Pätevyyden muuttamisesta arvovallaksi pitäisi tulla mahdotonta

Teksti:

Harald Olausen

Tämä kirjoitus on omistettu Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähköselle, toiminnanjohtaja Suvi Oinoselle sekä jäsenelle, näyttelijä Miko Kiviselle (en tiedä onko hän jäsen, mutta jos on, hän on teatterimiehenä toki väärässä liitossa) taitelijatalo Ars Långan valoisan tulevaisuuden kunniaksi ja turvaamiseksi.

Pidän nykyajasta, kun suuri tarina on kadonnut ja yhtenäiskulttuurista ei ole jäljellä enää mitään turhaa missien ja urheilijoiden ihailua muuta kuin ummehtuneen tango- ja taantumusrajan takana takahikiän Kepulandiassa, missä sanaväännöt ovat kaikkea muuta kuin arkipäivän realismin nimellä tunnettua maanläheistä järkeilyä paitsi, kun rautalangasta väännetään iäisyysasioiden pohdiskelijoille yksi ynnä yhden olevan kaksi. Michel de Certeau on kirjoittanut kirjan "Arkipäivän kekseliäisyys - 1. Tekemisen tavat" (niin&näin 2013), minkä toivoisi kuuluvan nykyihmisen siihen yhteen toiveeseen, jonka hän ottaisi mukaan yksinäiselle saarelle huolimatta siitä, että kirjan kieli on hieman koukeroinen ja akateemisen etäinen itse kohteeseensa, kiitos surkean ja yliolkaisen suomennoksen. En silti usko, että esimerkiksi SUOMEN KIRJAILIJALIITON JÄSEN MIKO KIVINEN (ehkä sukua Mikko Kiviselle tai tämän laihempi versio?) lukisi tätä kirjaa. Turha toivo. Siltä se ainakin vaikuttaa, kun joskus erehtyy seuraamaan päivän medioista, miten joko tahallisesti väärinymmärretään tai annetaan ymmärtää todellisuuden vaarallinen luonne. Nykyihminen on kuin kala kuivalla maalla haukkomassa henkeään, mutta ei tee mitään päästäkseen takaisin vilvoittavien vetten tykö. Miksi tekisikään? Meidät on näet tuuditettu viihteen ja kuluttamisen - sanat, jotka nykytodellisuus on liimannut merkityksellisesti yhteen tarkoittamaan vain yhtä ja samaa - tylsään verkkoon uinumaan, kunnes jokin henkilökohtainen katastrofi, sydänkohtaus, kolari, äkillinen mielisairaus, persunaapurien päälle ryöpsähtävä vihanpurkaus tai Sanna Marinin tyhjää tuijottelevien sinisten silmien lohduton tylsyys herättää meidät, usein liian myöhään, tajumaan missä kusessa itse kukin tiemme täällä tiemme päätämme.

Ihmiselämä ei ole kuitenkaan, tai ei pitäisi olla, Michel de Certeaun mielestä pelkkä markkinoinnin, populismin ja teknokratian temmellyskenttä, eivätkä ihmiset sen paremmin ehdollistettuja kuluttajia kuin tottelevaista laumaakaan. He ottavat Certeaun mukaan haltuunsa, ymmärtävät väärin ja panevat risaiseksi täysin tieten tahtoen ja vieläpä tahallisesti. Tässä on kaikkien vallanpitäjien suurin huoli; jokainen ihminen haluaa käyttää aivojaan, aikaa ja tilaisuutta hyväkseen luodakseen oman maailmansa ja todellisuutensa muiden vastaavista sen kummemmin välittämättä. Ja hyvä niin, sillä se on myös luovuuden ikiaikainen kaava jäykkää typeryyttä, jota myös dogmaattisuudeksi kutustaan, vastaan. Certeaun mukaan massoittamisen takaa paljastuu kokonainen omaehtoisten kulttuurimuotojen kirjo. Kumma olisikin, jos näin ei oli. Certeau puhuu siis asioista, joista eliitti ja eri maailmojen totuudenomistajat eivät tiedä tai ole tietävinään. markkinamiesten pöydillä kansa nähdään keisari Neron tapaan yhtenä kaulana, joka on helppo yhdellä iskulla katkaista. Alkuperäinen teos on kirjoitettu samana vuonna kuin Stephen Toulminin hieno Cosmopolis eli vuonna 1990. Miten tällaisen tärkeän kirjan kääntäminen voi viedä 13 vuotta? No toisaalta Michel de Montaignen Esseiden täydellistä suomentamista sai odottaa itseään muka sivistysvaltioksi kutsuvassa maassa peräti 400 vuota, joten kai tämän kirjan kääntämistä suomeksi voi tätä taustaa vasten pitää jonkinlaisena kulttuuritekona, huolimatta siitä, että suomentaja Tapani Kilpeläinen ei ole osannut sujuvasti löytää kirjoittajan akateemiseen hömppäkieleen ymmärrettäviä suomalaissanoja tai ilmaisuja.

