Peppi ja Sokrates – filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan

Teksti:

Harald Olausen

Eläkkeellä oleva psykologian professori Markku Ojanen kirjoittaa "Vaihtoehtoisia faktoja (Minerva 2017)"-kirjassaan, että vaikka auktoriteetit kuuluvat elämään, niiden vaarat näkyvät päivittäin: "Me annamme auktoriteeteille liian paljon valtaa varsinkin silloin, kun tulkitaan ideologioita ja uskontoja. Auktoriteetit syöttävät pöyristyttäviä valheita oman kansakunnan historiasta ja vastustajien varallisuudesta. Auktoriteetit tietävät kaiken, olipa kysymys taloudesta, historiasta, ihmissuhteista tai onnellisuudesta. Kun pyhyys liittoutuu auktoriteettiin, seuraukset ovat erityisen vaarallisia. Silloin hallitsijan tai valtion loukkaaminen on vakava rikos, josta rangaistaan ankarasti." Miten tämä liittyy sitten Peppiin ja Sokratekseen? Hyvinkin oleellisesti, sillä Peppi ja Sokrates ovat alkuvoimaisia vastalääkkeitä Ojasen esittämään sairauteen. Margareta Strömstedt kirjoitti esipuheessaan kahden norjalaisen, Jörgen Gaaren ja Öystein Sjaastadin kirjoittamaan "Peppi ja Sokrates-filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan (Kirjapaja 2003) -kirjaan siitä, miten kaksi rohkeaa norjalaisfilosofia avasivat tällä kirjallaan kaikki pölyttyneet kirjaston ikkunat selko selälleen, ja mikä ristiveto siitä sitten syntyikään, kun pöly tuprusi ja katosi raittiin ilman tieltä: "Vanhat teokset osastoilla D ja E, filosofia ja kasvatustiede, lentävät ulos notkuvilta hyllyiltä. Sivut lepattavat, kun tuuli ujeltaen puhaltaa lastenkirjaosastolle saakka, jossa se sotkee hyllyt, ja kiltit lastenosaston virkailijat, jotta ne pysyisivät omilla paikoillaan lasten korkeudella niin kuin kuuluu, aivan erillään aikuisten kirjoista. Sinne kuuluu myös Peppi Pitkätossu, jota kauan sitten pidettiin vahingollisena lapsille, mutta joka on nyt vuosien kuluttua hyväksytty ja kirjailijoidemme sanoin tehty pehmoksi ja suvaittu kuoliaaksi."

Peppi ja Sokrates ovat kuin sisaruksia keskenään ärsyttäessään ja provosoidessaan raivon partaalle tavanomaisuudesta ja keskinkertaisuudesta itselleen normin tehnyttä ympäristöään. Aikoinaan kreikkalaisfilosofien pahimpia vihollisia olivat tietämättömyys, lapsen avoimen ihastelun ja uteliaisuuden kieltäminen, sekä tapoihinsa piintyneet mukavuudenhaluiset tylsimykset, jotka olettivat ilman epäilyä omien tapojensa, ajattelunsa ja tottumustensa pätevän kaikkialla muuallakin: "Aivan kuten tämä on parodia logiikasta, on rikkiviisaus oikean viisauden karikatyyri. Rikkiviisaus on ulkoista, opittua tietoa järjen tavoitteista, tietoa, josta kuitenkin puuttuu sisäinen palo, omakohtainen elämys -lyhyesti sanoen, se on viisautta ilman kokemusta. Juuri sen vuoksi pikkuvanhat lapsetkin ovat rikkiviisaita. Samoin aikuiset, jotka ovat kadottaneet lapsenmielensä. Rikkiviisaat eivät leiki!" Kinkkiseksi meille maallikoille asian tekee se, että filosofian valtavirta on kadottanut lapsenmielensä ja muuttunut rikkiviisaaksi vakuuttaessaan meidät Platonista Habermasiin harmonian, konsensuksen ja kokonaisedun puolesta, vaikka yhteisöllisyys, perinteiset tavat mitata ja verrata oikeita asioita ja menneitä aikoja, ovat mennyttä uusien haastajien vyöryessä hyökyaallon tavoin yli kaiken, samalla kun vallitseva tapa esittää asioita on typistynyt ja yksinkertaistunut kuvan ottaessa lopultakin niskalenkin sanasta, vaikka historia ei olisikaan olettamusten mukaan erilaisten vastausten historiaa yhteen ja samaan kysymykseen, vaan koko ajan muuttuvan ongelman ja sen myötä muuttuvan ratkaisun historiaa.

