Paljastuskirja Kiinan punaisesta keisarista

Teksti Harald Olausen

Michael Sheridanin Punainen keisari (Atena, 2025) tuntuu tutulta kertaukselta, niin paljon Kiinasta ja XI Jinpingista, joka on erilainen kuin muut "toverit" (hän on keisari ja siksi hänellä on myös oma dynastia), kirjoitetaan. Mutta ei! Kirja ei ole tyypilliseen poliittisen historian tapaan pinnallinen ja vain lineaarisiin tapahtumiin keskittyvä pitkä essee Kiinan punaiseksi kutsutun keisarin Xi Jinpingin elämästä ja politiikasta, vaan syvällinen ja erilainen tutkimus laajemminkin nyky-Kiinasta. Kirja kaannattaa kaikkien nykypolitiikasta kiinnostuneiden lukea huolella. Kirjan kiinnostavin kohta on Kiinan politiikan todellisten kasvojen paljastaminen.

Ei ole ollut kenellekään yllätys, että esimerkiksi toisinajattelu katosi talouskasvun, keinotekoisen tyytyväisyyden ja raivokkaan tukahduttamisen alle Sheridan kirjoittaa: "Kesällä 2012 hallinto oli koodannut punaiset linjanvetonsa asiakirjaan nimeltä Dokumentti numero 9. Puhdasoppisuudesta poikkeaviin asioihin kuuluivat perustuslaillinen demokratia, "universaalit arvot", kansalaisyhteiskunta, uusliberalismi, "historiallinen nihilismi" ja länsimaisen käsityksen mukainen journalismi." Kiina on hokkuspokkusten eli silmänkääntämisen johtava maa maailmassa. Se osaa piilottaa todelliset aikeensa hiljaisen hymyyn,-

Esim. Dokumentti 9:ssä viitattiin avoimesti valtion kontrolloimissa paikallislehdissä, mutta Xi Jinpingin mentaliteetin mukaisesti eräs toimittaja sai myöhemmin seitsemän vuoden vankeustuomion saman tekstin lähettämisestä ulkomailla sijaitsevalle kiinalaiselle verkkosivustolle. Xi kehui Sheridanin mukaan uutta, vuonna 2014 perustettua kansallista turvallisuuskomissiota siitä, että se "ratkaisi vaikeita" ongelmia" poliisivaltion ytimessä. Kiinassa hyväksyttiin ensin laki kansallisesta turvallisuudesta, joka sisälsi laajan määritelmän mukaisesti valtiota vastaan tehtyjä rikoksi. Sitten seurasi kansallinen tiedustelulaki, vastavakoilulaki, terrorismin vastainen laki, kyberturvallisuuslaki sekä laki, joka säänteli ulkomaalaisten kansalaisjärjestöjen hallintaa.

"Kiinan kansallisella turvallisuusvaltiolla on kiistaton valta tehdä mitä tahansa rajojensa sisäpuolella ja myös yhä enemmän sen ulkopuolella, sanoi tutkija Tai Ming Cheung Kalifornian yliopistosta San Diegosta. Sitten ilman rahtuakaan ironiaa, Xi pani toimeen "kansallisen ihmisoikeussuunnitelman", joka tekemänsä analyysin perusteella poisti kaikki lähes kaikki oikeudet, jotka Kiina oli tunnustanut allekirjoittaessaan YK:n vuoden 1948 yleismaallisen ihmisoikeuksien julistuksen, josta kommunistihallinto ei ollut koskaan luopunut ja jonka se yhä väitti tunnustavansa." Tässä yksi syy sille, miksi Kiina aloitti länsimaiden "hurmauskurssit".

