Pelkkää paljasta ihmisarvoa

24.06.2020

Teksti:

Professori Timo Airaksinen


Mitä tapahtuu, kun identiteetti kuihtuu ja alkaa minimoitua, palata runsauden sarvesta takaisin kohti minimiään, pelkkää paljasta ihmisarvoa? Kaikilla meillä on ihmisarvo, joka ei siis erottele meitä toisistaan niin, kuin erityiset identiteetit ja niiden arvostus. Miten lääkäri arvostaa potilasta? Lääkärin ja potilaan kohtaamisessa on kyse molemminpuolisesta kunnioittamisesta, ainakin sitä voi toivoa. Potilas arvostaa lääkäriä ja siis kunnioittaa häntä juuri tässä mielessä, mutta lääkäri tuskin arvostaa potilastaan. Lääkäri kunnioittaa potilastaan kärsivänä ihmisenä, jonka asema on heikko ja tulevaisuus uhattuna, ehkä vain kuvainnollisesti (flunssa) tai sitten kokonaan, lopullisesti ja pelottavasti (syöpä). Onko tällä potilaan osakseen saamalla kunnioituksella oma nimensä? En tiedä. Miten heikkoutta ja haavoittuvaisuutta ylipäänsä kunnioitetaan? Yleensä kunnioituksen käsite viittaa johonkin korkeaan, haluttavaan ja hyvään asiaan. Suuruuden kunnioittaminen on luontevaa, mutta miten on heikkouden ja huonouden kunnioittaminen? Kun tunnistaa pienuuden ja huonouden, voiko ne myös tunnustaa? Vastaus lienee myönteinen. Mutta hyppy tunnustamisesta kunnioittamiseen on pitkä, liian pitkä.


Ratkaisu on tässä. Kärsimystä täytyy kunnioittaa. Joka tunnistaa aidon kärsimyksen, mutta jättää sen tunnustamatta on paha ihminen. Antaa toisen kärsiä, mitä se minulle kuuluu, on kestämätön asenne. Toisin ihmisen onnen tunnistaminen ja tunnustaminen ei edellytä kunnioitusta. Lottovoittaja osa on helppo tunnustaa: hieno juttu, onneksi olkoon! Mutta siinä kaikki, mihinkään kunnioituksen kaltaiseen ei ole syytä, kuten olemme jo lapsena oppineet Hannu Hanhen seikkailuista. Onni yksillä, kesä kaikilla, sanotaan. Onni kuuluu vain onnelliselle itselleen - miksi se kuuluisi meille muille. Mutta onnettomuus, siis sellainen, johon liittyy todellista ja oikeaa kärsimystä, kuuluu kaikille ihmisille. Kukaan ei jää kylmäksi, vaikka kärsivä ihminen olisi kaukainen ja vieras. Hän on silti kärsimyksessään kunnioituksen arvoinen. En tarkoita, että minun pitäisi tehdä jotakin asian hyväksi, se olisi liioiteltu vaatimus. Maailmassa on aivan liikaa kärsimystä. Mutta minä kunnioitan tuota kärsimystä, ehkä annan rahaa Punaiselle Ristille symbolisena eleenä, kunnioitukseni merkkinä. Puen kunnioitukseni aineelliseen muotoon.


Tuon kunnioituksen nimi on sääli, myötätunto ja murhe. Puhutaan tässä vain säälistä, yksinkertaisuuden vuoksi. Siihen liittyy auttamisen tarpeen tunnustaminen ja myötäelämisen mahdollisuuden tunnistaminen. Sääli on ihmisen tunteista tärkeimpiä, myötäelämisen asenne, joka varaan rakennetaan niin paljon. Mitä laajempi on säälin ala, sitä eettisempi yhteiskunta. Sääli, joka ylettyy vain omaan väkeen, ei riitä. Säälin iirin kuuluu laajeta laajenemistaan, kunnes se kohtaa kaiken elollisen ja muuttuu korkeaksi eettiseksi ihanteellisuudeksi. Lopulta sääli kohtaa vanhuuden. Näin ei vielä ole tapahtunut, mutta kun Suomen eliitin eettinen taso edelleen nousee kohti ihanteen yleviä korkeuksia, he lopulta kohtaavat vanhuuden eräänä kärsimyksen muotona ja armahtavat vanhoja. Vai menikö se aika jo ohi, jolloin tämä olisi ollut mahdollista? Onko taloudellisen kilpailukyvyn vaaliminen turhia sosiaalimenoja karsimalla lopullinen totuus ja mantra, josta ei ole tinkiminen nyt eikä enää koskaan. En halua uskoa niin olevan, ei vaikka tilanne olisi kuinka huono tänään, ja huono se on sekä ajatuksen että toiminnan tasolla.


