Pavlenskyn alaston elämä järkyttää ja niin sen pitääkin tehdä!
Teksti Harald Olausen
Pavlensky: Alaston elämä (KK&O: Darja Hrenova, 2016) on sarjassaan sekä järkyttävä että samalla myös hieman toivoa antava dokumenttielokuva periksiantamattomasta taiteilijasta, joka uhmaa nyky-Venäjän kaapannutta tiedustelupalvelujen hirmuvaltaa ja hakee muutosta lukkiutuneeseen sosiaalisen painajaiseen suljetussa yhteiskunnassa taiteellaan avoimen kommunikaation keinoin ärsyttämällä ilkivallan nilkkimäisiä vahtimestareita moraalisilla protesteillaan.
Itsenä alistaminen kauhujen gallerian pääosanesittäjäksi symbolisesti kansan puolesta, on kuin Artaudin lihallista teatteria parhaimmillaan. Korvan leikkaaminen alastomana pakkasessa ison suojamuurin päällä istuen taas viittaus Van Goghin heittämään haasteeseen rehellisyydestä kaikille taitelijoille. Tästä syystä Pavlenskya voi pitää nyky-Venäjän (serbialainen alun perin) Marina Abramovicina, nykyisin New Yorkissa asuvan performanssitaiteilijan hengenheimolaisena, joka myös tunnetaan teoksista, jotka vaativat äärimmäistä ruumiillista sekä henkistä kestävyyttä, ja vievät tekijänsä äärirajoille kauas henkilökohtaisesta turvallisuudesta uhkaavaan hengenvaaraan.
Pavlenskyn merkitys opposition protestin tulkkina ja taiteellisina kasvoina diktatuurin hirmutöiden keskellä on merkittävämpi kuin vain yksittäiset ja hajallaan olevat terroritaiteen performanssit antavat katsojan ymmärtää. Pavlensky, joka näyttää kuin Tarkovskin filmeistä karanneelta lopun aikojen mieheltä tai ainakin Andrei Rublejevin munkeilta, antaa hiljaa pakosta pysytteleville kansalaisille hieman valoa pimeään ja toimii salaisena opposition viestinä "sydämen vallankumouksellisille - jaksakaa jatkaa vielä hetki", sillä kun vastarinta on hiljaa alkanut, kasvaa se aina lumipallon tavoin lopulta suursiivouksen suorittavaksi voimaksi.
Pavlenskysta kertova televisiodokumentti tutustuttaa meidät sekä ihmiseen taitelijan takan että hänen voimakkaaseen ihmiskatutaiteeseensa, jossa hän on milloin alastoman palleistaan naulittuna kiinni Moskovan Punaisella torilla, milloin seisomassa sytyttämänsä FSB:n pääoven edessä aina yhtä hiljaisena ja kärsivän näköisenä kuin maansa puolesta synkkää ihmismessua suorittava hengeltään puhdas mies, milloin taas Pietarissa turistisaukiolla alastomana kääriytyneenä piikkilangoista valmistamaansa sargofagiin Ruho-tempauksessaan, jossa hän vastusti kansalaisvapauksien rajoittamista.
Dokumentissa näytetään kuvia Pavlenskyn tempauksista ja kerrotaan, miten taiteilija Pavlenskya syytettiin huliganismista Punaisen torin mielenilmauksen johdosta. Fiksaatio-tempauksellaan hän vastusti nyky-Venäjän apatiaa, poliittista välinpitämättömyyttä ja fatalismia. Aktivistit polttivat autonrenkaita ukrainalaisten tueksi Isänmaan puolustajan päivänä. Heitä syytettiin tietenkin yhteiskuntaa tuhoavasta ilkivallasta. Vapaus-tempauksessa he lavastivat Pietariin Kiovan Maidanin tapahtumat. Dokumentissa näytetään myös se kohta, kun taiteilija leikkaa itseltään kylmässä alastomana palan korvasta.
Huvittavaa olisi, ellei se olisi valitettavan totta, samalla seurata viranomaisten suhtautumista asiaan. Kun yhteiskunta on sairas, eivät sen jäsenetkään voi hyvin. Jossain yhteiskunnissa, kuten kleptokraattisessa nyky-Venäjässä terveenä olo edellyttää sairastumista. Juuri sitä pohditaankin dokumentissakin. Pavlensky ei voi olla henkisesti sairas, toteavat monet.
Hän on vain yhteiskunnallisten ongelmien kärsivän Jeesus-hahmon ja Jean Genetin kuuluisan tokaisun "te olette minun todellisuuteni peilit" kylmiin faktoihin nojaava kärsimyksen yhtälö eli epätoivon ylittämätön maksiimi niin kauan, kun ihmiset eivät ole saaneet tarpeekseen ja lakanneet miljoonittain pelkäämästä Pavlenskyn tavoin. Ja kun niin joskus pakostakin tapahtuu, kansan puolesta pelännyt ja itsensä kiduttajilleen tykinruuaksi tarjonnutta Pavlenskya juhlitaan kuin suurtakin kansansankarina, jos hän vielä on silloin hengissä - pahoin pelkään ettei ole!
Lisää aiheesta: