Paperikuninkaat kasvumarkkinoilla

Teksti Harald Olausen

"Venäjän taloussuhteet Länsi-Eurooppaan muistuttavat vielä täysin siirtomaiden suhdetta emämaihinsa; viimeksi mainitut näkevät siirtomaansa edullisina markkina-alueina, joista ne lujin käsin ottavat irti tarvitsemansa raaka-aineet...Venäjä merkitsee myös yhä vielä kaikille teollisuusmaille tietyssä määrin tällaista vieraanvaraista koloniaa, joka anteliaasti varustaa noita valtioita maansa huokeilla tuotteilla ja toisaalta maksaa kalliisti teollisuusmaiden työn tuotteista."

-Venäjän finanssiministeri Sergei Witte (1845-1915).

Ennen kuin perehdymme mitä käsite Pax Russica tarkoittaa Suomen taloushistoriassa, tutustumme sen jälkeiseen aikaan heti itsenäistymisen jälkeen, kun Venäjän ruplan kanssa oli vaikeuksia. Itsenäisen Suomen ensimmäinen ulkoministeri Otto Stenroth, joka siirrettiin Suomen pankin johtajaksi ja potkittiin sieltä ulos melko pian ilmiselvän osaamattomuuden ja maan taloudelle haitallisen toimintansa takia, kirjoitti muistelmateoksen nimeltään "Puoli vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä"(Otava 1931). Muistelmien kiinnostavin kohta on se, miten reaalipoliitikkona tunnettu pankkimies näki noihin tuolloin Suomen ja Venäjän alkuaikojen taloussuhteet. Otto Stenroth toimi Suomen suuriruhtinaskunnan senaatin kauppa- ja teollisuustoimikunnan päällikkönä ja senaattorina Hjeltin senaatissa 1908-1909. Suomen itsenäistyttyä hänestä tuli ulkoasiantoimituskunnan päällikkö ja senaattori Paasikiven I senaattiin 1918. Paasikiven I hallitus oli Suomen tasavallan toinen senaatti eli hallitus. Se toimi 27. toukokuuta 1918-27. marraskuuta 1918 eli 185 päivää. Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana Stenroth oli 13. joulukuuta 1918 - 20. tammikuuta 1923. Stenroth oli tosin ollut näkyvä henkilö suomalaisessa politiikassa koko 1900-luvun ja hankkinut korkeimman sulan hattuunsa jo vuonna 1915 liittyessään silloin mukaan itsenäisyysmielisiin. Saman vuoden syksyllä hän oli johtanut sitä lähetystöä, joka Suomen itsenäisyyden puolesta kävi Ruotsissa ottamassa selkoa, olisiko mahdollista saada Ruotsilta tukea itsenäisyydelle, jos Suomelle olisi valittu kuninkaaksi ruotsalainen prinssi - asia, josta harvat tietävät vieläkään mitään. Stenroth osallistui myös maan ensimmäisen hallituksen määräyksestä tammikuussa 1918 yhdessä Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin kanssa Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin. Kiinnostavin Stenrothin muistelmissa on kuitenkin Venäjän ja Suomen välisten taloussuhteiden kuvaaminen konkreettisesti käytännön eli kahdenvälisen kaupan osalta. Stenroth kertoo muistelmissaan mielenkiintoisista Suomen itsenäisyyden ensi vuosista. Erityisesti vuosi 1918 oli Suomelle vaikea ja pelottava sekä taloudellisesti lähes katastrofaalinen vuosi. Monilla tahoilla ulkomailla puuttui luottamusta Suomen vastaisiin mahdollisuuksiin itsenäisenä valtakuntana ja kykyihin suoriutua itsenäisyyden vaatimista menoista. Väitetään, että tämä uskon puute olisi vaikuttanut voimakkaasti myös markan arvon alenemiseen. Syksyllä 1918 Suomen markka oli menettänyt arvoaan noin 20 %.

