Persoonan identiteetin muistirakenne

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Miten persoonan identiteetti rakennetaan. Yksi persoonan identiteetin kriteereistä on tietysti muisti. Puhutaan persoonan identiteetin muistikriteeristä. Minä muistan itseni menneessä ajassa ja menneessä aikamuodossa. Muistan vanhempani, lapsuudenkotini ja opiskeluaikana sekä paljon muuta itseäni koskevaa. Kaikessa tuossa elämässä minä olen mukana, minä siis muistan itseni. Tämä on perustava totuus, joka luo pohjan persoonan identiteetille.

On kuitenkin mahdollista, että olen tajuttomana pitkiä aikoja, unessa en muista mitään ja dementoituneen vanhan muisti on lopullisesti hukassa. Tässä onkin ajateltava näin: Jos olisi tilanteessa, jossa muistetaan, muistaisin itseni sinä persoonana, joka olen. Mielisairas ei ole aina tilanteessa, jossa voisi muistaa tai ainakaan voisi muistaa oikein. Persoonan identiteetti säilyy ajassa ja se vastustaa muutosta. Kaiken taustana on minätietoisuus, joka mahdollistaa ihmiselle hänen oman minuutensa tiedostamisen. Hän osaa sanoa, minä olen minä eli x = x. Tämä on valtava saavutus, ainutlaatuinen kyky, jota muilla eläimillä tuskin on. Tietysti jotkut eläimet ovat alkeellisesti minätietoisia. Pane elefantille rusetti korvanlehteen ja vie se peilin eteen. Elefantti katsoo ja ihmettelee rusettia ja koskettaa kärsällään rusettia. Se osaa ajatella omaa korvaansa eikä vain peilikuvan korvaa ja rusettia. Se ei koske peiliä vaan itseään. Mutta ihminen vie kaiken tämän paljon pidemmälle. Hän aidosti tietoinen itsestään ja omasta minuudestaan monella tavalla ja eri tasoilla.

Filosofit ovat väittäneet, että minätietoisuuden synty on sosiaalinen tapahtuma, ja varmasti he ovat oikeassa. Minuus syntyy siitä, että muut tunnistavat ja tunnustavat minut ja minuuteni. Vanhemmat puhuvat lapselle hänestä ja lapsi tajuaa, että he puhuvat hänestä hänelle, siis minuutena, jonka lapsi osaa sitten löytää itsestään. Ilman tätä sosiaalista ympäristöä, vauva ja lapsi ei koskaan opi ajattelemaan ja kokemaan omaa minäänsä. Minuus syntyy muiden ihmisten puheiden ja tekojen havainnoinnin kautta. Tarzanille tuskin syntyisi identiteettiä eikä tynnyrissä kasvaneelle lapselle.

Jatkuvuus ajassa ja avaruudessa takaa ihmisen erityisyyden ja yksilöllisyyden. Nyt ajatellaan ihmisyksilöä syntymästä kuolemaan jatkuvana janana, tai miksei putkena tai makkarana, joka alkaa syntymässä ja jatkuu kuolemaan saakka. Se kiemurtelee läpi avaruuden ajan mukana. Se kulkee paikasta toiseen vuosikymmenten ajan, pysyen koko ajan jatkumona. Siis jokainen nykyisen ajallispaikallinen makkaran siivu liittyy edeltäneeseen siivuun ja samalla seuraan, niin että syntyy pitkä pötkö. Näin ihminen on yksi kokonaisuus koko elinaikansa. Hänen olemassaolossaan ei ole katkoksia. Hän ei muutu toiseksi kesken kaiken, vaan pysyy aina samana, vaikkakin muuttuen koko ajan. Samaa ajatustapaa voi tietysti soveltaa Theseus -laivaan, joka osamuutoksin pysyy aina samana laivana. Jos kaikki ovat vaihdetaan kerralla, syntyy katkos, joka muuttaa Theseuksen Theseus II:ksi, joka merkitsee identiteetin muutosta.

