Pelko jäytää sielua Kairossa

Teksti Harald Olausen

"Today, this DVD release offers serious cinephiles a rare chance to understand Chahine's importance, which has been rooted in reputation and not retrospective for too many years (the majority of his films are not available in U.S. on DVD). This long-overdue release is very highly recommended."

Kun Cairo Station (1958) elokuvaa katsoo, tuntuu koko ajan kuin pelko jäytäisi sielua traagisen pääosanesittäjän puolesta jännittäessä, niin todentuntuisesti ja koskettavasti elokuvassa on kuvattu yksipuolinen ja satuttava rakkaustarina kohti vääjäämättömästi ikävään loppuunsa etenevänä tuhoavana voimana. Elokuvaa voisi väittää yhdeksi aikansa parhaimmista psykologisten varjojen paljastajaksi ja näyttäjäksi sekä samalla arabielokuvan klassisen kauden hiomattomaksi timantiksi.

Juuri tässä Cairo Station on katsomiskokemuksena ylittämätön ja erinomainen. Mutta ei helppo. Elokuvaa pitäisikin kutsua oikeammin psykologiseksi trilleriksi tai kauhuelokuvaksi. Tuntuu kuin lukisi Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Juuri siksi haluaisin nähdä uudelleen roskakasan prinssin romanttisten intohimojen kohdistumassa murhanhimoisesti "Egyptin Sophia Loreniin" - ja surullista lehdenmyyjä KInawia näyttelemässä "Egyptin Chaplinin" eli ohjaajan Chahinen itsensä. Yhdistelmä on herkullinen, ja tarina jo itsessään kutsuva alkuvoimaisessa karmeudessaan sekä karnevalistisen arkitodellisuuden typerässä kainotekoisuudessa.

En muista nähneeni näin voimakkaasti vaikuttavaa arabielokuvaa, vaikka paljon olen niitä nähnyt, ja ollut kerran viikon jopa Marokon Agadirissa elokuvafestivaaleilla mukana - tosin sattumalta - katsojana. Elokuvassa Cairo Stationin rujo lehdenmyyjä rakastuu vailla mitään mahdollisuuksia saada vastarakkautta kauniiseen Hind Rostomin näyttelemään limonaadimyyjä Hanumaan, joka on rakastunut komeaan Abu Sriin. Jo lähtökohta on mahdoton ja näyttää maailman (kaiken) hierarkkisen mahdottomuuden ylittää itsensä ja lähtökohtansa; ihmisen kova osa on yrittää päästä eroon näistä typeryyden kahleistaan.

Mutta miten temppu tehdään ja kuka (harva) siinä onnistuu, on jo ihan toinen asia? Miksi Cairo Station sitten vaikuttaa koko ajan mielessä omassa ylhäisessä yksinäisyydessään kuin kuoppaa omalle syyllisyydentunteelle kaivaten? Koska elokuva kuvaa Kairon keskusasemalla työskenteleviä tavallisia ihmiskohtaloita kertomassa Nasserin ajan modernista Egyptin yhteiskunnan marginaalissa jotenkuten eteenpäin sinittelevistä huolineen ja iloineen kaikkineen. Cairo Stationin tapahtumat vyöryvät mieliimme sillä samalla ikiaikaisen inhimillisellä voimalla, kuin elämäkin yhä edelleen rikkaina tarinoina arabialaisella torilla.

Elokuva on myös muutakin kuin vain elokuva. Se on eloisan tarkka tutkielma päättymättömästä himosta ja kuvitelmien, sekä harhaluulojen ja itsepetturuuden salakavalasta voimasta, ja siksi myös erityisen kiinnostava tarkkana mahdottoman yhtälön - erään ihmiselämän tärkeimmän ja aina mielissämme taustalla vaikuttavan - osuvana kuvauksena. Kun Ben Gurionin vuonna 1948 itsenäiseksi julistama Israelin juutalaisvaltio tiivisti arabimaailman yhteen samaan aikaan kun yhteskunnallinen kehitys kohti nykyaikaa otti isoja askelia, staattinen Lähi-Itä muuttui yhdessä yössä koko maailman mielenkiinnon kohteeksi.

Kun sitten Nasser vuonna 1956 astui valtaan, egyptiläinen Nobel-kirjailija Maguib Mahfouz kirjoitti ns. Kairo-trilogiansa I:sen osan Palatsikatu (1992) myös hieman samanlaiseksi nykyajan ja menneen välisen törmäyskurssin kohtalokkaaksi ajankuvaksi kuin Cairo Station-elokuvakin. Kairo on ollut elämää kuhiseva suurkaupunki jo antiikin ajoista lähtien ja sen ihmiskohtalot aina yhtä kiinnostavia. Millainen on egyptiläisen sielu, toiveet ja himot? Juuri niitä kirja kuvaa ihan samalla tavalla, kuin elokuvakin; elämää ja kuohuvaa egyptiläisarkea Egyptin historian tärkeänä murrosaikana, jolloin tiukat islamilaiset perinteet törmäävät yhteen uuden ajan tapojen, vaatimusten sekä ihmisten mielissä orastavien eri asteisten yksilöllisten vapaudenhaaveiden kanssa.