Neuvostoliiton hallitus oli pakottanut Suomen Pankin lunastamaan suuria ruplamääriä korkeampiin kursseihin kuin ne, joita pankki sai vaihtaessaan ruplia ulkomaiden pankeissa. Liikkeet saivat ruplia ja vaihtoivat ne - yleensä heti paikalla -markoiksi Suomen pankissa. Tämä luonnollisesti lisäsi liikkeellä olevien maksuvälineiden määrää Suomessa. Suomen pankin kokonaistappiot ruplakapoissa kohosivat 534,4 miljoonaan Suomen markkaan. Myös Suomen tappio Neuvostoliitossa - tavaraa, kiinteistöjä, pankkisaatavia, saatavia asiakkailta - kohosivat miljardin Suomen markan tietämille Viktor Hoving kirjan "Enso-Gutzeit Osakeyhtiö 1872-1958" (Helsinki 1961) mukaan. Kyseessä oli ns. kultamarkka. Suomen saatua 1860 oman rahan (markka = 100 penniä) uudistus eteni niin, että Suomen Pankin isoja markkamääräisiä seteleitä alettiin saada vuodesta 1862 ja kolikoita 1864 lähtien. Heinäkuun alusta 1863 tileissä yms. siirryttiin markkoihin kertomalla ruplamääräiset arvot neljällä. Vaihtorahapula väistyi, mutta markan arvo suhteessa hopearuplaan vaihteli jopa päivittäin. Hopeamarkka saatiin vuonna 1865. Kansainvälinen hopeakriisi aiheutti sen, että Ruotsi, Norja ja Tanska 1873-75 muodostivat pohjoismaisen rahaunionin. Entisistä riikintaalereista luovuttiin ja uudeksi yhteiseksi rahaksi tuli kultakantainen kruunu. Kultakannassa sitoutuminen kultaan oli keskeistä, ei se mikä oli maksuvälineen nimi.

Venäjä suunnitteli siirtymistä kultakantaan 1870-luvulla mutta Turkin sodan puhkeaminen 1877-1878 aiheutti suunnitelman romuttumisen. Venäjä tuli mukaan myöhemmin ja Suomi sai luvan kultakantaan. Ensimmäisen maailmansodan alettua markkaseteleiden lunastamisesta kullalla luovuttiin kuitenkin huhtikuussa 1915 Erkki Pihkalan kirjan "Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU -Suomeen" (SKS 2001) mukaan. Suomen tuontivajaus oli vuonna 1913 90,6 miljoonaa markkaa ja vuonna 1917 jo 787 miljoonaa markkaa. Liikkeessä olevien seteleiden määrä oli vuoden lopussa 113 miljoonaa ja vuoden 1917 lopussa jo 764,5 miljoonaa markkaa. Suomen Pankin valuuttanoteeraukset vuosina 1919-1923 saattoivat olla vahingoksi markalle ja sen kansainväliselle asemalle. Jälkeenpäin katsottuna valuuttasäännöstelyn vastustajat olivat oikeassa. Erikoisesti tämä koskee sitä tapaa, jolla valtio puuttui valuuttamarkkinoihin, ja valuutan säännöstelyajan pituutta. Monet erehdykset ja epäonnistumiset vähensivät Suomen arvoa kansainvälisissä finanssipiireissä, ja tästä luottamuksen puutteesta tuli tärkeä psykologinen syy, joka johti Viktor Hovingin mukaan Suomen markan alenemiseen.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan inflaatio kiihtyi, koska Venäjän ruplan inflaatio vei alaspäin siihen kiinteästi sidottua markkaa. Tämä sidonnaisuus päättyi vasta huhtikuussa 1917. Myöhemmin Suomen markan ongelmat aiheuttivat napinaa eduskunnassa, ja Suomen Pankin pääjohtaja Stenroth joutui lopulta eroamaan. Hänen tilalleen tuli silloin valtiovarainministerinä toiminut, myöhempi presidentti Risto Ryti. Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana toimi todellinen valtioneuvos August Ramsay. Vuodet 1918-1922 olivat erityisen vaikeaa aikaa kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla ja kun Suomen markka aleni, ulkomaanvelkojen maksu vaikeutui. Esimerkiksi Gutzeit oli kevätkesällä 1920 saanut 150.000 punnan lainan lontoolaiselta The British Bank of Northern Commerce Ltd:ltä. Tästä lainasummasta Gutzeit myi Pohjoismaiden Yhdyspankille 50.000 puntaa ja sai niistä 5.900.000 markkaa. Kun Suomen Pankille myytiin samaan aikaan yhtä suuri summa, saatiin siitä 4.285.000 markkaa. Eroa olisi siis 1.615.000 markkaa. Koska Gutzeitin oli ollut pakko Viktor Hovingin mukaan solmia sopimus "pakotettuna" Suomen pankin kanssa, sille koitui toimitusjohtajan mukaan pelkästään vuoden 1920 aikana n. 15 miljoonan markan tappiot pelkästään puutavarakaupasta ja suunnilleen yhtä suuri selluloosankin suhteen.