Entä jos ihmisen aivot vaihdetaan kesken kaiken? Tai toisen ihmisen koko aivojen informaatiopankki on ladattu tietokoneelle ennen kuin tuo ihminen on kuollut. Tämä o tietysti tieteiskirjallisuuden sepitettä, mutta ajatuskokeet ovat aina hauskoja ja hyödyllisiä. Kirjani "Ihmiskoneen tulevaisuus" kertoo enemmän näitä tarinoita ja pohtii niiden merkitystä. Ilman niitä filosofia näivettyy ja kuolee. Sitten toisen ihmisen aivojen informaatio korvataan tietokoneeseen tallennetulla informaatiolla. Keho pysyy silloin samana, ja sen identiteetti ajassa ja avaruudessa on katkoton, mutta ihmisen psyyke on muuttunut toiseksi. Mitä tästä pitäisi sanoa? Kehon identiteetti saattaa pysyä samana, vaikka persoonan identiteetti muuttuisi. Vanhat muistikuvat ja tapa elää ja reagoida on tämän kehon kannalta kokonaan uusi, persoona on sama vanha persoona uudessa kehossa. Tällainen ajatustapa viittaa dualismiin eli kaksinaisuusoppiin. On olemassa keho ja persoona, jotka ovat kaksi eri asiaa. Niillä on molemmilla oma toisistaan riippumaton identiteettinsä. Moni ajattelija vierastaa tällaista vahvaa dualismia. Keho ja persoona ovat yksi ja sama kokonaisuus, eikä niitä pysty erottamaan toisistaan. Mitä jos persoona muistelee loistavaa uraansa urheilijana, mutta uusi keho kuuluu selvästi juopolle sohvaperunalle, jossa ei ole jälkeäkään urheilijan kehomuistoista? Tätä kannattaa miettiä ja kysyä, mitä tämä ajatuskoe osoittaa. Asia, jonka haluan vielä tehdä selväksi on aivojen rooli näissä esimerkeissä. Aivot yksin eivät ole persoonan yksilöllisyyden lähde. Persoona on aina psykofyysinen kokonaisuus. Esimerkiksi, kun sanon, "Minä ajattelen sinua", tämä ei merkitse samaa kuin "Aivoni ajattelevat sinua". Aivot eivät ajattele, ihminen ajattelee ajatuksia, jotka kuuluvat minulle itselleni. Jos sanotaan aivojen ajattelevan, jotakin jää puuttumaan, nimittäin minä ja minun panokseni ajatteluun.

Ongelma, joka on askarruttanut filosofeja 1700 -luvulta saakka, on vierassieluisuuden ongelma. Ongelma on kiinnostava filosofisesti, mutta huomaamme myöhemmin sen relevanssin vanhuusteeman käsittelylle. Ongelman on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: mistä minä tiedän, että sinä olet persoona ja minuus samassa mielessä kuin minä? Kukaan ei koskaan ole kurkistanut toisen mieleen, vaikka neurologit kyllä katselevat ja manipuloivat toisten ihmisten aivoja ja keskushermostoa - vaihtelevin ja mielenkiintoisin tuloksin. Mutta vierassieluisuuden ongelmaan he osaavat vastata vain sanoen, että kaikki aivot näyttävät toimivan samalla tavalla. Aivojen sähköinen toiminta piirtää kuvaruudulle yhtä ja samaa käyrää eri ihmisten kohdalla. Mutta miten ihminen kokee itsensä, se on eri asia. Miltä sinun pääsi sisällä tuntuu, mitä siellä tapahtuu, miten koet itsesi? Nämä ovat olennaisia kysymyksiä tässä yhteydessä.