Elokuva oli aikoinaan paljon kansainvälistä huomiota ja kehuja ansainnut mestariteos, joka osoittaa yhä meillä melko tuntemattoman egyptiläisen klassisen elokuvan elinvoimaisuuden voimakkauuden vielä yli kuusikymmentä vuotta jälkeenpäin. Elokuvan viehätys on sen erityisesti tarkka ihmisten kuvaus sekä plussana itse asema yhteiskunnan mustana peilinä ja sitä alleviivaava vastakohtia (ja elämän vastavoimia) korostava mustavalkoisuus. Kuvakulmat ja otokset ovat vaikuttavia,  ja rääsyisen päähenkilön raastavan voimakas läsnäolo vakuuttaa valkokankaalla katsomoon saakka lähes kyyneliin saakka.

Idea on ollut hyvä näyttää monta toisistaan eri teille risteilevää tarinaa Kairon päärautatieasemalla, joista jokainen jollain tapaa ontuu traagisesti kohti epämiellyttävää lopputulosta vailla suuriakaan mahdollisuuksia vaikuttaa itse kohtaloonsa. Mutta missä rakkaus ja unelmat kuuluvat onneksi sentään kaikille, ja ovat Chaplinin tapaan köyhien elämän arvokasta polttoainetta siitä huolimatta, että muu elämä ympärillä olisikin yhtä ja samaa päättymätöntä helvettiä. Elokuva on siis samalla sekä aurinkoinen toivonpilkahdus että myös kuin väkivaltainen postikortti yhdestä rajusta ja todesta hetkestä Kairon keskusrautatieasemalla.

Liikarunsaus ja tietynlainen hahmojen ryöpsähtely syö hieman alussa elokuvan voimaa. Mutta ei haitaksi, sillä elokuvan kieli on raju ja tyylikkään uskalias sen ajan maailman murheita kuvatessaan; maailmanpyörä oli liikahtanut ja nostanut arabimaailman, ja erityisesti samaan aikaan Nasserin johtaman Egyptin, koko maailman mielenkiinnon kohteeksi. Cairo Station kuvaa tässä yhteiskunnallisessa tuntojen peilissä puuttuvana renkaana nykyegyptiläisen ihmisen eksistentiaalista tuskaa, surua ja aina yhtä kompleksista ja siksi kiinnostavaa sisintä.

Arabisosialismin- ja nationalismin modernit tuulet ajatteluun ja ihmiselämään tuonut Nasser oli ollut elokuvan valmistumisen aikaan vallassa vain kaksi vuotta. Ehkä elokuvankin taustalla vaikuttaa se, että maassa puhalsivat tuolloin optimismin tulleet ja kulttuurielämä nautti laajemminkin uuden vallan, ideoiden ja moraalisen uskalluksen kuherruskuukautena eräänlaisesta suojasään ajasta. Tulee mieleen lähinnä ohjaaja Juho Kuosmasen mustavalkoiset ja mestarillisen ekspressiviset Ykspihlajatarinat. Niissä on jotain samaa raastavaa rosoisuutta ja aitoa alkuperyyttä Cairo Stationin kanssa. Kansainvälinen kritiikki ylistää syystä Cairo Stationia. Erityisesti David Chute L.A. Weeklyssä ja Jonathan Rosenbaum Chicago Readersissa.

"Reportedly (and understandably) Youssef Chahine's most popular film among Egyptians, this gritty and relatively early (1958) black-and-white masterpiece also features his most impressive acting turn, as a crippled news vendor working at the title railroad station. The adroit interweaving of various miniplots around the station is matched by a heady mix of moods and genres: At various junctures this movie becomes a musical, a slasher film, a neorealist drama, a comedy, and a horror film – come to think of it, it's pretty noir as well."
–Jonathan Rosenbaum, Chicago Reader

"A blend of sensuality and film noir, set against a backdrop of lower-depths neorealism, Cairo Station is essentially an underclass psycho-thriller. The director himself portrays a crippled newspaper vendor whose passion for a slinky soft-drink peddler decays into homicidal mania. (He's Tod Browning to his own Lon Chaney.) The Chahine of Cairo Station is a world-class engineer of expressionistic gothic shadow effects whose restless camera seems to peer into the souls of his fevered characters."
–David Chute, L.A. Weekly