Kiinalaiseen tapaan, puhuttiin yhtä ja toista tehtiin. Prosessi sai alkunsa jo vuonna 1989 Tienanmeren levottomuuksista, mikä oli suuri järkytys Kiinan kommunistijohdolle, joka asui keskustassa lähellä tapahtuneita. Silloin päätettiin nitistää vastarinta ja samalla alistaa ihmiset puolueen alle. Kiinan kroonista ihmisoikeusongelmaa voisi hyvin kuvata länsimaisen filosofi Artur Schopehauerin sanoin: "Meidän pitää olla onnettomia, ja me olemmekin. Tällöin on vakavampien onnettomuuksien, jotka voivat ihmistä kohdata, päälähteenä itse; homo homini lupus. Joka lujasti kiinnittää katseensa tähän viimeksi mainittuun seikkaan, huomaa maailman olevan helvetin, joka voittaa Danten helvetin siinä suhteessa, että toisen täytyy olla toisen paholaisena."

Temppu onnistui yllättävän hyvin vailla vastustusta, sillä Xi ja hänen johtotroikkansa alkoivat puhua lempeään sävyyn "holistisesta" lähestymistavasta "ihmisoikeuksien laajempaan määritelmään", joka keskittyi kehitykseen, minkä oli määrä olla musiikkia "globaalin etelän" korville: "Samalla tavoin demokratiana alettiin määritellä uudelleen kiinalaisessa retoriikassa. Kaikki eivät ymmärtäneet Xin hienostuneita ajatuksia tuosta aiheesta, mutta onneksi apu oli lähellä." Kun Kiinan kommunistipuolueen virallinen ja kanonisoitu historiankirjoitus on mitä on, on hyvä, että muitakin, kuin vain voittajien väärentämää ja liioittelemaa oman kilpensä kiillottamista tuodaan esille, ja vielä näin älykkäällä ja syvällisellä tavalla kuin mitä tämä kirja. 

Kirjan tyyli on pehmeää ja tiivistä sekä valpasta ja älykästä havainnointia. Yksi suuri ongelma kirjalla on; se ei oikein tiedä kertoisiko Xi Jinpingistä vai Kiinan kommunisteista tai puolueen eliittistä, joten se on päättänyt kertoa kaikista näistä kertomatta siltikään yhdestäkään yhtään sen enempää kuin medioista tiedämme. Lukija olisi halunnut tietää hieman pintaa syvemmältä eliitin uusista tulokkaista ja mahdollisista uusista johtajista. Nyt emme niistä saa tietää mitään emmekä rötöstelevästä eliitistäkään kuin pintasilauksen. Ehkä hyvä on näin, sillä sellainen kuvakulma olisi vaatinut kokonaan oman kirjansa.

Kirja on silti paikoittain jopa hyvinkin jännittävä, piikikäs, suora ja uuden näkökulman tarjoava, kun kirja kuvaa sitä, miten valta Kiinassa kuuluu Xi Jinpingin dynastialle, jonka perustaja oli hänen isänsä, joka on tänään poikansa toimesta korotettu lähes jumalaiseen asemaan. Muistutus: Puolueen etu ei tule ensin, vaikka niin lukee hänen isänsä patsaan jalustassa. Etusijalla ovat muutaman harvan suvun etuoikeudet mutta siitä ei Kiinassa saa puhua. Kiina on aina tosiasiallisesti vain yhden perheen ja pienen eliitin hallitsema diktatuuri, jossa kommunistipuolueella on sekä poliisin että tuomarin ja pyövelin laajat valtuudet toimia.

Sheridan tiivistää Kiinan historian puolueen ja Xin symbioosiin: "XI Jinpingin varttuessa syntyi kaaos, kun puolue kääntyi itseään vastaan. Hänen aikuistuessaan Kiina avasi oven uudistuksille. Hän näki liberaalien ajatusten tappion ja pysyi uskollisena diktatuurille. Sen voitto oli hänen voittonsa, Myöhemmin hän perusti yhden miehen kulttinsa. Sekin oli irtiotto menneisyydestä." Sheridanin kirja on nimenomaan poliittinen elämänkerta ja on pienistä puutteistaan huolimatta harvinainen siksi lajissaan. Se on myös opas suomalaisille poliittisille elämänkerroille, joissa entiset herrat kehuvat estoitta omaa toimintaansa maan johtotehtävissä peitelläkseen korruptiota, omaa osuuttaan onnettomuuksissa ja siihen liittyvää epäpätevyyttään.