Kerron tämän valaisevan esimerkin siksi, että ymmärrätte Gutzeitin merkityksen Suomen taloudelle ja että kyseessä oli itsenäisen Suomen ensimmäinen todellinen talouskriisi, missä metsäteollisuus - erityisesti Gutzeit, näytteli tärkeää roolia, ja mistä näkyy myös metsäteollisuuden tärkeys ja se, miksi kansainväliset toimijat kuten Iso-Britannia, joka oli Gutzeitin suurin kauppakumppani sekä Saksa, jolla oli omien taloudellisten ja poliittisten kriisiensä takia vähäinen asema mutta joka oli kiinnostunut tulevaisuutta silmällä pitäen Suomen metsistä, kiinnostuivat suomalaisesta metsäteollisuudesta, ja erityisesti Gutzeitista metsäteollisuuden Suomen talouden avainroolin takia, sillä se joka hallitsi metsäteollisuutta, hallitsi myös Suomen ulkomaankauppaa, ja sitä kautta Suomen taloutta ja politiikkaa sekä Venäjän metsäteollisuuden vientiä, kuten Leninin lähipiirin omistaman Aunuksen sahan esimerkki osoittaa. Kiista liittyi Gutzeitiin. Heinäkuussa 1919 Suomen Pankki teki merkillisen ehdotuksen Suomen sahanomistajayhdistykselle. Pankki tarjoutui lainaamaan 750 markkaa jokaista varastossa olevaa sahatun puutavaran standarttia kohti. Laina-aika oli kaksi vuotta, ja ensimmäiset yhdeksän kuukautta laina-aika oli koroton. Vastasuorituksena lainan ottajan oli sitouduttava asettamaan 50 % myynnistä saamastaan ulkomaan valuutasta Suomen Pankin käytettäväksi kurssiin, joka 1 %:lla alitti pankin kulloinkin voimassa olevan myyntikurssin. Gutzeit laivasi vientiin vuoden 1919 aikana 68.647 standarttia. Rajoitukset ja ulkomaan valuutan niukka saanti loivat kahdet valuuttamarkkinat.