Modernismi, postmodernismi ja muut yhtä tyhjänpäiväiset ismit, mm. historian loppu (Francis Fukujama) sekä muut totuudenjälkeinen aika -älyttömyydet, ovat tätä samaa rikkiviisauden filosofista perintöä, joka yrittää tahallaan omia itselleen oikeuden pappien tavoin tulkita viisauksia, säännöstellä niitä ja antaa niistä kulloisetkin, omiin tarkoituksiinsa sopivat päivityksensä. Oikea hyväkin muuttuu helposti sellaiseksi lyhyessä ajassa. Ilmiö on sama kaikkialla; se on se yliampumisen hybris, jota seuraa kostonjumala Nemesis kansanviisaudessa, kun nousee päähän ja kaverit hylkäävät ja ahneella on paskainen loppu (ennen roomalaiset upottivat suohon sellaiset epämiellyttävät ihmiset, joiden teot eivät kestäneet päivänvaloa). Sokrates on ollut yksi ihmiskunnan kirkkaimmista valoista, joka säteilee vielä parin tuhannen vuoden päästä lämmittävää valoaan kylmään, turtuneeseen ja kaavoihinsa kangistuneeseen maailmaan. Margareta Strömstedt kirjoitti esipuheensa aluksi, että kun Sokrates syntyy uudelleen, hän ei synny vanhan, tukevan ja parrakkaan viisaan miehen hahmossa, vaan laihana yhdeksänvuotiaana tyttönä, jolla on punaiset sojottavat palmikot: "Taivas varjelkoon meitä pikkuvanhoista lapsista, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi törmäämättä Peppiin!" Juuri näin on käynyt meilläkin. Se on kumma, miten näistä nuorina hyvään uskoneista oman lapsuutensa känkkäränkkäisistä, ympäristöään verbaalisesti järjestykseen panevista "Peppi Pitkätossuista" kasvaa aina aikuisina itse piiskaa heiluttavia pahiksia, jotka tuomitsevat ympäristönsä ja samalla itsensä yhtä varmasti pahisten puolelle omassa vallanhalussaan. Peppi-kirjassa sanotaan Pepin keksineen ratkaisun vallanhalun ongelmaan. Kirjoittajien mukaan valtaihmisen vastustaminen vaatii vielä vahvemman vastavoiman: "Peppi ei kuitenkaan suostu tarttumaan piiskaan sen käyttäjää vastaan. Piiskan katkominen on lähes pyhä rituaali, joka solmii rauhan kuskin ja hänen hevosensa välillä. Hevosen pahoinpitelijä sortaa myös itseään, ja se, joka sortaa itseään, ajattelee itsellään olevan oikeuden, jopa velvollisuuden pahoinpidellä toisia. Pepin sovinto hevospiiskaajan kanssa on sovinto pahan kanssa."

