsäsen älyttömyyksiä ja valheita joutuu ikäväkseen medioista seuraamaan, huomaa miten kristinuskon ja älyn välinen taistelu on jäänyt hänen mieleensä jonnekin keski-ajan ja uuden ajan väliseen ilmakuplaan, sillä viimeinen kerta, kun joku älykkö tosissaan yritti mutta epäonnistui sovittamaan kristinuskon moraalin ja järjen keskenään selväksi kosmiseksi harmoniaksi, oli romantiikan ajan spekulatiivista idealistista filosofiaa edustanut Schelling, jonka selitykset jumalasta, ajasta ja pahan mahdollisuuden maailmasta eivät jaksaneet enää vakuuttaa ketään, koska samaan aikaan Saksassa käytiin kiivasta keskustelua Spinozan Etiikan ensimmäisestä osasta Jumala.


Ehkä hieman amatöörimäisesti julkisuudessa "raamatulla päähän" hutaisevan, vailla tutkittua tietoa raamattuun ja sen ympärille alkuaikojen kirkolliskokousten äänestyspäätöksin synnyttämä oppi kristinuskosta, mihin ympättiin kaikki se aikan mahdollinen sinne sopiva Neitsyt- Marian pyhästä hengestä sikiämisestä oppiin pyhästä kolminaisuudesta, Päivi Räsäsen kannattaisi tutustua vaikkapa edellä mainitun Spinozan Etiikan ensimmäisen osan "Jumala" kirjoituksiin, sillä silloin keskustelua herätti myös ajatus Jeesuksesta epikurolaisena hahmona, joka sai muut tekemään syntiä, koska siellä missä oli nautinto läsnä, siinä ei sen kestäessä ollut kipua, tuskaa eikä myöskään molempia yhdessä. Mutta saattoi tapahtua hämmentävä muutos tietämättömyydestä tietämiseen, mielihyvän ja nautinnonhalun alkuperäisille lähteille - ymmärtääköhän Räsänen edes mitä tässä yritän vihjata? Tai Georges Bataillen kirjoituksiin, sillä hänelle kokonaisuus vailla rajoja oli tavallaan mahdottomuus. Hän tarjosi tilalle rohkeutta ja itsepintaisuutta, jottemme hengästyisi (Päivi Räsäsen tapaan omasta ehdottomuudestamme) liiaksi:


"Ajatus päästää irti saaliista - päästää irti ajatuksen avoimesta ja persoonattomasta liikkeestä eriytyneen mielipiteen varjon hyväksi - on houkutteleva. Tietenkin eriytynyt mielipide on myös helpoin keino paljastaa, että yhteen kokoaminen on pohjimmiltaan mahdotonta. Kokoamisella kuitenkin on tämä syvällinen merkitys vain silloin, kun sitä ei tiedosteta."


Bataille oli mahdoton lohduttomuudessaan; hänestä tätä totuutta koskeva voimattomuus määritti mahdottomuuden tiedostamisen, mikä toi mukanaan tietoisuuden siitä, mitä oli mahdollista ajatella: tässä keskittymässä vallitsee väkivalta, sen rajoilla yhtenäisyys hajoaa, ja yhtenäisyysajattelija - ihan kuten lopulta Päivi Räsänenkin - saa huomata, ettei hänelle ole enää sijaa.


Lähteet:

  • (1)  Edvard Westermarck "Kristinusko ja moraali" (Otava 1984).
  • (2) Ylen televisiouutiset 15.7.2020.
  • (3)  Holger Thessleff "Platonin arvoitus" (Gaudeamus 2011).
  • (4)  Antti Kylliäinen "Jumalan ja ihmisen armo" (Otava 2004)
  • (5)  Matti Myllykoski "Jeesuksen viimeiset päivät" (Yliopistopaino 1994).