Alkuperäinen ratkaisu menee näin: Minä katson sinua, tarkkailen eleitäsi, puhun sinulle ja kuuntelen puheitasi - teen johtopäätöksen, että olet sisimmältäsi samanlainen kuin minä; sinulla ilmeisesti on samanlainen persoonallisuus kehoosi kätkettynä kuin minullakin. Ajatus on lohduttava. En ole yksin tässä pahassa maailmassa. Tämä ratkaisu on tietysti naivin yksinkertainen. Entä jos sinä oletkin vain ihmisen simulaatio ja malli, joka on ohjelmoitu toimimaan kuin ihmispersoona? Tai olet sisäisesti tyhjä ihminen, joka on oppinut reagoimaan toisen ihmisen läsnäoloon matkimalla ihmismäistä käyttäytymistä ja puhetta? Päättely ihmisen toiminnallisesta ilmiasusta hänen sisäiseen maailmaansa ei ole vakuuttava. Hyvä simulaatio on aivan liian ilmeinen mahdollisuus, jossa se jätettäisiin huomioimatta. Mitä vastata? Koko ajattelutapa pitää kääntää nurinpäin ja sanoa, että minun persoonani sisäinen maailman, minuus, on toisten persoonien tuottamaa. Viittasin jo edellä tällaiseen tapaan ajatella, joten jatketaan siitä. Minuus syntyy muiden ihmisten avulla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Minä olen olemassa minuutena vain koska vanhempani, sisarukseni ja varhaisten kavereitteni avulla.

Vierassieluisuuden ongelma ratkeaa siis sosiaalista kehitystä tarkkailemalla. Minulle ei kehity persoonaa ja sisäistä minuutta, ellei ympärilläni ole ihmisiä, joilla sisäinen minuus. Minulle kehittyy samanlainen sisäinen minuus kuin heillä jo on. Myöhemmin, kun osaan jo ajatella itse, totean olevani samanlainen kuin muut. Päättelen, että heillä on samalainen sisäinen minuus kuin itselläni. Toisin sanoen, koska minuuteni on peräisin muilta, muilla on samanlainen minuus kuin muillakin. Olemme kaikki samassa veneessä. Entä robottiargumentti? Jos olen pelkästään ja kokonaan robottien ympäröimänä varhaisen elämäni ajan, minusta tulee robotti - niinkö? Mitä jos ympäristö vain teeskentelee minuutta. Meidän on ajateltava, että ohjelmoitu robotti ja teeskentelijä ovat toisteisia ja yksipuolisia, jolloin minusta tulee samalla tavalla yksipuolinen, eikä omaa sisäistä minuutta koskaan synny. Jos robotit ympärilläni ovat täysiä persoonia, minustakin tulee persoona - tässä tapauksessa ei roboteista puhuminen ole mikään ongelma.

Vielä on todettava, että ihmiset aina ja yleensä, jopa välttämättä syyllistyvät harmilliseen virhepäätelmään. Kun olemme tekemisissä toisten ihmisten kanssa, tiedostamme heidän sisäisen minuutensa, mutta kuvittelemme sen liiaksi omamme kaltaiseksi. Luulemme, että sinä olet kuin minä - tämä on virhe. Eri ihmisten sisäinen maailma on erilainen jopa silloin, kun kyseessä on normaalisti kehittynyt, tavallinen ihminen. Paljon on puhuttu miesten ja naisten ajattelun ja tunne-elämän erilaisuudesta, joka saattaa olla totta tai sitten ei, en ota kantaa. Ongelma on tätä yleisempi. Ihmiset ovat erilaisia, oikeastaan hämmästyttävän erilaisia mitassa, jota on vaikea käsittää. Jotkut meistä ovat visuaalisia, jotkut verbaalisia. Jotkut puhuvat itselleen koko ajan, toiset eivät. Jotkut ajattelevat itseään usein, toiset harvoin. Jotkut ovat ahdistuneita, koska he syyttävät itseään ja vaativat itseltään liikaa. Toiset ovat huolettomia ja sisäisesti vapaita. Vaihtoehtoja on valtava määrä, eikä päältäpäin näy millainen ihmisen sisäinen maailma on. Olen joskus ihmetellyt. Ystävälläni oli kaksi asuntoa Helsingin Herttoniemessä kerrostalon eri rapuissa, ei hissiä.