Kun puhutaan kärsimyksestä, ja vanheneminen on lopultakin yksi kärsimyksen perustavaa laatua oleva muoto, vastaus on sääli kärsimyksen kunnioittamisena. Sääli ei vaadi tekoja, kuten edellä sanoin, koska se on vain eräs kunnioituksen monista muodoista. Kuitenkin sääli perustelee armon, joka merkitsee armahtamista. Armo käy oikeuden edestä, sanotaan. Silloin tarkoitetaan, ettei kärsivä ihminen pysty vaatimaan yhtään mitään vain siksi, että kärsii. Tarkoitan siis tekoja ja muuta konkretiaa. Kärsimys itsessään vaatii kunnioitusta, kuten sanoin, mutta tämä seikka ei ole oikeuksien ja oikeudenmukaisuuden piirissä. Osa kärsimyksen kärsimystä on, ettei siihen pysty vaatimaan apua, vaikka jo toisen osoittama kunnioitus ja sääli lohduttavat. Sääli kuitenkin perustelee armon, jota kärsivä toivoo itselleen.


Tarkoitan armolla tässä hyvää tekoa, jota toinen ei pysty vaatimaan toiselta. Kun lapsi on sairas, äiti kokee auttamisen pyhäksi velvollisuudekseen. Kaikki auttaminen ei ole velvollisuus, jopa Suomen laki on tässä epäselvä ja omituisesti kirjoitettu. Joka ei usko, lukekoon lakikirjaa. Raamattu puhuu laupiaasta samarialaisesta, filosofit pahasta samarialaisesta, joka jättää auttamatta, vaikka auttaminen olisi kuinka helppoa tahansa. Puhun tässä armosta aivan erityisessä mielessä: armo on säälin ilmaus tekona, jota ei tekijältä pysty vaatimaan minkään järkevän argumentin perusteella.


Olen velkaa sinulle, sanon olevani taloudellisissa vaikeuksissa ja pyydän lisää maksuaikaa. Sinä sanot, että unohdetaan koko laina - olet armahtanut minut, koska säälit minua ja perhettäni. Sinulla on oikeus vaatia lainan maksua ajallaan, mutta annat armon käydä oikeuden edellä. Sanot, että tällä kertaa näin, mutta tämä on poikkeus, joka ei toistu. Onko armo siis aina poikkeuksellista? Armo, josta nyt puhumme, ei ole poikkeuksellista, koska se on koko ajan osa sääliä kärsivän ihmisen kunnioittamisen muotona. Sääli ja armo kuuluvat yhteen, ja siksi armo on yhtä vähän poikkeuksellista kuin säälikin. Ehkä armo toteutuu vain kovin harvoin, koska sitä ei pysty vaatimaan itselleen. Armon vaatimus on kuitenkin koko ajan olemassa.


Kärsimys, kun se vaatii itselleen kunnioitusta säälin muodossa, on osa ihmisen yksilöllistä identiteettiä. Puhumme kärsimyksestä ja nimenomaan kärsivästä ihmisestä, yksilöstä, jonka kuvauksessa olennaista on juuri kärsimys ja sen tuska. Kärsimys on myös osa sosiaalista identiteettiä, kuten on helppo huomata. Sanoin jo edellä, että vanheneminen ja vanhuus ovat yksi kärsimyksen laji ja muoto. Tämä on nykyinen kantani, kun kerran olen ikääntymässä. Mitä joskus kauan sitten sanoin kirjassani "Vanhuuden ylistys" oli minulle totta silloin, kun sen kirjoitin, mutta ajan kuluessa näkökulma väistämättä vaihtuu. Ehkä ajattelin silloin ikääntyvää, en niinkään ikääntynyttä ja vanhaa, kuten nyt. Toivottavasti se kirja ja tämä täydentävät toisiaan, kuten eri ikäkaudet ikään.