Viralliset kurssit olivat paljon alhaisemmat kuin ne, joita yleisö oli halukas maksamaan voidakseen ostaa erilaisia välttämättömyystarvikkeita. Gutzeit, joka halusi säilyttää itsellään mahdollisimman suuren vapauden myydä mielensä mukaisesti saamansa ulkomaanvaluutan, ei aluksi hyväksynyt Stenrothin ehdotusta Suomen Pankista mutta pakotettiin myöhemmin pyörtämään päätöksensä, sillä useimmat puutavaraliikkeet hyväksyivät pankin tarjouksen vain sillä ehdolla, että suurin kilpailijansa Gutzeitkin tekisi niin. Sisällissotien ja kauppasaarron takia Neuvostoliitto myi omaa puutavaraansa Itä-Karjalasta Suomen kautta länteen Leninin ystävän Hella Wuolijoen bulvaanin yhtiön kautta. Epäonniset puukaupat koituivat kirjailija Wuolijoen onneksi, sillä hän ryhtyi kirjoittamaan näytelmiä vasta pula-ajan jälkeen, kun Aunuksen saha oli mennyt nurin ja liiketoimet muutenkin hiljenneet professori Pirkko Koski "Kaikessa mukana - Hella Wuolijoki ja hänen näytelmänsä (Otava 2000) sivu 47 mukaan. Vuoden 1927 joulukuussa rouva Hella Wuolijoki osti yhtiön osakkeet ja pani alkuun yhteistyön Oy Carelian Timber Ltd:n kanssa. Pian sen jälkeen saha paloi, mutta rakennettiin uudelleen. Kukaan ei osaa todistettavasti sanoa, polttivatko kilpailijat ja isänmaanystävät sen vai itse venäläiset. Kaikki tämä nieli suuria summia. Vuoden 1928 lopussa Aunuksen Puuliike osti kaikki Carelian osakkeet, ja samalla yhtiön osakepääoma korotettiin 15 miljoonaan markkaan, todennäköisesti merkitsemällä omaisuus korkeampiin arvoihin. Vuonna 1930 velat olivat kohonneet jo 72, 2 miljoonaan markkaan ja sen vuoden tappio 54,1 miljoonaan markkaan.

Koko touhussa haisi läpi tahallinen huijaaminen. Yhtiötä oli hoidettu täysin holtittomasti vailla osaamista tai alkeellisintakaan talousosaamista. Suomalaisille venäläisistä oli muutakin harmia, kun venäläiset tekivät vuonna 1925 englantilaisten kanssa 100.000 std:n valekaupan. Viktor Hovingin mukaan neuvostoliittolaisten hintapolitiikka näytti olevan riippumaton laskelmista ja todellisesta kannattavuudesta: "Siksi heidän kilpailunsa oli erikoisen tuhoisa. Tärkein osa Venäjän sahatavaravientiä kulkee Arkangelin kautta. Venäjän kilpailu oli toisen maailmansodan syttymiseen saakka uhkana koko Suomen sahatavaranviennille. Vaikka Enso-Gutzeitin sahatavaravienti koko 1920- ja 1930-luvun ajan oli numerollisesti korkea, vaihteli myynti hyvin voimakkaasti eri markkina-alueisiin nähden."

Gutzeitilla oli luonnollisesti hyvät suhteet Saksaan, sillä yhtiön perustaja Wilhelm Gutzeit oli kansallisuudeltaan saksalainen ja puhui äidinkielenään saksaa. Hän oli syntynyt Köningsbergissä vuonna 1802 mutta muutti 1820-luvun alussa Norjaan, missä hänen ensimmäinen työpaikkansa oli lähellä Drammenia sijainnut Modumin lasitehdas. Tehtaan omistajat Benneche ja Wegener olivat saksalaisia. Drammenin liike-elämässä oli huomattava saksalaisvaikutus 1800-luvun alkupuolella. Norjassa oli ollut aiemmin Bergenissa Hansa-aikaan yhtä vaikuttava vastaavanlainen saksalaisten kauppiaiden keskittymä. Jo heti viennin alettua vuonna 1873 näkyi selvästi muista erottuvana Saksan ja Iso-Britannian iso rooli ja merkitys Gutzeitin tavaroiden ostajina. Seuraavana vuonna 1874 Norjan saha käytti 178 000 tukkia ja valmistus oli noin 41 000 ja vienti 39 000 kuutiometriä. Iso-Britannia oli vientilistan kärjessä 23 000:lla kuutiometrillä Saksan ollessa vasta viides 2430 kuutiometrillään mutta nousi jo heti seuraavana vuonna 1875 4000 kuutiometriin (Taulukko 1 W. Gutzeit & COMP:n sahatavaravienti ja sen jakauma 1874-1880 (m2) professori Jorma Ahvenainen "Enso-Gutzeit Oy 1872-1992: I vuodet 1872-1923" (Gummerus 1992 sivu 69). Gutzeitin puutavarat tuotiin Saksaan Brake Weserin suistossa sijainneen sataman kautta ja Gutzeitin myyntiä- ja markkinointia alkoi hoitaa bremeniläinen firma nimeltään Robert Modersohn. Suhteellisesti ekspansiivisimmat markkinat olivat 1870 jälkeen Tanskassa, Alankomaissa ja Saksassa (Professori Jorma Ahvenainen "Enso-Gutzeit Oy 1872-1992: I vuodet 1872-1923" (Gummerus 1992 sivu 121). Saksan vienti suuntautui pääasiassa Elben ja jo mainitun Weserin suistoalueelle, minne sahatavaran kuljetus tuli Pohjoismaista edullisemmaksi kuin tuonti rautateitse Etelä-Saksan metsäalueilta.