Sheridanin kirjan luettuaan huolellisesti läpi ymmärtää Kiinan politiikkaa ja järjestelmää paremmin. Sheridanin mukaan XI Jinping noudattaa monessa asiassa vanhojen keisarien tapoja: "Xi Jinping voi olla modernin maan hallitsija, mutta samalla hän on mies, jolla on hyvin, hyvin vanha mielii." Kirja keskittyy kuvaamaan Xi Jinpingiä ja hänen lähipiiriään eli todellisia vallanlinnakkeita. Lännessähän on elänyt vahvasti myytti, ettei Kiinassa ole oikeita puolueryhmiä. Mutta Sheridanin mukaan on. Tärkein niistä on ns. "nuoret prinssit", kuten XI Jinping, joka on heistä ensimmäinen. He ovat vallankumouksen perustajien lapsia, jotka haalivat valtaa, vaikutusvaltaa ja rikkauksia marxismi-leninismin fasadin takana: "Ryhmä on eksklusiivinen hienosteleva ja häijy ja sitä hajottavat perheriidat ja vanhat kaunat. Nuoret prinssit inhoavat nimitystään ja yrittävät kutsua itseään "punaisiksi perillisiksi" antaakseen ymmärtää, että ovat ansainneet asemansa. He tietävät, että useimmat kiinalaiset vihaavat heidän etuoikeuksiaan."

Sitten on Sheridanin mukaan suosittu nuorisojärjestö, joka perustettiin nuorison aivopesemäksi ja joka muuttui kunnianhimoisten mutta kehnosti verkostoituneiden kaaderien (eli hallintotehtäviin koulutettujen puoluejäsenten) harjoituskentäksi sekä nuorten prinssien sukujen ulkopuolelta tulevien lahjakkaiden poliitikkojen ja hallinnon työntekijöiden virkoihin pääsyn välineeksi. Nuorisojärjestö ei niinkään ole ehyt kokonaisuus kuin luottamussuhteiden verkosto. Nuorisojärjestön vallan hajotti Xi Jinping. Hän tuhosi sen poliittisesti ja puhdisti sen johdon. "Puolueessa toimii myös vasemmisto, jossa on monenlaista väkeä puhdasoppisista eristäytyjistä ja nostalgisia unelmia elättelevistä ultramaolaisista aina vasemmalle kallistuneisiin taloustieteilijöihin, joiden mielestä markkinauudistukset ovat menneet liian pitkälle. Xin vallan alla valtio supisti yksityisyrittämisen rajoja ja puolue otti sekä uuden että vanhan teollisuuden takaisin hallintaansa. Hallitus on jälleen ratkaisevassa asemassa.

Sheridan laskee mukaan patriootit ja hallinnon, joka on hänen mukaansa taitava lietsomaan ääriliikkeitä ja sitten lakkauttaman ne. Patriootit ovat taas myrskyisä joukko kybernationalisteja, jotka kaupittelevat toksista ulkomaalaispelkoa ja globalisaatiovihaa ja yrittävät samalla lanseerata uutta missiota lännen voittamiseksi ja Kiinan naapurimaiden, mukaan luettuna Venäjän, alistamiseksi. Sheridanin mukaan heidän piireissään on tavallista puhua avoimesti sodasta. Kiinan kommunistinen puolue on kuin iso salaseura. Se on maailman vaikutusvaltaisin puolue 95 miljoonalla jäsenellään. Puoluekokous järjestetään viiden vuoden välein. Sen hallinto muodostuu 200 täysjäsenestä koostuvasta keskuskomiteasta, noin 25 keskuskomitean täysjäsenestä muodostetusta politbyroosta sekä 7-9 miehestä muodostetusta politbyroon valiokunnasta, joka toimii valtioneuvostona.

Päätökset tehdään puolueessa, jonka tehtävänä on hallinnoida Kiinan johtamista. Varsinainen hallitus on menettänyt valtansa puolueelle. Armeijan sotilaallisen keskuskomission puheenjohtaja Xillä, joka on käytännössä diktaattori, on käskyvallassaan maailman suurimmat aseistetut joukot. Armeija on tärkein lenkki vallankukkuloilla. Esimerkiksi Deng Xiaoping ei koskaan ollut, vaikka niin yleisesti luullaan, presidentti tai puoluejohtaja, mutta piti kiinni asemastaan sotilaskomissiossa. Jokainen, joka on nähnyt Kiinan kommunistisen puolueen vuoden 2022 puoluekokouksen, muistaa hyvin, miten Kiinan johtajana vuosina 2002-2013 toiminut, ja sitten syrjäytetty puoluejohtaja Hu Jintao käytännössä heitettiin ulos kokouksesta. Se oli merkki XI:n ehdottomasta vallasta ja vallan vaihtumisesta sekä keskittymisestä lopullisesti XI:n ja hänen harvojen läheisten miestensä käsiin.

https://www.youtube.com/watch?v=HzPoIXXbiO8

Alussa on kiinnostava persona "non grata"-lista, josta ilmenee, millaisia miehiä Xi on joutunut kulissien takana kohtaamaan, ja tuloksesta päätellen voittanut heidät. Lista ja kirjan tarkat kertomukset kommunistisen puolueen kulissien takaisista valtataisteluista, korruptiosta ja Covid19-viruksen aiheuttamasta Kiinan sisäisen turvallisuuden uhkista, tekevät kirjasta luettavan ja tärkeän. Entisistä suurista nimistä kiinnostavin on Xin tavoin nuoriin prinsseihin kuulunut Bo Xilai, joka parhaillaan kärsii elinkautista eliitille tarkoitetussa "korkeimman turvallisuusluokituksen vankilassa" (tästä vankilasta kaipaisi lisää tietoja), oli karismaattinen poliitikko ja kuuluisan vallankumouksellisen poika, joka nousi näkyväksi hahmoksi puolueessa maolaisuuden uuden kukoistuksen aallonharjalla. Lopulta valtava korruptio- ja häikäilemätön murhaskandaali tuhosi hänen hienon uransa.

"Korkeimman turvaluokituksen vankila": olisi kiinnostava saada kurkistaa sen sisälle ja katsoa, mitä se on syönyt. Millaisia ihmisiä siellä on ja kuinka paljon? Entä mitkä ovat heidän rikkeensä, syytökset ja kuka heidät kavalsi? Kiinnostavampia asioita politiikan ja hallinnon sisältä emme saa koskaan tietää. Esimerkiksi lännessä, mikä oli aikoineen brittien ulkoministeriön salainen propagandaosasto? Erityisen hyvä kirjassa on paljastava analyysi nykyisen presidentin isästä. Se on muodostunut valtiolliseksi myytiksi. "Xi Zhongxunin, hänen vaimonsa ja heidän pienten lastensa perhe-elämä vaikutti tyyneltä. He olivat kaukana väkivallasta ja terrorista. Kaikesta päätellen he seisoivat voittajien joukossa. Valokuvissa pariskunta hymyilee koristeellista seinää vasten: mies on keskimittainen ja vähän pullea siististi silitetyssä kaaderin univormussaan, ja naisella on yllään pitkä takki, joka näyttää uskaliaan muodikkaalta. He suojasivat lapsiaan totuudelta eli pysyvältä epävarmuudelta parhaansa mukaan. Jopa vuoden 1953 huumassa uuden hierarkian aikuiset tiesivät, että elämä lähellä huippua ei Maoa oli elämää jyrkänteen reunalla."