Ikääntynyt ja vanha ovat identiteettejä, jotka sinänsä merkitsevät menetystä ja kärsimystä. Vanhuus ei ole sairaus, tietenkään, mutta sairauksien uhka on koko ajan varjona varmentamassa vanhuuden ja vanhenemisen kärsimyksellisyyttä. Ikääntynyt ja vanha odottaa vakavaa sairautta, toivoo helppoa ja nopeaa pois pääsemistä, koska tuo sairaus joka tapauksessa tulee, kunhan on tullakseen. Nuorikin sairastuu ja kuolee tautiin, mutta nuoruus ei ole taudin aika, vanhuus on. Vanhan kuuluu kuolla tautiinsa, joka on todella masentava ajatus. Mutta tämä kaikki on itsestään selvää, tai sen pitäisi olla itsestään selvää, vaikka nuoret ja voimansa tunnossa oleva eliitti asian kovin helposti unohtaakin.


On tietysti lukemattomia identiteettejä, joka ovat kärsimyksellisiä ja juuri tässä mielessä pilattuja. Vangit, mielisairaat, alkoholistit, jotkut vammaisryhmät, monet seksuaalivähemmistöt, vähemmistökansanryhmät ja niin edelleen. Työtön on vaikea identiteetti, jos työhaluja on. Olen kuullut nuorten miesten rehentelevän, etteivät ole koskaan olleet töissä eivätkä aio mennäkään. Jotkut varakkaat ihmiset eivät mene oikeisiin töihin, kun ei oikein ole haluja ja varat riittävät elämiseen muutenkin. Mutta oikea työttömyys on paha asia ja kärsimyksen aihe. Heitä on sääli, mutta kuka työtöntä armahtaisi. Töitä on, jos on. Hätäaputöitä ei enää järjestetä, niin kuin silloin ennen. Ei työttömyyskorvausta oikein pysty pitämään armon osoituksena, ei työtön siitä sanasta kuitenkaan pidä tai edes sitä hyväksi.


En tietenkään käytä sanaa "armo" merkityksessä "armonpulla", vaan pikemminkin kärsimyksen tunnustamisen vaatiman säälin vastinparina. Armo on vastus säälin heräämiseen ja sellaisena jotakin aivan muuta kuin alentuva "armonpulla". Tässä lukijan pitää vapautua armon ja säälin mahdollisesti sisältämistä alentuvista sävyistä. Kun säälistä autat kärsivää ihmistä, armahdat hänet, eikä tähän liity mitään alentavaa. Joskus itsestään ylpeät ihmiset pitävät avun tarpeen myöntämistä alentavana. Tähän vastaus on, siis kärsimys ei ole vielä tarpeeksi kova. Kun kaatuu pyörällä kadulla, tarkistaa ensin kuntonsa, ennen kuin hyväksyy apua. Mutta takaan, että katkennut käsi tekee kiitolliseksi kaikesta avusta, aivan samoin kuin hukkumisen pelko vedessä. Yhtäkkiä apu on tärkein asia maailmassa, eikä oma ylpeys tunnu enää missään. Oikea kärsimys on vakava asia ja kova juttu. Puhun tässä oikeasta kärsimyksestä. Ylpeys koskee kärsimyksen kieltoa, joka ei aina ole mahdollista. Apua on pakko saada, ja joskus apu on armon osoitus.