Modersohn oli asiamies vuoteen 1901 saakka. Sen jälkeen asiamiehen paikan otti kööpenhaminalaisen R. Collstropin muodostama yritys Pratje & Collstrop, jonka keskuspaikka oli Bremenissä mutta jolla oli toimipisteitä muuallakin Saksan läntisissä osissa. Toinen Saksassa ollut asiamies oli dortmundilainen W. Brugman & Sohn. Kaikkiaan 20 ulkomaista sahatavaran ostajaa oli Gutzeitin listoilla 1873. Ostosopimuksien mukaan vuoden 1873 viennistä, noin 35 000 kuutiometristä, laivattiin kutakuinkin yhtä paljon, noin 8000 kuutiometriä, Britanniaan, Ranskaan ja Saksaan. Ison-Britannian osuus pysyi korkeana vuosina 1920-1924 sahatun puutavaran viennissä Saksan osuuden ymmärrettävistä syistä laskiessa vuoden 1919 ensimmäisen maailmasodan jälkeen. Ison-Britannian ja Saksan rooli suomalaisten metsäteollisuustuotteiden ostajina oli merkittävä. Suomi eli metsistään ja oli täysin riippuvainen ulkomaankaupassa puunjalostusteollisuuden menekistä maailmalla sen jälkeen, kun vuonna 1857 sallittiin Suomessa höyrysahat ja huhtikuussa 1861 purettiin sahausrajoitukset. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Norja oli voimakkaasti suuntautunut Englantiin, ja sodan aikana asenne edelleen vahvistui. Norjan kauppalaivaston menetykset miehistötappioineen pantiin enimmäkseen saksalaisten syyksi, ja jo tämä yksin riitti lisäämään saksalaisvastaista mielialaa norjalaisissa ja Gutzeitissa Viktor Hovingin mukaan. Yhtiön norjalaisjohto ja osakkeenomistajat Drammenissa olivat englantilaismielistä ja se osittain myös näkyi Iso-Britannian asemana johtavana vientimaana pitkälle. Yhtiön muututtua suomalaiseksi valtionyhtiöksi, yhtiön poliittisen johdon saksalaismielisyys taas näkyi Saksan aseman voimistumisena yhtenä tärkeimmistä vientimaista.

Kun Venäjällä syttyivät levottomuudet ja tsaari syrjäytettiin, norjalaisomistajat halusivat päästä nopeasti eroon yhtiöstä. Senaatissa Gutzeitin ostoa vuonna 1917 oli valmistelemassa valiokunta, jossa oli jäsenenä myöhempi pääministeri ja presidentti J.K. Paasikivi. Vuoden 1919 alussa yhtiö muuttui kokonaan suomalaiseksi, kun valtio osti norjalaisilta osakkeenomistajilta 4.400 osaketta eli yli puolet 7.200 osakkeesta. Vuonna 1927 muutettiin Ab W.Gutzeit & Co:n nimi Enso-Gutzeit Osakeyhtiöksi ja siihen sulautuivat silloin Pankakosken ja Enson yhtiöt. Erityisen mielenkiintoista Enso-Gutzeitissa on seurata sen kauppasuhteita Isoon-Britanniaan ja Saksaan sekä yhtiön poliittinen ohjaaminen. Gutzeitin hallintoneuvoston puheenjohtajan paikka oli merkittävin ja tärkein valtionyhtiöistä, ja siksi siihen istutettiin maan politiikan kärkinimet, kuten esimerkiksi entiset pääministerit Cajander ja Tanner sekä Svinhufvudin siihen asti, kunnes valittiin presidentiksi.