Kirja on yllättävän syvä ja jännittävä kertomus Kiinan eliitin valtataistelusta ja sen nykyisestä johtajasta, Punaisesta keisarista, Xi Jinpingistä. On hämmentävää, että saatuaan vallan, kommunistieliitti muutti Pekingin valtakeskuksiin perheineen ja alkoi elää samanlaista hiljaista sekä näkymätöntä elämää kuin keisarillinen hovi oli viettänyt. Keisarin väri vain vaihtui punaiseksi. Deng Xiaoping tiivisti kiinalaisen realismin: ei ole väliä mikä on kissan väri, kunhan se pyydystää hiiriä. Presidentti on jättänyt maolaisen perinteen mukaisissa puhdistuksissa paljon poliittisia ruumiita taakseen. Esimerkiksi Kiinan vaarallisin mies ja varattomaksi tehty Zhou Yongkang istuu lopun elämänsä tarkasti vartioituna vankilassa. Hän oli Kiinan pahaenteisin ja häikäilemättömin hahmo, kunnes menetti valtansa 2012. Hän oli poliisivaltion johtaja ja joukkovalvontayhteiskunnan keksijä. Tämä korruptoitunut mies varasti öljyteollisuudelta ja saattoi murhata ensimmäisen vaimonsa. LI Kegiangn kohtalona oli tuottaa valtava pettymys. 

Hän oli XI Jinpiangin korkein alainen eikä koskaan asettunut tätä vastaan. Li menetti vaikutusvaltansa puolueryhmänsä hiipuessa, mutta esiintyi ulkomaalaisten edessä varmasti ja sulavasti. Muutamaa kuukautta virasta luopumisen jälkeen Li kuoli ilmeisesti sydänkohtaukseen. Oliko kohtaus "luonnollinen"? Sitä emme saa tietää koskaan. Mukana on myös aitoa jännitystä John le Carren tyyliin kuin suoraan kylmän sodan ajoilta. Esimerkiksi kaksoisagenttipeli Xi:n entisestä suosikista, Kiinan entisestä ja lyhytaikaisimmasta ulkoministeristä Qin Gangista, on kuin suoraan lentoasemalta ostetun dekkarin sivuilta (s.301).

"Xin suosiman ministeri Qinin riskialttiuden olivat paljastaneet hänen uudet venäläiset "ystävänsä". Nakazawa kertoi, että Qin kaatui heti sen jälkeen, kun Kiinan valtuuskunta kävi Kiovassa toukokuussa 2023. Vierailu oli herättänyt Kremlissä pelkoa siitä, että Xi aikoi pettää "rakkaan ystävänsä" Putinin. Sitten Kiina vieläpä antoi Ukrainan presidentin lentää ilmatilansa läpi Ranskan hallituksen koneella 6-7huippukokoukseen Hiroshimaan." Xillä on Kiinan kommunistijohtajista kaikkein suurin mahdollisuus päästä historiaan todellisena johtajana, joka toteutti kiinalaisten ikuisen unelman päästä suurvallaksi ja hallitsemaan ainakin omaa lähiympäristöään. Sen tarjoaa Putinin virheet Ukrainassa ja heikentynyt kansainvälinen asema sekä kasvanut riippuvuus Kiinasta niin sotilaallisesti kuin poliittisesti. Mutta ilman isänsä korkeaa asemaa, hänestä ei koskaan olisi tullut "prinssiä".

"Kotimassa Xi Zhongxun auttoi Mao laatimaan ensimmäisen "viisivuotissuunnitelma", jossa Kiinaa alettiin kehittää valtion johdolla neuvostotyyliin. Se oli suurten päätösten aikaa. Johtaja teki "yleisen linjanvedon", kansantasavallan teoreettisen kehyksen. Siinä sanottiin, että sosialismi tulisi hallitsemaan eikä "porvarillista" demokratiaa olisi. Mao ei suvainnut toisinajattelua." Mao muutti Kiinaa liian nopeasti ja radikaalisti, vaikka taikauskon ja lahjusten ottama vanha Kiina eli omia aikojaan ja tapojaan- Alkulähtökohta ja Neuvostoliiton sekä Yhdysvaltojen käymä kylmä sota yhdistettynä maan surkeaan historiaan - taikausko, korruptio, nälänhätä, sodat -, olivat huono lähtökohta. Toinen mullistus oli 70-luvun lopun äkkinäinen avautuminen maailmalle. Kolmas oli se, kun Kiina etääntyi globalisaation sijasta kohti autoritaaristen valtioiden uutta maailmanjärjestystä.