Margareta Strömstedt kirjoittaa vielä esipuheessaan, että tämän teoksen kirjailijat tiesivät usein lasten olevan innokkaimpia filosofeja, sillä lapset osaavat kysyä aina "miksi?" ja miettivät, mitä ihmiset tarkoittavat puheillaan, toisin kuin vanhat kulttuurin määräykset ja koodit omaksuneet aikuiset, joilla on vahva suomalaisvamma sielussaan (vahva yliminä ja heikko itsetunto), ja erityisesti kilttiä joko pakosta tai kasvatuksen tuloksena leikkivät sekä ahdistetut vanhat naiset, joiden sisään piilotettu aggressiivinen röyhkeys, on samaa luokkaa mitä Ruotsissa kutsutaan koko kulttuurin mädättäväksi ns. "piilotetuksi aggressioksi" mikä näkyy myös holhousyhteiskunnan halussa määritellä poliittisen korrektiuden nimissä tavat millä saa esittää itseään ja aiheet, joista saa ilman rangaistusta puhua kaikkia samalla valheellisella tavalla jättäen oikeat ongelmat piiloon ymmärtämättä, etteivät toden sanat ole kauniita eivätkä kauniit sanat tosia. Meidän pitäisi koko ajan pysyä terässä, ja suhteessa ympäristöömme raikkaina kysymällä itseltämme alituisen sekä itsemme että ajattelumme että ennen kaikkea olemisemme ja paikkamme maailmassa kyseenalaistaen: kuka minä olen, miksi asia on näin, mikä on totta ja mitä valhetta ja miksi en ymmärrä asiaa niin kuin se on, vaan niin kuin sen haluan olevan Pepin olemuksen sisäistäneenä: "Tähdet loistivat Huvikummun katon yläpuolella. Sisällä oli Peppi. Hän olisi siellä aina. Se oli kummallinen ajatus. Vuodet vierisivät, mutta Peppi, Tommi ja Annika eivät koskaan kasvaisi aikuisiksi. Niin, tietysti, mikäli kiekurapillerit eivät olleet menettäneet voimaansa...Niin, oli lohdullista ajatella -Peppi olisi aina Huvikummussa."

Peppi Pitkätossu ja Sokrates ovat kuin samasta puusta veistettyjä ikuisia vastaan hangoittelijoita ja lapsenmielisiä kyseenalaistajia, joiden esimerkki on innostanut ihmisiä etsimään rohkeasti omaa tietään elää, olla ja tulla älyllisinä olentoina ymmärretyksi. Harva on aiemmin osannut ajatella heitä saman parisina sukulaissieluina. Mutta norjalaisilta se käy (taas, sillä piakkoin Ryhmäteatterin tänä kesänä esittämä Sofien maailma, oli 80-luvulla maailmaa puhututtanut filosofinen lasten jännitysnäytelmä ja hyvä sellainen olikin). Norjassa, Ibsenin kotimaassa, on ihan toisenlainen suhtautuminen sivistykseen ja sen tukijalkaan, kirjalliseen sivistykseen. Laki edellyttää jokaisen kirjaston ostavan yhden kappaleen jokaista norjaksi kirjoitettua kirjaa, ja kirjastokorvauksetkin ovat toista luokkaa kirjailijoille kuin meillä. Oslolainen filosofi ja kirjakauppias Jörgen Gaare on yhdessä Oslon yliopiston filosofian lehtori Öystein Sjaastadin kanssa kirjoittanut kirjan "Peppi ja Sokrates - filosofinen matka Astrid Lindgrenin maailmaan" (Kirjapaja 2003), joka on myös levinnyt maailmalle laajasti Sofian maailman tapaan. Kirjassa kuvaillaan, miten tarinoiden kertojana Peppi on vertaansa vailla: "Hänen merimiestarinansa eivät ole pelkästään huvitusta, vaan tarkoitettuja kaatamaan ennakkoluuloja ja tottumuksia, tienviitaksi rikkaampaan elämään. Ihmisluontoon kuuluu tiedonhalu. Mutta ihminen ei etsi tietoa vain hyödyn vuoksi, sitä todistaa ihmisen suuri halu kaiken uuden kokemiseen ja havainnoimiseen, huomautti Aristoteles. Sellainen on mahdollista vain, mikäli ei ole huolten ja käytännön töiden loppuun rasittama, vaan ylimääräistä energiaa riittää vielä esimerkiksi päällään seisomiseen hevosen selässä, kaikesta päätellen painovoimasta ja muista pikkuesteistä vapautuneena."