Professori Markku Kuisma jatkaa Suomen ja Venäjän taloussuhteiden kuvaamisessa siitä, mihin Stenroth ja Hoving jäivät. Kuisma tutkii kokonaisen kirjan verran "Venäjä ja Suomen talous" (Siltala 2015) Suomen ja Venäjän taloudellisia suhteita aina 1700-luvulta lähtien nykypäivään. "Uudessa kirjassaan professori Markku Kuisma tarkastelee millä tavoin Venäjä on vaikuttanut Suomen taloudelliseen kehitykseen, tahtoen ja tahtomattaan, suomalaisten tahdosta tai siitä riippumatta. Kirja kattaa aikakauden Pietarin kaupungin perustamisesta nykypäivään. Venäjän ja Suomen vuorovaikutusta on leimannut yhdentyminen, yhdenmukaistaminen ja erkaantuminen. Venäjällä oli ratkaiseva vaikutus modernin suomalaisen suurteollisuuden syntymiseen, ja se loi myös perustan globaaleille suuryrityksille, kuten Nokialle ja Koneelle. Pitkää linjaa ei ole mahdollista tarkastella koukkaamatta Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä ja Washingtonissa. Taistelu maailmantalouden ja Euroopan johtajuudesta on kirjassa kaiken aikaa läsnä, samoin maailmaa muovaavat kulttuuriset ja teknologiset virtaukset. Venäjä ja Suomen talous näyttää, kuinka Suomi vuonna 1809 irrotettiin vanhasta ruotsalaisesta valtioyhteydestään ja liitettiin osaksi monikansallista jättiläisimperiumia. Vaaleja ei pidetty eikä mielipiteitä kyselty, kun eurooppalainen suursota käänsi Suomen tulevan historian uusille urille. Idänkauppa integroi Suomea Neuvostoliittoon, mutta tämä ei näyttänyt riittävän Moskovalle. Neuvostoliitto oli ehtinyt tunkeutua syvälle Itä-Euroopan talouselämään, ja sodanjälkeinen Suomi näytti joutuvan vastaavanlaisen vyörytyksen kohteeksi. Kun neuvostoimperiumi sitten sortui, talous joutui vapaaseen pudotukseen, Venäjä kuohui sekasortoisena. Suomessa idänkaupan toistaiseksi viimeisin kultakausi oli ohi; idänvienti suli hetkessä olemattomiin, luottotappioita kasautui, konkurssit kaatoivat yrityksiä ja työttömyys räjähti käsiin."

-Kustantajan esittely sivuillaan Markku Kuismaan uutuuskirjasta

Kuisma tiivistää heti kirjansa aluksi Suomen suuriruhtinaskunnan syntyneen kansainvälisen kappasaarron lehtolapsena, itsenäistyi suuren eurooppalaisen kauppasodan vahingonlaukauksena ja palasi juurilleen - provinssiksi - Venäjän suuren vastavallankumouksen jälkiristeyksissä. Näin ytimekkäästi Kuisma tiivistää suhteet. ja vaikka kirja pikalukemisella vaikuttaa järkevältä ja kiinnostavalta, me keskitymme lukuun Pax Russica, joka käsittelee Suomen suuriruhtinaskuntaa osana monikansallista Venäjän imperiumia. Kirjan luku sopii sellaisenaan yksinäänkin suomalaisen talouspolitiikan alkuaikojen oppaaksi ja esimerkiksi siitä, miten Suomen ja Venäjän taloussuhteet kehittyivät noina aikoina ja miksi ne kehittyivät niin kuin kehittyivät. Lukujen nimet puhuvat puolestaan; Pietarin, Tukholman ja Lontoon vaikutuspiirissä, Perestroika Venäjällä, käänne Suomessa, , Puola kapinoi, Suomi uudistaa, Yhdentymistä ja erilliskehitystä, Kuuluuko Venäjä Suomeden?, Finanssiministeri Witte ja pieni siirtomaavalta, Venäläis-saksalais-englantilaista kauppaa, Idän Eldorado, lännen lankkusilta, Paperikuninkaat kasvumarkkinoilla, Portti ja väylä, sekä Miksi Venäjä ei menesty?. Me keskitymme lukuun "Paperikuninkaat kasvumarkkinoilla". Kuisma kirjoittaa, että keisariajan Venäjästä on puhuttu suomalaisten Eldoradona ja vähemmän pätevästi ikuisen sorron pesänä. Kaudesta on hänen mukaansa piirretty kuvaa kansallisen edistyksen ja toisaalta jälkeenjääneisyyden epookkina