Ongelma sosialismissa oli Stalinin aikana se, että koko maa muuttui suureksi vankileiriksi. Samoin kävi myös Kiinalle. "Tuhansia hävinneitä Kuomintangin sotilaita koottiin yhteen, monia heistä teloitettiin ja yli miljoona "bandiittia" tuhottiin. "Ajatusreformit" kukoistivat, ja puolue asetti naapurustoihin ja työpaikoille vakoojaverkoston. Jokaisen oli kuuluttava työyksikköön. Yhteiskunta pidettiin kurissa "vapauttamisen" nimissä". Tämä on se poliittinen trauma, josta ei saa puhua, ja joka kummittelee uhkana vielä tänäänkin. Maareformissa takavirikoitiin maanomistajien omaisuus ja ihmiset jaettiin eri luokkiin samalla, kun huonoimmat tai kommunistien kannalta vahingollisimmat teloitettiin tai lynkattiin. "Luokkavihollisia" ammuttiin surutta, hakattiin kuoliaiksi, puukotettiin, hirtettiin puihin ja hukutettiin sekä näännytettiin nälkään. Jotkut haudattiin elävinä. Selviytyneet laitettiin työleireille.

Eristäytynyt puolue-eliitti suojeli näin itseään. Heillä oli ja on yhä paljon pelissä. Erään heihin kuuluvan vaimo pyysi korkeita tovereita "kovettamaan sydämensä" aatteen puolesta. Xin nykyinen vaimo esiintyi 1989 Tienanmeren aukiolla sen jälkeen, kun mellakoitsijat oli brutaalisti nujerrettu. Kaksi miljoona ihmistä koki tämän kohtalon. Maon kätyrit kastoivat kätensä vereen. "Maolle puhdistukset eivät olleet mitään poikkeuksia tai merkkejä siitä, että puolue oli mennyt raiteiltaan. Puhdistus oli katarsiksen väline, voimakasta taontaa tulessa, jossa ajastaan jääneet, epälojaalit ja kyvyttömät toverit paloivat. Mao omaksui Stalinin näkemyksen siitä, että puolue uudistui muuttumalla säännöllisesti. Oli kätevää, että se teki johtajasta aina vahvemman."

Kiinalle sen hallisijoille on olemassa kolme kovaa sanaa, joihin heidän mahtinsa ja tulevaisuutensa oikeutus perustuu; talous, talous ja talous. Juuri tästä ja Xi Jinpingin sekä puolueen visioista kirja paljastaa paljon sellaista, mitä emme ole aiemmin juurikaan tienneet, mutta mikä on tarpeellista ymmärtääkseen mistä kaikessa nyky-Kiinassa ja kiinalaisessa kommunismissa on oikein kysymys. Xille "talous" on ollut ikävä yllätys, sillä se on paljastanut hänenkin olevan vain muiden joukossa yksi erehtyväinen. Hallitus dominoi taloutta valtionyritysten avulla mutta se ei ole lainkaan ongelmatonta, päinvastoin.

Xi on kääntänyt kelkkaansa taloudessa . Nyt puolue opastaa yksityisiä yrityksiä ja maassa käydään "pitkää kamppailua" teknologian puolesta. Kiinan omat upporikkaat oligarkit, joita Sheridan kutsuu "nousukasyrittäjiksi" ovat yksi kerrallaan sopeutuneet valtion johtavaan rooliin ja juoksupoika-asemaansa tai poistuneet maasta, Näin pohattojen tuho hävitti tehokkaasti kaikki aiemmat vallan keskittymät ja mahdolliset kilpailijat ja uhat kommunisteille. Xi Jinpingiin loppui Kiinan uudistusten vuosikymmenet 1978-2012 ja alkoi uusi aika, jossa "turvallisuus" ja "kamppailu" hallitsevat puolueen käyttämää sanastoa.