Certeau pohtii kirjassaan millaisia ovat erilaisten käytäntöjen muodot. Voidaan olettaa, että nämä monimuotoiset ja katkelmalliset toimet, jotka liittyvät tilanteisiin ja yksityiskohtiin, piilossa ja kätkettyinä koneistoissa, joiden käyttöohjeita ne antavat ja ovat siis vailla omia ideologioita tai instituutioita, tottelevat sääntöjä, hän kirjoittaa. Toisin sanoen hänen mielestään näillä käytännöillä täytyy olla logiikka. Näin palataan ikivanhaan ongelmaan: mitä on taito tai "tekemisen tapa". Pitkä perinne, joka on edennyt muinaisista kreikkalaisista Kantin kautta Durkheimiin, on pyrkinyt Certeaun mukaan täsmentämään, millaisia ovat monimutkaiset (eivätkä lainkaan yksinkertaiset tai "köyhät") mahdollisuudet, jotka voivat selittää nämä toimet. Certeaun pitkän selityksen tarkoituksena on yrittää etsiä kansan aitoa ääntä ja kokemusta elämisestä. Hän puhuu "kansankulttuurista", joka näyttäytyy toisenlaisena, samoin kuin koko "kansanomiaseksi" kutsuttu kirjallisuus: se hahmottuu olennaisesti "taidoksi tehdä" sitä tai tätä, siis yhdisteleväksi ja käytteleväksi (huono suomennos vaivaa koko kirjaa; mikä on tämänkin sanan oikea merkitys ranskankielessä) kulutukseksi. Näissä "käytännöissä" (tämänkin epämerkityksellisen sanahirviön olisi voinut kääntää selvälle suomenkielelle) toimii "kansanomainen" ratio, tapa ajatella, joka sijoittuu tapaan toimia, taito yhdistää, jota ei voi erottaa taidosta käyttää. Certeaun työ vastaa hänen omien sanojensa mukaan Chomskyn työtä, joka käsitteli kielen suullisia käytäntöjä, ja sen täytyy pyrkiä legitoimaan arkipäiväiset käytännöt loogisesti ja kulttuurisesti ainakin niillä edelleen kapeilla sektoreilla, joilla pystymme ne hänen mielestään selittämään.

Jos joku luku kannattaisi kirjasta lukea erikseen, on se alun ensimmäisen osan Yhteinen paikka: Arkikieli samaan aikaan yhdessä "Tavallisen kielen filosofia"-kirjan kanssa, sillä siitä selviää, miten arkinen puhetilanne sisältää usein enemmän kuin miltä ensin näyttää. Sanoja käyttämällä ihminen käskee, viittaa, vitsailee, häpäisee sekä pyytää ja antaa anteeksi. Tamperelaiset filosofit Joose Järvenkylä ja Ilmari Kortelainen ovat toimittaneet tärkeän filosofisen keskustelun perusteoksen "Tavallisen kielen filosofian" (Gaudeamus 2012), joka tuli painosta samaan aikaan ulos huhtikuussa, kun Vesa Oittisen toimittama kirja "Immanuel Kantin filosofia (monet pitävät Kantia modernin ajan tärkeimpänä filosofina)." Järvenkylän ja Kortelaisen kirjan johdannossa esitellään suuntauksen nousu vastareaktiona Bertrand Russellin loogiselle atomismille ja Ludwig Wittgensteinin esittämälle filosofiakäsitykselle, joiden vaikutus hallitsi maailmansotien välistä filosofista keskustelukenttää. Sen jälkeen teoksessa käsitellään sekä tavallisen kielen filosofian kukoistuskautta 1940-1950-lukujen taitteessa, että tuota kukoistuskautta seurannutta kritiikkiä. Siinä missä "Immanuel Kantin filosofia" on kattava läpileikkaus nykyisestä Kant-tutkimuksesta, Järvenkylän ja Kortelaisen kirja on ensimmäinen suomenkielinen kirja tavallisen kielen filosofiasta:

"Kun halutaan ymmärtää tavallisen kielen filosofian ideoita, on käännyttävä taaksepäin analyyttisen filosofian syntyhetkiin. Ensimmäinen analyyttisen filosofian vallankumous lähti liikkeelle kahden nuoren ja tulisieluisen filosofin, G.E. Mooren (1873-1958) ja Bertrand Russellin (1872-1970), kääntyessä kritisoimaan britti-idealismin opinkappaleita metafysiikassa. Erityisesti heidän innoittaminaan filosofit alkoivat mieltää filosofian harjoittamisen tutkittavan ongelman erittelynä ja analysointina. Mooren johdolla analyyttisen filosofian nuoret pioneerit kiistivät kantilaisen idealismin ja vastustivat idealististen opettajiensa ajatuksia. Analyyttisen filosofian synty 1800-luvun lopun Cambridgessa ja kehittyminen 1900-luvulla keskeisimmäksi filosofian haaraksi englantia puhuvissa maissa ja Skandinaviassa herätti ne kysymykset, joihin arkikielen filosofia tarttui 1900-luvun puolivälissä. Vastaukset filosofisiin ongelmiin poikkesivat varhaisilla analyyttisilla filosofeilla ja arkikielen filosofeilla radikaalisti toisistaan. Kuitenkin historialliset vaikutukset siirtyivät analyyttisen perinteen alkuvaiheesta keskivaiheeseen, koska arkikielen filosofien vastareaktiota voidaan ymmärtää vain suhteuttamalla sitä käsityksiin, joita he kritisoivat."

Esimerkiksi Russellin vaikutus oli kirjoittajien mukaan kahtalainen: hän vaikutti 1900-luvun analyyttisen filosofian niin sanottuun "kovaan haaraan", joka kehitti hänen erotteluaan luonnollisen kielen ja sen loogisen muodon välillä. Russellin ohella kovan haaran edustajiksi lasketaan usein myös saksalainen matemaatikko, loogikko ja filosofi Gottlob Frege, jonka vaikutukset tavallisen kielen filosofian tutkimukseen ovat yhtä kahtiajakautuneet kuin Russellinkin. Kirjoittajat käyttävät tavallisen kielen filosofia ilmausta" eikä kliseistä ja harhaanjohtavaa "arkikielen filosofia", mikä on eniten käytetty suomennos ilmaukselle ordinary language philosophy:"Georg Henrik von Wright määrittelee teoksensa Logiikka, filosofia ja kieli johdannossa aikansa filosofian päävirtauksiksi loogisen positivismin ja Oxfordin koulukunnan filosofian. Wienin piirin loogisen positivismin historiaa on Suomessa tutkittu, mutta Oxfordin tavallisen kielen filosofia on jäänyt vaille huomiota." Kirjoittajien mielestä tavallisen kielen filosofia ei niinkään keskity kielen arkisten käyttöyhteyksien tarkastelemiseen, vaan se analysoi yhtä hyvin monia ei-arkisia kielen käyttötapoja, esim. kielellisten ilmausten asemaa tekoina nimenantotilaisuuksissa. Lisäksi heidän mielestään tavallisen kielen filosofit arvostelivat varhempaa analyyttista filosofiaa liiallisesta loogisen analyysin käytöstä kielen tutkimisessa, joka tavallisen kielen filosofien kritiikin mukaan tavoittaa parhaimmillaan vain epätavallisen muodollisen kielen merkityksen.