Pitää heti muistuttaa, ettei Peppi ole mikään harrastajateatteriohjaaja Markku Arokannon harmiton kissalle lässyttävä ja kaikkia epävireessä mielistelevä musikaaliluuska Heinäsirkan viimeisten päivien tyyliin Sirkka Tällin hameeseen puettuna, vaan pistävän älykäs ja aito ärripurri, joka osaa ja uskaltaa kyseenalaistaa tyhmyyksiä. Pepin arvokkuus ja innostavuus on siinä, että hän tarkastelee maailmaa tuorein, avoimin silmin kuin se olisi eilen vasta luotu. Kirjoittajien mukaan hän on ihmettelijä ja ihmeteltävä alusta loppuun. Tämä periaate on tärkeä ominaisuus, sillä ihmettely ei ole pahantahtoista tai syyttävää; häntä ihmetellään ja hän itse ihmettelee kaikkea. Siinä katsonnassa hänellä on kirjoittajien mielestä filosofin maailma, yhteiskuntaa ja olemassaoloa ihmettelevä perusolemus. Ihmettely oli pohdinnan alku Aristoteleen mukaan. Aristoteles ei halunnut ammattiajattelijoiden monopolisoivan filosofin titteliä, vaan halusi sen kuuluvan kaikille kykeneville ja siitä kiinnostuneille. Myös satujen tai ryöväritarinoiden kertojat, sikäli kuin kerronnan lähtökohta on pohdinta, ovat kirjoittajien mukaan erään lajin filosofeja: jokainen, joka jotain epäilee, myöntää ettei tunne asiaa. Sen vuoksi heistä myös sadunkertoja on filosofi, sillä satu kertoo tuntemattomasta.

Aristoteles muistutti Retoriikka-kirjassaan kaikkien argumentoidessaan menettelevän näin: toiset tosin ovat päättelyissään tarkempia ja toiset heikompia. Lähtökohta ei voi muodostua kaikista käsityksistä, vaan vain niistä käsityksistä, jotka liittyvät asiaan. Selvästikään puheessa Aristoteleen mukaan ei muulla tavalla voitu todistaa mitään. Peppi ja Sokrates-kirjan kirjoittajat muistuttavat tuntemattoman kiehtovan ja pelottavan: siinä voi heidän mukaansa olla sekä esteettinen että eettinen sisältö: "Immanuel Kant puhuu ihmeellisestä korotetusta, ylevästä, joka sekä vetää puoleensa että pelottaa. Se voi olla yli-inhimillisen kokoinen, samalla koraalisesti esimerkillinen. Myrskyävä meri tai majasteettinen vuori voi omata tällaisia ominaisuuksia. Astrid Lindgrenillä voi tämän "ylevän" löytää monista kohdin. Kukapa ei muistaisi Karmanputouksen kuvausta kirjassa Veljeni Leijonanmieli. Tai kuinka Peppi kouluretkellä ihmeellisen kauniissa Hirviömetsässä itse siintyy leikin muodossa väkivahvana ihmissyöjähirviönä. Peppi on ihmeellinen hirviö. Hän on kaksitahoinen roolissaan Hirviömetsässä: hän on yhtä aikaa heikkojen hellä auttaja ja alkuvoiman hirveä edustaja, kamala hirviö, joka pyydystää lapsia syödäkseen ne."