"Se aiheutti levottomuutta joissain johtajissa, mutta kukaan ei uskaltanut haastaa Xitä avoimesti. Talouskasvu hidastui, kiinteistömarkkina seisahtui, konkurssien määrä kasvoi, ihmiset valittivat inflaatiosta ja miljoonat työläiset eivät enää ikinä palaneet koronan vuoksi suljettuihin tehtaisiin. Johtava bisneslehti Caixin kiteytti tunnelmaa pääkirjoituksessa, jossa peräänkuulutettiin paluuta "todellisuuteen perustuvaan ajatteluun vailla "fundamentalismia ja dogmaattisuutta", ja ajossa kirottiin "fantasiapohjainen hallinto", Teksti sensuroitiin saman tien." Putinista on tullut tärkeä. Venäjän on riippuvainen Kiinasta.

Aiemmin Xi ei luottanut Putiniin, vaikka he teeskentelivätkin olevansa hyviä ystäviä keskenään. Nyt kun Putinista on tullut Kiinasta riippuvainen ja heikko, hän on kultaakin arvokkaampi Xin Kiinalle, koska hänen avullaan Kiina pystyy horjuttamaan Yhdysvaltojen asemaa ja vahvistamaan ei-yhdysvaltalaisen liittoutuman asemaa niin sotilaallisesti, poliittisesti kuin taloudellisestikin. Kiinalla voi olla vielä jossain vaiheessa mahdollisuus palauttaa Taiwan hallintaansa joko Putinin avulla tai Yhdysvaltojen heikentyneen aseman ja sekavan johtajansa töppäilyjen takia, ja se olisi jo jotain uskomatonta.

Xi ei unohda sitä tosiasiaa, että avoimista konflikteista kiinalaiset kärsisivät. Liian aggressiivinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja Putinin tukeminen voi viedä heiltä oikeutuksen valtaan kansan silmissä. Ei Tienanmeren aukion levottomuuksista ole vasta kuin vähän yli kolmekymmentä vuotta. Puheet ovat koventuneet erityisesti Taiwanista. Kiinaa vaivaa edelleenkin Punaisen keisarin aikana sama vaikeasti kitkettävä ongelma kuin vanhojenkin keisareiden aikaan: korruptio. Kirjassa kerrotaan rakettijoukkojen laajasta skandaalista. Tiedustelupalvelu löysi yksikön huipulta korruptiota, epäpätevyyttä ja mahdollisen maanpetoksen.

Mutta kiinalainen nykykommunismi ei ole pelkästään kovien otteiden, keskusvallan ja pienen despoottieliitin johtama klikki, joka pelaisi pelkästään omaan pussiinsa. Myös onnistumisia kansan keskuudessa on, ainakin joitain: "Säätelyviranomaiset lakkauttivat yksityisen koulutuksen ja terveydenhuollon, verkkopelaamisen ja kiinteistökehittämisen." Asiat, jotka ovat sekä ongelmallisia että osa lännen ideologista ydintä riistäytyessään pelaamaan vain villisti omilla ehdoillaan.

Palataanpa vielä hieman vielä Xille kiusalliseen tapaukseen valtionturvallisuuden suojatti Qin Gangiin, joka oli saanut kiittää nousuaan ulkoministeriksi osin siitä, että hänen vaimonsa oli Xin puolison ystävä. Skandaalin loppupuolella pääteltiin CIAn ottaneen Qinin tarkkailuun tai ajaneen hänet ansaan Yhdysvalloissa. Quinin tapaus oli niin vakava, ettei siitä voinut puhua suoraan puolueen sisällä. Qui lopulta erotettiin ja hänen paikalleen asetettiin pikaisesti luotettava totinen veteraani Wang Yi. Skandaali puhdisti Kiinan johtoa kulisseissa ja paljasti sen haavoittuvuuden. Kiinan johtajia ja asiantuntijoita "alkoi kuolla".

"Elämän ja kuoleman mysteerit Kiinan huipulla auttoivat vahvistamaan Yhdysvaltain kahden suuren puolueen yhteistä näkemystä siitä, että Kiina oli uhka. Xi oli takonut aseen taisteluun, jolla oli tarkka ja rajallinen tavoite: Kiina halusi saada haltuunsa maata ympäröivät meret, karkottaa amerikkalaiset Aasiasta ja palauttaa Taiwanin kansantasavallan yhteyteen. Viimeksi mainitun saavuttaakseen Xinin ei tarvinnut hyökätä Taiwanin saarelle, sillä Amerikan tahdonvoiman romahtaminen riittäisi." Xillä on maailman suurin ballistinen ohjusten arsenaali sekä laivasto. Kiinalla on paljon uusinta tekniikkaa aseissa.