Certeau aloittaa Yhteinen paikka: Arkikieli-lukunsa pohtimalla kirjaa Mies vailla ominaisuuksia. Hänen mielestään kirja ennakoi ainutkertaisen tai poikkeuksellisen kulumisen ja ivan kohteeksi joutumista. Ehkä onkin niin, että juuri poroporvari ensimmäisenä aavistaa jonkin valtavan, uuden ja kollektiivisen, muurahaismaisen sankaruuden enteet. Certeau kirjoittaa kaiken alkaneen massoista. Kielellä ei ole enää kirjoittajaa, vaan siitä tulee toisen diskurssia tai vain epämääräistä lainausta. Koko nykykielemme ja olemisemme siinä on yhtä suurta lainaa tietämättämme. ja vaikka tietäisimme sen, emme tee tiedolla yhtään mitään, koska emme pysty vaikuttamaan lopputulokseen tai muuttamaan tilannetta paremmaksi. Oikeastaan tilanne on koko ajan muuttumassa pahemmaksi ja olemme jo nyt tilanteessa, jossa kieli käskyttää meitä tehden lähes mahdottomaksi minkäänlaisen omaehtoisen ilmaisun tai vastaanhangoittelun. Certeaun mukaan ennakkotapauksia toki on, mutta yhteisö on organisoitunut "yhteiseksi" hulluudeksi ja kuolemaksi, organisoijana ei vielä ole ollut teknisen rationaalisuuden tasapäistävyys. Niinpä hänen mukaansa moderniuden aamunkoitossa 1500-luvulla tavallinen ihminen tulee esiin mukanaan yleisen epäonnen kunniamerkit, jotka hän saattaa naurunalaiseksi:

"Ironisessa kirjallisuudessa, joka muuten on pohjoisille maille ominaista ja hengeltään jo demokraattista, hän "astuu laivaan" narrien ja kuolevaisten ahtaaseen inhimilliseen alukseen, joka on Nooan arkin peilikuva, koska se johtaa mielenhäiriöihin ja häviöön. Siellä hän on jumissa yhteisessä kohtalossa. Nimeltään JOKAINEN (nimi, joka kavaltaa nimen puuttumisen) tämä antisankari on siis myös EI KUKAAN, NEMO, aivan kuten englantilainen EVERYMAN muuttuu NOBODYKSI ja saksalainen JEDERMANN NIEMANDIKSI (Miguel de Unamuno: Traaginen elämäntunto). Hän on aina vain toinen, jolta puuttuu oma vastuu ("se ei ole minun vikani, vaan toisen vika: kohtalon") ja erityiset kotia rajaavat ominaisuudet (kuolema pyyhkii pois kaikki erot). Silti hän jatkaa nauramistaan humanistisen teatterin palkeilla. Siinä mielessä hän on viisas ja hullu, selväjärkinen ja naurattava, kohtalossa, jota kukaan ei voi välttää ja joka palauttaa vapautuksen, johon jokainen katsoo olevansa oikeutettu, ei-mihinkään."

Certeaun huomiot ovat teräviä ja sanat kirpeitä ja huonosta suomennoksesta huolimatta niiden merkitys selviää viimeistään kolmannella lukukerralla. Certeau vittuilee sellaisilla älyllisillä kierroksilla, ettei sitä tajua enemmistö omaa kirjallista itseriittoisuuttaan ja ummehtuneisuuttaan vaalivista puheenjohtajana toimivan Sirpa Kähkösen luotsaaman SUOMEN KIRJAILIJALIITON jäsenistä kukaan. Itse asiassa kirjallisuus ilmaisee oman asemansa tuottamansa nimettömän naurajan avulla Certeaun mukaan: koska kirjallisuus on pelkkää "simulakrumia (kopio tai esitys, jonka suhde alkuperään on monimutkaistunut tai kyseenalaistunut; miksi helvetissä koukeroiseen kieleen mieltynyt suomentaja ei käytä suomenkielistä vastinetta tai selitä tarkemmin käsitettä? - siksi, ettei hän ole varsinaisesti suomentaja vaan filosofiaa kirjoittava ja sitä kääntävä kynäilijä, ehkä jopa organisaatiota pyörittävän toiminnanjohtaja Suvi Oinosen SUOMEN KIRJAILIJALIITON jäsen; kuka tietää (1)", se on hänen mukaansa totuus maailmasta, jossa etuoikeudet kuuluvat kuolemalle:

"Kuka tahansa tai "kaikki" on yhteinen paikka, filosofinen topos. Tämän yleisen hahmon (kaikkien ja ei kenenkään) tehtävänä on lausua harhaisten ja hullujen pyhää kirjoitusta muistuttavien tuotteiden universaali suhde kuolemaan, toiseen lakiin. Hän esittää näyttämöllä jopa kirjallisuuden määritelmän: kirjallisuus on maailma ja maailma kirjallisuutta. Hän ei niinkään ole edustettuna näyttämöllä, vaan tavallinen ihminen esittää tekstin itsensä, tekstissä ja tekstin avulla, ja päälle päätteeksi hän myöntää universaalin luonteen erityiselle paikalle, jossa oppineen viisauden hullu puhe kuuluu. Yhtä aikaa juuri humanistisen ironian painajainen tai filosofinen uni sekä viittauskohteen kaltaisuus (yhteinen tarina) tekee uskottavaksi kirjoituksen, joka panee kertomaan naurettavan onnettomuutensa "kaikille". Mutta kun elitistinen kirjoitus käyttää "vulgaaria" puhujaa itseään koskevan metakielen naamiona, se päästää yhtä lailla näkyviin sen, mikä riistää siltä etuoikeudet ja se saa sen pyrkimään ulkopuolelleen: toisen, joka ei ole enää jumala tai muusa, vaan nimettömyys. Tässä tavallinen ihminen jäljittää kirjoittamisen harhautumista oman paikkansa ulkopuolelle, metaforana ja tuuliajona sitä riivaavasta epäilyksestä, haamuna sen "turhamaisuudesta", arvoituksellisena hahmona suhteesta, joka kirjoittamalla on kaikkiin etuoikeuden menettämisineen ja kuolemineen."

Certeau huutaa avukseen itsensä Freudin käsitteen "DER GEMEINE MANN (tavallinen ihminen)" Ahdistavassa kulttuurissaan ja naittaa diskurssinsa väkijoukoille, jonka yleisenä kohtalona on tulla huijatuksi, turhautetuksi (?), työhän velvoitetuksi (?), siis huijauksen laille ja kuoleman työlle alistetuksi. Certeaun mukaan tietenkin tavallista ihmistä syytetään siitä, että jumalan ja uskonnon ansiosta hän on luonut itselleen illuusion "kaikkien tämän maailman arvoitusten valaisemisesta" ja on vakuuttunut siitä, että sallimus kaitsee hänen elämäänsä. Tämän avulla hän saa itselleen halvalla tiedon kokonaisuudesta ja takuun asemastaan (tulevaisuutensa takaamisen avulla). Certeau kysyy myös, eikä freudilainen teoria saa vastaavaa etua yleisestä kokemuksesta, johon se viittaa? Abstraktin universaalin hahmona tavallinen ihminen esittää Certeaun mukaan siinä edelleenkin jumalaa, jonka voi tunnistaa vaikutuksistaan, vaikka hän on ryhtynyt tekemisiin roskaväen kanssa ja sekoittunut taikauskoisiin tavallisiin kuolevaisiin: hahmo tarjoaa diskurssille keinon yleistää erityinen tieto ja taata sen pätevyys koko historialla. Freud tekee Certeaun mukaan johdantonsa tulevaan "sivilisoituneiden yhteiskuntien patologiaan" naurunalaiseksi, koska hän on itse tuo tavallinen ihminen, josta hän puhuu eräitä katkeria ja "banaaleja totuuksia" kourassaan.

Certeaun mukaan ensi arviolta edessä oleva tekninen reitti muodostuu siitä, että tieteelliset käytännöt ja kielet palautetaan niiden synnyinmaahan, joka on everyday life, arkielämä, vaikka hän pitää paluuta luonteeltaan paradoksaalisena, sillä se on hänen mielestään myös maanpakoa aloilta, joiden ankaruutta mitataan sen mukaan, miten tiukasti niiden rajat on määritelty. Huvittavaa on Certeaun huomio "asiantuntijoista", joita kuhisee tässä yhteiskunnassa niin paljon, että asiantuntijasta tulee sen yleistetty hahmo, joka venyy lisääntyvän erikoistumisen vaatimuksen ja yhä välttämättömämmän kommunikaation välille. Hän pyyhkii pois ja eräällä tavalla korvaa filosofin. Certeaun mukaan menneen filosofian "universaali" diskurssi ei tästä huolimatta saa oikeuksiaan takaisin:

"Jos Wittgenstein pyrkiikin "palauttamaan sanat niiden metafyysisestä käytöstä takaisin niiden jokapäiväiseen käyttötapaan", everyday useen (Ludvik Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia), erityisesti myöhäiskaudellaan kehittelemässään hankkeessa, hän kieltää itseltään ja filosofialta metafysiikan kaiken tulvimisen sen ulkopuolelle, mitä puhuttaessa voidaan sanoa. Näin kuuluu hänen johdonmukaisin ohjelmansa: "Filosofian oikea menetelmä olisi itse asiassa se, ettemme sanoisi mitään muuta kuin mikä voidaan sanoa. Aina kun joku muu haluaisi sanoa jotain metafyysistä, meidän olisi osoitettava hänelle, ettei hän ole antanut tietyille lauseittensa merkeille mitään merkitystä". Hän otti tehtäväkseen toimia merkitsevän toiminnan tiedemiehenä arkikielessä. Kaikkea muuta käsitellään kielenä vain analogisesti tai vertaamalla sitä "sanakielemme koneistoon". Mutta tarkoituksena on käsitellä sitä tavalla, jossa ei esitetä mitään, mikä ylittäisi tämän kielen pätevyyden, ja niin ollen on mahdotonta tulla sen asiantuntijaksi tai tulkiksi toisella kielellisellä kentällä, MUUALLA on aina mahdotonta puhua "sen nimissä". Näin pätevyyden muuttamisesta arvovallaksi pitäisi tulla mahdotonta."

• Tieteen termipankin mukaan Platon (427-347 eaa.) jaottelee Sofisti-dialogissaan mimeettiset taidot (1) kohteen ominaisuudet uskollisesti säilyttäviin esityksiin (eikon) ja (2) kohteen mittasuhteita tai muita ominaisuuksia vääristeleviin esityksiin (phantasma). Vääristely ei sinänsä ole pahantahtoista, vaan taiteilija on joutunut käyttämään sitä tuottaakseen luonnollisen vaikutelman. Esimerkiksi monumentaalisen kokoisen näköispatsaan yläosa tehdään suhteessa mallia suuremmaksi, jotta hahmoa alhaalta käsin katsovat näkisivät hahmon luonnollisen muotoisena. Platon rinnasti kuitenkin phantasman filosofisen totuuden vääristelemiseen ja antoi tämän kaltaiselle esittämiselle negatiivisen sisällön. Platonilainen dualismi ikonisen ja fantasmaattisen esittämisen välillä on jäänyt elämään kuvallisen representaation historiassa. Antiikin ja keskiajan taidetta koskevissa kirjoituksissa phantasman latinankielinen vastine simulacrum esiintyi negatiivisissa yhteyksissä, esim. puhuttaessa epäjumalankuvista.

Simulakrumin käsite herätti mielenkiintoa 1900-luvun ranskalaisissa teoreetikoissa, esim. surrealismista kiinnostuneissa Georges Bataillessa (1897-1962) ja Pierre Klossowskissa (1905-2001), joille simulakrumi edusti kuvan ei-kielellistä ulottuvuutta. Gilles Deleuze (1925-1995) käytti käsitettä kritisoidakseen muistuttavuutta identiteetin perustana ja esitti simulakrumin olevan paradoksaalisesti kopio ilman alkuperäistä mallia. Simulakrumin identiteetti perustuu samuuden sijasta eroon. Ero ei tällöin ole negatiivinen suhde, vaan asioiden välisten epähierarkkisten, rihmastollisten suhteiden affirmaatio.

• Jean Baudrillardin (1929-2007) simulaation teoria on tunnetuin simulakrumin esiintymiskonteksti. Baudrillard väittää, että postmodernissa yhteiskunnassa simulaatio korvaa esittävän suhteen kuvan ja esikuvan välillä. Simulakrumit ovat merkkejä tai kuvia, jotka eivät viittaa itseään "alkuperäisempään" todellisuuteen. Ajatuksen siitä, että kuva alkaa itsessään merkitä todellisuutta, Baudrillard kytkee esim. Disneylandiin ja Yhdysvaltain politiikkaan mediailmiönä.