Mutta jos tarkkoja ollaan, kyseessä on vain Aristoteleen tarkoittamalla tavalla puhe. Ja selvästikään puheessa ei muulla tavalla voitu todistaa mitään. Siksi on välttämätöntä, kuten hän sanoo olevan todettu Topiikassa, että meillä on kokoelma lähtökohtia käsitelläksemme mahdollisia ja eri tilanteissa esiintyviä aiheita. Pepissä se voisi olla hänen hurja luonteensa ja siitä seuranneet väistämättömät törmäykset sovinnaisten käsitysten ja ahtaan moraalinäkemyksen omaavan ympäristön kanssa. Kirjoittajien mukaan Pepin ainoa sivilisoitunut piirre on lasten keittäminen ennen syömistä. Aika tahdikasta menoa. samalla Peppi itkee kuollutta lintua. Retken päätteeksi mehukesteillä hän esiintyy törkeänä ja itsekkäänä ahmattina: "Peppi Pitkätossun tulkitsemista filosofisena teoksena ei oikeastaan tarvitse millään tavoin selitellä tai puolustella. Kaikki kirjallisuus on jo sikälikin filosofiaa, että se kuvaa todellisia tai kuviteltuja olosuhteita. Lastenkirjallisuus on usein juuri aivan erityisen filosofista asenteessaan elämän suuria ja pieniäkin kysymyksiä kohtaan. Eräät lastenkirjailijat - ja heidän joukossaan eritoten Lindgren - käsittelevät tarkoituksellisesti suuria filosofisia kysymyksiä viljelemättä kuitenkaan alan fakkisanastoa tai noudattamatta tiettyjä totuttuja käsittelytapoja. Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin maailma, kuolema, hyvä ja paha, sana, merkitys, asia, ymmärtää, hyöty, huolenpito tai totuus ja valhe ovat kaikessa jokapäiväisyydessään filosofisia käsitteitä."

Peppi-kirjassa korostetaan, että ajatuksen ydin on se, että unohdus käyttää mielikuvitusta: prosessi, jossa torjuttu nostetaan tietoiseksi, paljastaa kerros kerrokselta merkityksellisiä mielleyhtymiä: "Torjuttu näyttäytyy negaationa, esimerkissämme paljastuu mikä sana ei ole. Tarvitaan vain yksi valonsäde tuottamaan kuvasta positiivi. Platonin perintönä Freud kutsui tätä prosessia sanalla "anamnesis", mikä tarkoittaa torjutun tiedon vähittäistä esiin kutsumista. Sanan avulla minä palaa itsensä luokse." Kirjan kirjoittajat muistuttavat, että Peppi osaa harjoittaa myös jatkuvaa itsekritiikkiä. Tällä tavoin hän tematisoi vallitsevan toden ja keksityn välistä rajaa ja osoittaa, ettei raja ole yksiselitteinen. Kirjan Peppi ja Sokrates ovat ystäviä, jotka puhuvat asiat halki yhdessä etsien visaisiin ongelmiin käytännöllisiä ratkaisuja niitä toisinaan löytäen ja toisinaan, kuten ihmettelevän filosofoinnin luonteeseen kuuluukin, löytämättä, mutta aina jotain uutta ajattelun siementä synnyttäen ja uusia alkuja johdattaa sanoja ja aivoituksia ulos kokeilemaan, mitä siitä syntyisikään, jos kaikki vaan heitettäisiin ilmaan, sanat, merkitykset, aikomukset ja oletetut lopputulokset (eli toivotut) ja ne todennäköisyydet, mitkä kumoaisivat kaiken edellä esitetyn ja näyttäisi, ettei luulo ole tiedon väärtti, vaan asioiden faktojen tarkastaminen ja järjellä niiden mittaaminen niin toisiaan kuin ihmisiä ja tapahtumia peilaillen. "