"Samaan aikaan Kiina kampanjoi hienostuneesti vaikuttaakseen demokraattisten maiden poliitikkoihin, liiketoimintaan ja sosiaalisen median käyttäjiin niin, että näiden luottamus omien maidensa poliittisiin järjestelmiin heikkenisi ja jotta kansalaisten huomio kääntyisi triviaaleihin asioihin ja että läntisten yhteiskuntien yhtenäisyys säröilisi. Viesti oli aina sama: Kiina oli ystävällinen maa ja sitä kritisoivilla oli "kylmän sodan mentaliteetti". Ovelaa ja sekä älykästä ewttä tuloksellista kiinalaista politiikkaa.

"Kuten menneet keisarit, Xi suunnitteli voittavansa perinteisillä taktiikoilla eli kärsivyydellä, petollisuudella ja päättäväisellä voimankäytöllä. Hänellä ei ollut sininsä mitään sotimista vastaan. Ongelma oli, että hän ei halunnut käydä väärään sotaan väärään aikaan väärässä paikassa ja jonkun toisen määrittämänä aikana. Kysymys kuului, kuka häntä vastaan asettuisi." Tässä kirjan lopullinen oikeutus; se paljastaa kyräilevän Kiinan taktikoinnin ja valmiuden omaan "suureen taisteluunsa". Me emme vain tiedä riittääkö sille enää nälän kasvettua kotikonnut ja Taiwan vai tähyääkö se "uudenlaiseen sotilaalliseen silkkitiehen".

Ensin se tukahdutti eri mieltä olevat ja vahvisti omia asemiaan ja sitten se tähtäsi lopulliseen ratkaisuun, mikä olisi Kiinan tapauksessa luonnollisesti johtavan maailman maan asema ohi Yhdysvaltojen Venäjän avulla. Paras tapa arvioida "maan poliittisen järjestelmän demokraattisuutta" ja tehokkuutta oli hieman ironisesti heidän mielestään se, olivatko muun maailman johtajat vaihtuneet hyvässä järjestyksessä? No, se ei ole demokratiaa ja toiseksi sana "vaihtuminen" kätkee alle piilomerkityksen voitetusta kansalaissodasta kovan kurin ja sensuurin alla maassa, joka elää niin syvällä diktatuurissa, ettei edes tiedä sitä itse.

Xin ymmärtäminen on avain tässä salaliittojen luvatussa maailmassa. Kiina on iso mörkö, josta on tulossa myös kuolettava voima. Kiina on huomisen taistelukenttä. Mutta onko se voittaja? Sitä emme tiedä. Voimme vain arvailla ja lukea lisää vihjeitä Xin ja kiinalaisten aikeista. Mutta miten Kiina selvisi koronasta? Sitä emme tarkalleen tiedä, sillä Xi Jinpingin määräämä kolmen vuoden eristys vaikutti Sheridanin mukaan syvemmin Kiinaan kuin itse pandemia; "Xin Kiina kääntyi sisäänpäin. Globalisaation ja vapaan kaupan sijaan Xi tuki "kahden kerroksen" taloutta, jossa kotimaan- ja ulkomaankauppa toimivat erillään toisistaan. Kiinalaiset firmat eristäytyivät globaalien markkinoiden vihamielisistä olosuhteista. Samaan aikaan vientikone kävi ja kiinalaiset tavaranvalmistajat syytivät uusille sektoreille subventoituja ja erittäin kilpailukykyisiä tuotteita, kuten sähkökulkuneuvoja, mikä kiristi Euroopan ja Amerikan kauppasuhteita." Siinä vihje siitä, mihin saakka Xi on valmis tulemaan vastaan. Vai onko?