Olen todennut, että hoitoammatit eivät käsitteellistä omaa missiotaan, siis arvomaailman ilmaisua omassa työssä, sellaisten pehmeiden käsitteiden avulla kuin armo ja sääli. Olen yrittänyt puhua heille näistä asioita, mutta vastaanotto on ollut tyrmäävä. Hoitaja ei sääli ketään eikä armoa anneta. Kaikki hoidetaan kuntoon, tai jos se ei ole mahdollista, lähetetään eteenpäin muille hoidettavaksi tai muiden haudattavaksi. Ammattihoitajien, lääkärien maailma on mukaan lukien on kova ja armoton maailma, jossa työ tehdään hyvin ja määräysten mukaan ja siinä kaikki. Tämä kaikki näkyy hyvin vanhojen kohtelussa. Hoitaja tulee, tekee työnsä, menee ja palaa aikanaan. Kaikki menee rutiinilla sääntöjen mukaan ja hyvä niin. Jos jostakin joustetaan, niin aina alaspäin. Vähemmän voi aina tehdä, ainakin vähän vähemmän, mutta ei koskaan enempää kuin mitä määrätty on. Ruokakassi tuodaan, siinä ei ole olutta ja ruoka on iljettävää. Saa pyytää, ettei kassia tuoda, mutta ei saa pyytää, että kassissa oli pullo olutta ja parempaa ruokaa. Tämä on läpikäyvä kaava, eikä siitä ole poikkeuksia. Miten poikkeuksia voisi olla? Ne sotkevat systeemit ja käyvät kalliiksi. Pahan ruuan syöminen ei ole aito kärsimys vaan pelkkä epämukavuustekijä. Ei pidä valittaa, kun kerran saa jotakin. Palaamme siis armon ajattelemisen piiriin. Sen sanominen, että saat ruoaksi saman kuin muut ja kelpaa se muillekin, ja on se kuitenkin ruokaa, lähestyy armonpullaa, siis armoa alentavassa mielessä. Tämän vuoksi hoitohenkilökunta opetetaan eliitin toimesta ajattelemaan oikein: vanha saa ruokansa, koska hänen kuuluu saada ruokansa ja meidän keittää ja toimittaa se hänellä sääntöjen mukaan ja talousarvion puitteissa. Sanoisin hoidon etiikkaa hämmästyttävän ohueksi. Se ytimessä on byrokratia ja halu pysyä hoidettavan yläpuolella. Hoidettava ei ole hoidokki tai potilas, vaan asiakas. Asiakas ei saa mitään ilmaiseksi, kukaan ei sääli asiakasta. Asiakas ei ansaitse kunnioitusta, myyjä toki teeskentelee kunnioitusta, sen me kaikki tiedämme. Alkon myyjä on nykyään lipevin kauppiaista, mutta uskotko todella hänen todella kunnioittavatavan sinua? Jos uskot, olet jonkun muun lääkkeen kuin viinan tarpeessa.


Ikääntyneen ja vanhan identiteetti on vanhuus ja se on huono identiteetti. Sitä ei kilpailuteta eikä halukkaita ottajia juuri ole, tarkoitan meidän yhteiskunnassamme eikä perinteiden Kiinassa tai Australian aboriginaaleilla. Nuoruus on se, mihin jokainen tarttuu ja tarrautuu niin pitkään, kuin suinkin on mahdollista. Vanhuus on pilattu identiteetti ja Toiseuden ilmaus.


Tässä tarvitaan taas taustaselvityksiä, koska käsite Toinen on uusi ja outo. Ranskalainen filosofia ja psykoanalyysi, joka on kuuluisaa hämäryytensä ja sekavuutensa ansiosta, ja siksi niin suosittua, käyttää sanoja "toinen" ja "Toinen" erilaisissa mitä kiehtovimmissa merkityksissä. Mitään yhtenäistä näkemystä ei ole eikä tule, siitä olen varma. Mutta ajatus elää, ja vaikka Toinen isolla kirjaimella on tekstissä ruman näköinen, sen käytön pystyy kyllä perustelemaan. Yritetään. Toinen on tietysti arkikielessä kuka tahansa ihminen, joka en ole minä. Toiseus merkitsee vierautta, jota yhteiskuntatieteilijät tituleeraavat alienaatioksi. En minä sitä tehnyt, joku toinen on syyllinen, merkitsee samaa kuin joku muu teki. Tämä ei ole kiinnostavaa. On ajateltavissa, että toiseus on minussa itsessäni ja ihmiset, jotka vastaavat tätä minussa olevaa toiseutta, ovat tuo toinen. Toinen isolla kirjaimella ovat muut ja vieraat ihmiset, jotka noudattavat kulttuurin ja kielen lakeja, joihin myös minun olisi mukauduttava, pystyn sen tekemään tai en.