Peppi ja Sokrates"-kirjassa kirjoittavat kirjailijat sekä Peppi Pitkätossun että Nietzschen halunneen esittää kovapintaista selviytyjää, vaikka se ottikin molemmilla koville. Nietzsche, "vallan filosofi vaipui hulluuden suojaan", kun Pepillä kostuivat silmäkulmat. Heillä oli yksi yhteinen piirre, jonka he vaivoin pystyivät Peppi-kirjan kirjoittajien mukaan kätkemään ulkopuolisilta: esiin pilkahteleva tunteellisuus ja kyky myötätuntoon: "Oman myötätunnon kieltäminen liittyy siihen psykologiseen puolustusmekanismiin, jota freudilaisessa traditiossa kutsutaan reaktionmuodostukseksi. Vastahakoinen omien, epätoivottujen luonteenpiirteiden myöntäminen pukeutuu vastakkaisiin ominaisuuksiin: kovuuteen, tunteettomuuteen ja ronskiuteen." Nämä kolme sanaa; kovuus, tunteettomuus ja ronskius" ovat myös sanoja niiden ihmisten luonnetta kuvaamaan, jotka ovat valmiita kieltämään toiselta ne elämän perusehdot, jotka itselleen sallivat Zizekin sanoin: ei ole oikeutta jakaa maailmaa osallisiin ja ulkopuolisiin, tai jos on, on se perusteltava ja oltava valmis maksamaan siitä samalla kovana hintana oman elämisen oikeutuksen kyseenalaistaminen jonkun muun, mahdollisesti sotilaallisesti voimakkaamman naapurin tai 2020-luvulla Suomen muuttaminen kiinalaisten lehmien ylikuljetuslentojen välilaidunmaaksi, JOS EDUSKUNTA PERSUJARRUTUKSEN TAKIA JOSTAIN KUMMAN SYYSTÄ EI HYVÄKSYISIKÄÄN EU.N TUKIPAKETTIA, jolloin Euroopan unioni myy kostoksi unionin hajoittamissta ja uuden taantuman synnyttämisestä Suomen kahdenvälisen kauppasopimuksen kylkiäisenä Kiinalle, ja koko väestö pakkomuutetaan Ahvenanmaalle, missä on pakollisena vakituisen asuinpaikan saamisen edellytyksenä kantasuomalaisille mahdoton vähintään lukion Ruotsin b-tason osaaminen.

Peppi-kirjan kirjoittajat muistuttavat, että taistelussa tasa-arvon puolesta on järki ollut aina paras työkalu murrettaessa miespuolisen sorron kahleita; feministit käyvät sovinismia vastaan sen omin asein: logiikalla niin, että samanarvoisia tulee kohdella samalla tavalla. Peppi-kirjan kirjoittavat ovat samaa mieltä: "Nyt onkin tarkoitus julistaa naisten tapa ajatella paremmaksi kuin miesten. Miehiltä puuttui väitteen mukaan jotakin olennaista, joka naisilla on kyky huolenpitoon ja empatiaan siihen liittyvine arvoineen. Tällainen ajatus erityisestä naisjärjestä on kovin kaksiteräinen miekka. Ellemme pääse yksimielisyyteen yhteisestä järjestä, olemme jälleen taistelutilanteessa. Yläpuolelle asettuminen aiheuttaa vain voimakkaamman vastahyökkäyksen. Edellisen ajatussuuntauksen mukaan naisen jalompi ajattelu on miesten sorron vääristämää. Miesten ajastusradat kulkisivat ylhäältä alaspäin, tietyn hierarkian mukaan, kun taas naisten vallankäyttö olisi vertikaalista ja sisarellisesti koko luomakunnan kattavaa." Taustalla vaikutti voimakkaasti feministisen psykoanalyytikko Lucy Irigaryn näkemys ajattelusta, joka oli sidottu sukupuoleen; ei pelkästään kieli ollut patriarkaalisen ideologian hapattama, vaan myös kaikki ajattelumallit olivat miehisiä. Kirjoittajien mielestä erilainen kohtelu näet edellyttäisi olennaisia eroja, ja näitä ei heidän mielestään naisten ja miesten välillä ole. Pepissä ei heistä ollut mitään miesvihamielistä (eikä maailman- tai elämänkieltämistä, vapauden- tai totuudenetsinnän kieltämistä), toisin kuin kaikkein jyrkimmissä fallokratiaksi nimetyssä feministiliikkeessä. Ehkä siksi, että Peppi näki lapsen jokaisessa ihmisessä, myös aikuisessa kuten itse Astrid Lindgrenkin: "Nuorena yksinäisenä naisena Astrid Lindgren sai karvaasti kokea yhteiskunnan ihanteiden ja käytännön välisen kuilun. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut katkeruutta, joka olisi heijastunut kirjoittamiseen, pikemminkin se vapautti hänessä kirjallista rohkeutta ja tiettyä purevuutta. Naisten vapautusliikkeen filosofianhistoria on 1900-luvun jälkipuoliskoa koskien jo kattava. Näiden vuosikymmenten aikana käsite "feminismi" sai laajennetun merkityksen. Monet naisasianaiset aiemmin kieltäytyivät käyttämästä itsestään sanaa feministi, peläten sillä tavoin sulkevansa miespuoliset liittolaiset ulkopuolelle. Vasta aivan vähän ennen kuolemaansa Simone de Beauvoir salli itsensä kutsuttavan feministiksi sanan laajassa merkityksessä. Astrid Lindgren ei kutsunut itseään lainkaan feministiksi."