"Olen lukenut kaikki nämä esittelynootit ja olen yllättynyt - koskeeko asia osaa Venäjän valtakunnasta vai ulkomaan valtiota? Miten tämä oikeastaan on käsitettävä, kuuluuko Venäjä Suomeen vai onko se vain osa sitä, vai kuuluuko Suomen suuriruhtinaskunta Venäjän Keisarikuntaan?"

-Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri III (1845-1894).

Kuisma kirjoittaa miten Suomi Suomena alkoi ensi kertaa vähitellen hahmottua hallinnollisena ja valtiollisena yksikkönä kun Suomesta oli tullut osa Venäjän keisarikuntaa Suomen suuriruhtinaskuntana. Eräänlaista täydellistymistä tällä tiellä hänen mukaansa merkitsi Vanhan Suomen liittyminen Uuteen Suomeen 1812. Siirron seurauksena myös Viipurin ja Haminan sahapatruunat vapautuivat venäläisen metsäviraston kuristusotteesta - päästäkseen nauttimaan Ruotsilta periytyneen kahlitsevan metsäpolitiikan holhouksesta: "Suurempi helpotus Hackmaneille ja kumppaneille olikin se, että Viipurin ja Haminan ja toisaalta kaupunkien vientiä ruokkineen ruotsalaisen Savon ja Karjalan sahateollisuuden väliltä katsoi poliittisia jännitteitä aiheuttanut vanha valtakunnanraja." Mutta tämänhän jo tiesimme, varsin me, jotka olimme syntyneet Kymijoen molemmin puolin ja tutustuneet oman paikkakuntamme historiaan. Näin vanhan Suomen liittäminen lähensi käytännössä koko Suomea keisarillisen imperiumin keskukseen. Kuisma muistuttaa Suomen olleen todella konservatiivinen tuohon aikaan. Pyhän Allianssin sanelema restauraatio oli yritystä palata Ranskan vallankumousta ja Napoleonia edeltäneeseen järjestelmään ja aatteisiin.

Kuisman mukaan suomalaista konservatismia syvensi kytkös Venäjän imperiumiin. Omassa valtapiirissään Pietarin "taistelu epäjärjestystä vastaan" Siirtymä Venäjän valtapiiriin merkitsi Suomelle askelta taaksepäin. Mutta senkin jo tiesimme. Mutta sitä emme tienneet, että suurruhtinaskunnan johtavat suvut (nämä läpi vuosisatojen kultalusikka suussaan syntyneet Mannerheimit) saivat kuin taivaan lahjana otteen eurooppalaisen suurvaltasodan sivutuotteena syntyneestä valtiollisesta luomuksesta. Oma siviilihallinto keskusvirastoineen oli sen käsissä, eikä vain korkeiden virkojen, aatelisarvojen, komeimpien tittelien ja kunniamerkkien runsaudensarvena, vaan myös byrokraattisena valtakoneistona. Se ohjasi maan suuntaa, Kuisma kirjoittaa. Luku kuvaa hyvin miten suomalainen kauppa alkoi kukoistaa Venäjän varjossa Ruotsin-kaupan jatkuessa, mikä oli Kuisman mukaan Suomelle elinehto: "Sillä oli hintansa. Ruotsin vahvempi teollisuus murskasi tullivapauksien, edullisempien hintojen ja korkeamman laadun yhteisvoimalla alleen Suomen vähäisten manufaktuurien kehitysmahdollisuuksia." Kuisma muistuttaa, että välimaastossa horjuminen ei voinut jatkua pitkään. Heti kun oli mahdollista, Pietari ja Suomen hallitus ryhtyivät katkomaan suuriruhtinaskunnan taloudellisia siteitä Ruotsiin.

Kirjan luvussa Paperikuninkaat parasta on se, että Kuisma pistää heti alkuunsa suomalaisen metsäteollisuuden sille kuuluvalle peukaloisen asemalle, mihin se vielä tuolloin kuului. Luvussa kerrotaan siitä, miten suomalaisen paperiteollisuuden nousu kansainväliseksi tekijäksi Venäjän markkinoiden varassa on parhaita esimerkkejä geopoliittisen risteysaseman kääntämisestä voitoksi. Pitää muistaa, että apajille oli tunkua myös lännestä. Norjalaisten käsitys suomalaisten liikemiesmoraalista oli Suomen ensimmäisen Kristianin-lähettilään, Allan Serlachiuksen mukaan heikko. Norjalaiset pitivät tuolloin vielä Suomea maana, jossa pystyi tekemään kannattavia kauppoja, jollei kaihtanut moraalisesti epäilyttävien keinojen käyttöä. Kyse oli lahjonnasta, jota liikemies Bredesenkin oli yrittänyt Hans Gutzeitin toimeksiannosta 1860-luvun lopulla Helsingin Seurahuoneella tarjota kaiken silloin kuviteltavissa olleen mahdollisen piikki avoinna korkeille hallitusherroille, joiden mahdissa oli päättää kenelle myydä Suomen koskien uitto-osuudet ja metsät. Kuisman mukaan paperinkulutuksen kasvua kuvaa hyvin se, miten Yhdysvalloissa kasvoi vuosina 1878-1914 kymmenkertaiseksi viidestä kilosta viiteenkymmeneen kiloon asukasta kohtia. Noihin aikoihin Saksalla oli Euroopan mittakaavassa paljon metsiä, teknologiaa, parhaat kartellit ja maanosan iskukyisin paperiteollisuus Kuisman mukaan: "Idänmarkkina ei suinkaan ollut ongelmaton. paperinkulutus asukasta kohden oli Venäjällä hyvin alhainen. Toisaalta väkeä oli paljon; pelkästään pietarilaisia oli pari miljoonaa. Pietarin takana avautuivat 120-130 miljoonan ihmisen käsittävät markkinat, ja kulutus oli kasvussa. Kehitys seuraili muualta tuttuja uria. Koulut, lehdistö, hallintokoneisto, kirjallisuus, kauppa - kaikki kaipasivat lisää paperia. Gutzeitkin laajeni Venäjälle. Kuisma kertoo, ettei suomalaisen paperiteollisuuden laajeneminen Venäjälle lisännyt "paperikuninkaiden" ja "paperivarjagien kansansuosiota kotimaassaan. Tällaisissa sortovuoden tunnelmissa ikiaikainen ryssäviha jalostui vaivatta vastenmielisyydeksi kaikkea venäläisyyttä kohtaan:" Osansa saivat Venäjään myötämielisesti suhtautuneet ja Venäjällä kauppaa käyneet suomalaiset (mutta hän ei puhu mitään meistä norjalaisista, jotka teimme samaa Gutzeit Oy:n nimissä, joka oli aluksi norjalaisten yhtiö. Vuonna 1872 marraskuun 16. päivänä aloitti norjalaisen konsuli Hans Gutzeitin rakentama Norjan saha kotkassa toimintansa. Yhtiö laajeni ja vaurastui hyvin nopeasti. Jo vuonna 1907 valmistui sulfaattiselluloosatehdas. Vuonna 1911 tehtailla onnistuttiin kehittämään menetelmä tärpätin talteen ottamiseksi, metyylialkoholin ja raakamäntyöljyn valmistamiseksi, jolla oli suuri menekki ulkomailla). Paperitehtaiden oli otettava tämä riski. Alan olemassaolo perustui Venäjän vientiin."