Esimerkit ovat paikallaan. Ihanteenani on olla kuuluisa filosofi, ajatus joka ei koskaan toteudu, tiedän sen. Silti tuo toinen, kuuluisa filosofi on olemassa ja löydän sille vastineen maailmasta, vaikkapa vanha ystäväni ja opettajani professori Nicholas Rescher Pittsburghista, joka on edelleen aktiivinen yliopistolla 94 vuotiaana - USA:ssa ei tunneta pakollista eläköitymistä iän perusteella. Hän on oman toiseuteni konkretisoituma, toinen filosofi. On tietenkin muitakin filosofeja, jopa muita toisia filosofeja. Toinen on siis oman minäni kuvajainen maailmassa.


Toinen, isolla kirjaimella kirjoitettuna, ovat nuo kaikki muut, jotka minä kohtaan kulttuurin ja kielen ilmentyminä kokonaan minusta riippumatta. Jokainen lääkäri on minulle Toinen edustaessaan minulle täysin vierasta kielen ja kulttuuri maailmaa. Tuo kieli ja kulttuuri ovat laki, ennen minua syntynyt, jälkeheni jää, kuuluu perinteinen ilmaisu runollisessa, joskin totuudellisessa muodossa - laki siis jonakin, jota on noudatettava rangaistuksen uhalla. Laki on pakollinen ja pakko. Suuri osa sosiaalisesta maailmastani on minulle Toinen, siis paikka, johon minulla ei ole pääsyä ja jonka laeista minulla ei ole ymmärrystä. Tuo Toinen on niin kaukainen ja vieras, etten tule koskaan sinne pääsemään. En ymmärrä sitä, vaikka saatan olla siihen niin tottunut, etten edes huomaa omaa kyvyttömyyttäni.


Uusi ja outo Toinen ja Toiseus on eri asia, sitä minä pelkään ja kauhistun. En kykene tunnistamaan sitä enkä siis tunnustamaankaan. Tämä Toiseus on minulle täysin outo. Lääkärin Toiseuden tunnistan ja tunnustan, sen verran siitä on minulle opetettu ja minulla siitä kokemusta. Myös asiantuntijuuden vaatimus on minulle professorina tuttu, siis osa sitä, mikä minulle on oma toinen, ihanteeni. Mutta uusi ja outo Toinen on jotakin, jonne ei edes mielikutukseni siivet eivät yllä. En tunne Toisen kulttuuria ja kieltä enkä niiden lakeja. Olen ymmälläni. Yritän ehkä ymmärtää, tai pakenen paikalta, ellen sitten hyökkää. Kaikki kolme mahdollisuutta ovat avoimena minulle: ymmärtää, vetäytyä ja hyökätä. Rikkaita ihmisiä ihaillaan ja vihataan.


Outoa kyllä, on siis olemassa myös neljäs mahdollisuus, nimittäin sokea samaistuminen, joka ilmenee ihastumisena, ihailuna, palvontana ja pyhittämisenä. Kun katson eroottisesti vetävään asentoon pakattua nuorta naista mainoskuvassa, hän edustaa minulle täydellistä Toiseutta. Jopa kuvan eroottisuus on minulle vierasta tai vain hämärän muistikuvan varassa. Nuoren naisen virnistelevät kasvot kaikkialla kaupallisessa visuaalisessa avaruudessa kaikessa vieraudessaan houkuttavat, vaikka kukaan ei myönnä. Kauppa käy tämän houkutuksen avulla paremmin kuin muuten. Urheilutähtiä palvotaan samoin elokuvan staroja, vaikka he edustavat Toiseutta, mutta Toiseus on naamioitua joksikin aivan muuksi. Tutkimuskirjallisuudessa tunnetaan mikkihiiriongelma, Disneyn Mikki Hiiren mukaan nimettynä: miksi tiettyjä yliluonnollisiksi koettuja olioita palvotaan enemmän ja innokkaammin kuin muita. Miksi pyhimykset ja Neitsyt Maria ovat paavinuskoisille tärkeitä, mutta protestanttien väheksymiä? Uskonto on Toiseuden täydellinen ilmentymä, mutta monelle niin rakas. Tuntemattomat ovat Herran tiet, sanotaan sanassa, vaikka uskovaiset eivät tunne uskovan tähän totuuteen ollessaan tietävinään, mitä Herra heiltä haluaa. Yksimielisyyttä ei tosin ole koskaan saavutettu, ei vaikka vääräuskoisia olisi kuinka vainottu ja tapettu. Olen ajatellut, että aivan pakko kirjoittaa pian jotakin tieteellistä mikkihiiriongelmasta. On vaikea ymmärtää, mikä laukaisee Toiseen kohdistuvan, aina perusteettoman, ihailun. Kyseessä lienee jonkinasteinen toisen ja Toisen sekoittaminen toisiinsa. Toinen on oma ihanteeni, jolloin Toinen sekoitettuna toiseen myös ansaitsee ihailun. Kyseessä on vääristynyt tunnistus, joka johtaa väärään tunnustamiseen ja sitä kautta kunnioitukseen ilman hyvää syytä.