Lindgren on tarkkaan lukenut Platonin, Aristoteleen ja Kantin teoksia. Lindgren on sekä salafilosofi että hyvin sivistynyt lämmin humanisti renessanssin ilveilevän perinteen mukaan. Joskus jopa hämmästyy, kun löytää Pepistä filosofian klassikkoteoksien kysymyksiä, kuten kun Peppi ottaa kaikista maailman mahdollisista lukuesimerkeistä juuri sen saman, mitä Platon ja Kant, 5+7=12. Lindgren noudattaa tässäkin Aristoteleen Retoriikka-kirjassaan esittämää kaavaa: "On etsittävä niin monta asiaan läheisesti liittyvää seikkaa kuin on mahdollista, sillä mitä enemmän meillä niitä on, sitä helpompi on todistaa jotakin, ja mitä läheisimmin ne liittyvät asiaan, sitä enemmän ne näyttävät asiaa koskevilta eivätkä pelkästään yleisiltä huomautuksilta." Mutta kuvaako Astrid Lindgren sittenkin ajan liikkumattomuutta, Augustinuksen "Pysähtynyttä hetkeä - nunc stans", missä menneisyys ei ole enää läsnäoleva, tulevaisuus ei ole vielä käsillä kolmannessa Peppi-kirjassaan "Peppi Pitkätossu ei tahdo tulla isoksi?" Meillä on vain nykyisyys, joka sisältää kaiken. Lindgren on taas yhtä salaperäinen kuten aina. Lapset ovat palaneet kotiinsa ja jättäneet taakseen Kurrekurredut-saaren unohtumattomat elämykset, kun Annika pilaa kaiken huudahduksellaan ja rikkoo taian "Meillä on hauskaa aina". Lapset jähmettyvät paikoilleen. Eihän heillä voi olla hauskaa aina ja mitä sitten tapahtuu, kun ei ole aina, ei lapsuutta eikä hauskaa?

Mieleen hiipii väkisinkin Herakleitoksen kauhistuttavat sanat "Ikuisuus, leikkitavaroillaan leikkivä lapsi (so. ihmisten mielipiteet). Lapsen kuningaskunta". Herakleitos, joka on yhtä arvoituksellinen kuin Lindgrenkin, todisti maailman olevan täynnä vastakohtaisuuksia; sekä hyvällä että pahalla oli välttämätön paikkansa maailmassa. Muinaiselle viisaudelle kuolema oli vain elämän heittämä pitkä ja huojuva varjo, joka ilmaisi välittömyyden ytimessä piilevää rajallisuutta. Tätä tarkoitti myös Herakleitoksen vihje, jonka mukaan Dionysos ja Haades olivat sama jumala. Antiikissa Herakleitosta, joka sanoi osuvasti "ihmisten mielipiteiden olevan lapsosten leikkikaluja", kutsuttiin "Pimeäksi" (Heraclitus Obscurus). Luceretius sanoi, että juuri siksi Herakleitos lunastikin ajatuksillaan valoisan maineen. Herakleitos sanoi osuvasti koirien haukkuvan aina sitä, mitä eivät tunne. Herakleitoksen, jolta Hegel sanoi ottaneensa teoksiinsa kaiken mahdollisen, mukaan kaikki alkoi ja päättyi tuleen. Tätä maailmanjärjestystä ei ollut hänen mukaansa kukaan jumala eikä ihminen tehnyt; aina se oli ollut, on nyt ja tulee alati olemaan ikuisesti elävä tuli, joka mittansa mukaan syttyy ja mittansa mukaan sammuu. "Kaikki virtaa"-ajattelu on tätä samaa yhtä periaatetta, jota Platonkin kehitteli; mikään ei koskaan ole, kaikki tekee tuloaan. Herakleitoksella kaikki muuttui kaikessa: kaiken aikaa kaikki hajosi ja liittyi yhteen, läheni ja loittoni yksi ja sama meissä asui: elävä ja vainaa ja valvova ja nukkuva ja nuori ja vanhus. Mutta miten tämä liittyy Peppiin? Ovela kirjailija Astrid Lindgrenin ei paljasta enempää, vaan sanoo: "Eikö se riitä, että olen vain oma itseni? Ihan tavallinen maalaistyttö Vimmerbystä, tyttö, johon on maailman merillä tarttunut vähän yhtä ja toista tietoa!"

Ei todellakaan riitä. Herakleitos sanoi kuolevaisten olevan kuolemattomia ja kuolemattomat kuolevaisia, koska edelliset elivät kuolemassa ja jälkimmäiset kuolivat elämässä (...kuka tietää, eikö se, mitä kuolevaiset kutsuvat elämäksi, tarkoita kuolemaa ja kuolema taas elämää?). Kuoltua kohtaa ihmisiä sellainen, mitä he eivät odota eivätkä oleta. Mutta sielun rajoja sinä et matkaltasi löydä, niin syvällä piilee Herakleitoksen mukaan sen logos! Taas Herakleitoksen ja Lindgrenin tiet yhtyvät. Mollemmat nauravat uskonnoille ja muille pinttyneille tavoille, sillä he ymmärsivät uskonnoissa kyseessä olevan kulttuurin meihin istuttama tapa, perinne ja tottumus, joita ei saa paitaa vaihtamalla tai suihkussa käymällä itsestään ja ympäristöstään kovin helpolla pestyä pois. Herakleitos sanoi, että noita jumalia he rukoilivat; se merkitsee aivan samaa kuin seinille puhuisi. Logos, maailmanjärki oli niin Herakleitoksen kuin myöhemmin Lindgrenin jumaluus. Ksenofanes sanoi, että jos hevoselle ja härälle olisi suotu piirtämisen lahja, hevonen olisi piirtänyt jumalaksi härän ja härkä hevosen. Vanha kreikkalainen homeeristen epiteettien maailma ei ymmärtänyt vastakohtien tärkeyttä samalla tavalla kuin Herakleitos, jonka mukaan vain vastakohdat loivat eheän kokonaisuuden, sillä ilman vastakohtia havaintomaailma raukeaisi tyhjään - ihminen näki olemassaolonsa vain kapeasta rakosesta - juuri siksi Peppikin on räjähdysherkkä ympäristössään ajatuksella, että jos ihminen oppisi näkemään kaiken laajemmin kokonaisuutena, ristiriidat muuttaisivat muotoaan toisenlaisiksi hänen silmissään. Heidegger puhui "perusteen periaatteesta - principium rationis", mikä ei ole pelkästään vain peruste, vaan myös vaativaa ja perustaa etsivää ajattelua ohi tavanomaisen yliolkaisen, laskevan ja toteavan ajattelun ymmärtämään tätä elämän ristiriitaisuutta, josta Herakleitos ja Lindgren meille vihjaavat.