Ymmärtäminen on työlästä ja edellyttää kontaktin tuohon Toiseen, joka on tietysti vaikeaa, koska kyseessä on Toinen. Miten otat kontaktia, kun et tiedä kenen kanssa olet tekemisissä? Voit vetäytyä, mutta pelkosi tekee sen vaikeaksi. Mitä tapahtuu, kun vetäydyt? Miten tuo Toinen siihen reagoi? Kun kohtaa Toisen, on yllättävän vaikea vetäytyä, ellei kyseessä ole suoranainen pako. Suhde Toiseen jää aivan liian avoimeksi ja siksi se on vaaran aihe. Onko paras sittenkin hyökätä? Silloin eliminoi tuon Toisen ja sulkee sen pois siten, ettei siitä ole enää vaaraa. Rasismi ja yleensä suvaitsemattomuus ovat hyökkäys Toista vastaan. Rasismi on yritys eliminoida Toinen. Keinoja ovat monet, viittaan Heta Gyllingin ja minun kirjaan "Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus" (Arktinen Banaani 2020).


Vanhuus, entä vanhuus, siitä kuitenkin on nyt puhe. Lukija lienee jo aavistellut, mihin tähtään kaikella sillä teoretisoinnilla, mitä edellä nähtiin. Kuten Mikko Alatalo laulaa, turha on ringissä pyöriä, ellei irtoa, kommentoi mummoni moukarin heittoa. Nyt on irrottava, joten vanhuuden Toiseus on selvitettävä juurta jaksaen. Tiedotusvälineet ovat rakastuneet sanaan "ikärasismi", sosiaalipolitikoista en niin tiedä, enkä ole viitsinyt kysyä. Onko sana paikallaan? Sana tarkoittanee, että ihmisiä kohdellaan syrjiväksi siksi ja vain siksi, että he ovat ikääntyneitä tai vanhoja. Voi kai asian noinkin nähdä tai asiaa epäillä. Sana rasismi tulee kuitenkin ulkomaankielisestä sanasta "race" eli rotu, joten sanaa ikärasismi voisi yhtä hyvin pitää vitsinä. Eivät vanhat mikään ihmisrotu sentään ole. Toisaalta, kun menee ravintolaan, joka on täynnä nuoria ihmisiä, kokee kyllä olevansa kuin eri rotua heidän kanssaan. Olen yllä ilmaissut tämän ajatuksen puhuen Toisesta ja Toiseudesta. Kokemus Toisesta on vahvasti esillä nuorisoravintolassa, ja tunne lienee molemminpuolinen. Voi tietysti kysyä, näkeekö nuori ylipäätään vanhaa, joka on muuttunut jo kauan sitten läpinäkyväksi. Toki tunkeilija aina huomataan.


Vanhuus on suuri Toiseus, sitä sinun ei ole kieltäminen, rehellisyyden nimissä. Ikääntyvä yrittää, menestyksekkäästikin, naamioitua nuoremmaksi kuin onkaan, jopa plastiikkakirurgina keinoin. Ikääntynyt on avuttomuuden iän kynnyksellä ja vanha on jo heittänyt pois kaiken toivon. On elettävä sellaisena kuin on, pienet keinot apuna, suuria ei enää ole eikä edistystä näkyvissä. Joka tapauksessa, katsotaan, mitä vanhuuden Toiseus tarkoittaa, kun asiaa tarkastellaan molemminpuolisesta eli symmetrisestä näkökulmasta. Ensiksi käsite toiseus, joka siis oli ihmisen oma parempi minä asetettuna sitä minuutta vastaan, joka todella on, elää ja vaikuttaa. Kun vastassa on Toinen, siis vieras ihminen vieraasta kulttuurista, vieraan kielen puhuja, joka noudattaa outoa ja kummallista lakia. Jotakin hänessä on, hän ei ole aivan vieras, oletetaan niin, jonka tunnistan ja jopa tunnustan. Kun tuo tunnustettu piirre yhdistyy omaan toiseuteni kanssa, saatan jopa ihailla tuota Toista. Yksinkertaisin mahdollinen esimerkki: olen mielestäni hyvän näköinen, joka on siis toiseuden piirre itsessäni, osa ihannettani ja toiveitteni kohde; sitten näen loistavan näköisen mallin, joka on kosmetiikkakirurgian, kosmetologian ja stylistin avulla luotu Toiseus; tämä Toiseus, niin kuin sen sillä hetkellä (väärin) ymmärrän, vetoaa omaan minääni ja sen toiseuteen. Tuloksena on ihailu, jopa palvonta, jonka peruste on oma narsismini, siis taipumus rakastua omaan kuvaani, ihannekuvaani ja toiseen.


Vanha ihminen on Toinen, siitä ei ole epäilystäkään. Vanha edustaa nuorelle ja erityisesti eliitille jotakin todella vierasta, suurta ja outoa, pelottavaa vierautta omina lainalaisuuksineen, jotakin sellaista, joka ei liity mitenkään omaan minään. Oman minän toinen ei löydä yhtään kiintopistettä vanhan Toiseudessa. Mikään narsistinen kiintynyt ei ole mahdollista. Vanhalle nuori ei edusta Toiseutta, vaikka vanha edustaa Toiseutta nuorelle. Vanha on ollut nuori ja siksi hän tietää mitä se on, mutta ei päinvastoin. Vanhuus on viimeinen ikä, jota kukaan ei tunne. Ne, jotka tutustuvat viimeiseen ikään ovat kaikki kuolleita. Viimeisen iän ratkaiseva kokemus on kuoleminen ja kuolema. Ja kuolema on Toiseuksista kaikkein suurin. Pohdin vielä asiantuntijuuden harhoja vanhuudesta, mutta vasta tuonnempana. Asia ei kuulu tähän kohtaan. Toinen teema, josta pitää varoittaa tässä kohdin, on vanhan irtaantuminen nuoren todellisuudesta. Vanha alkaa kokea maailman vanhuuden ulkopuolella yhä vain vieraammaksi itselleen. Hän alkaa kokea siinä Toisen, jota aikaisemmin ei ollut. Tätäkin teemaa käsittelen tuonnempana, tässä oli huomautus liiallisen yksinkertaisteamisen vaaroista.


Nuori ihminen, siis ihminen ennen oman ikääntymisen alkamista, ei löydä mitään kiinnekohtaa vanhuudesta ja vanhan elämästä. Mikään vanhan elämässä ei tuo hänen perustavaa laatua olevaa narsismiaan. Vanhassa hän näkee, jos ylipäänsä viitsii katsoa läpinäkyvää ja ajatella tuntematonta, täydellisen Toiseuden. Sitten hän kääntyy pois ja unohtaa asian, ja tämä koskee eliittiä, päättäjiä ja hoitajia myös. Miksi he olisivat poikkeus sääntöön? Vanha elää vanhojen kanssa, mutta he eivät enää vaikuta edes yhdessä. Ja kun kunto huononee, muisti ja voimat menevät, yksinäisyys lisääntyy. Mikä voisi olla pelottavampaa? Äitini kysyi, kun olin lähtenyt Vaasasta takaisin pääkaupunkiin, koska se Timo tulee käymään. Hän oli jo aika yksi, paitsi alati läsnäolevan, hoivaavan isäni kanssa. Kun hoito ei riitä, tarvitaan hoivaa. Mutta kuka hoivaisi Toista?