Hän tuli ruokakassin kanssa kotiin ja halusi käydä ensin toisessa asunnossaan. Hän jätti kassin rappuun, ettei tarvinnut kantaa sitä ylös ja alas. Kun hän palasi, ruokakassi oi varastettu. Kun tekee muuttoa Helsingissä, ei saa missään tapauksessa jättää muuttotavaraa vartioimattomana kadulle: se varastetaan heti. Olen monesti miettinyt, mitä varkaan päässä liikkuu. Maistuuko varastettu muona paremmalta kuin ostettu? Osaan kuvitella, että joku varastaa. En osaa kuvitella, miten hän perustelee tekemisensä itselleen. Tai ehkä hän ei perustele, ajattele, tekee vain mitä tekee. Meitä on moneksi, sanotaan. Yhteiskunnan toimivuuden kannalta erilaiset ihmiset ovat voimavara. Tarvitaan hoivaajia ja tappajia, niitä jotka miettivät ja niitä jotka eivät mieti. Yhteiskunnan tarjoamat roolit ovat kovin moninaiset ja vaihtelevat. On olemassa hyviä rooleja, mutta myös loisen, hyväksikäyttäjän ja rikollisen rooleja, joihin kaikkiin riittää ihmisiä, toiset pahoja, toiset hyviä. Tämä on itsestään selvää, silti ihmisen helmasynteihin kuuluu pitää kaikkia meitä samanlaisina.

Kuvittelemme, että varkaan omatunto soimaa, miksi? Omatunto herää vasta sitten, kun mieli muuttuu ja ihminen syntyy uudelleen, jos syntyy. En minäkään kuvittele, että kaikki olisivat kiinnostuneita filosofiasta ja psykologiasta. Muistan nuorena lukeneeni sotakirjoja ja häpeän sitä. Siis nykyinen minäni häpeää entistä, vaikka samalla myöntää sen epäkypsyyden. Olen kirjoittanut pahoistakin aiheista, esimerkiksi Markiisi de Sadesta. En oikein tiedä pitäisikö olla ylpeä vai hävetä. Kirjani "Markiisi de Saden filosofia" on hyvä kirja, olen siitä ylpeä. Mutta aihe on kamala, jota taas melkein häpeän. Jokainen taplaa tyylillään oman sisäisen todellisuutensa kanssa. Jollakin on vaikeuksia itsensä kanssa, jollakin ei. On sinänsä outo ajatus, että minä ja mieli saattavat sairastua, ihminen seota itsensä kanssa, mennä niin solmuun, että tarvitaan terapiaa ja lääkkeitä. Ihmeellisen moni meistä suomalaisista nauttii lääkärin määräämää onnellisuushuumetta. Alkoholi auttaa aina, arkena ja sunnuntaina, sen minäkin tiedän. Moni nuorempi nauttii kannabistuotteista, joku jopa vahvemmistakin mömmöistä.

On todella outoa, ettei ihminen kestä sosiaalista elämää ja omaa päätään ilman kemiallisia apuja. Opin Australiassa ollessani alkuperäisväestöstä, aboista, sen verran, että alkoholia he eivät alun perin tunteneet vaikka huumeet kylläkin. He pureskelivat paikallista tupakan kaltaista kasvia ja osasivat tehdä erään pensaan oksista jauhamalla huumetta itselleen. Museo, jossa asiasta kerrotaan, ei tietenkään kehtaa antaa yksityiskohtia. Tärkeintä on, että abotkin, kivikauden ihmiset, arvostivat huumeita. Lapin shamaanit, ja varmasti muinaissuomalaiset yhtä hyvin, osasivat joidenkin sienten käytön huumeena. Mika Waltari kirjoittaa avoimesti sekoittaneensa sientä jaloviinaan, kuten muutkin alan ihmiset, ja nähneensä iki-ihania näkyjä immistä järvessä. Sanoo melkein hukkuneensa ryntäilleen niiden perässä järvessä. Taitaa olla katoavaa kansanperinnettä tuo sienimaailman tuntemus ja hyväksikäyttö. Ehkä, ehkä ei - minulla oli sienikirja, jossa sanottiin sientä huumaavaksi, mutta kuvaa siitä ei saanut lain mukaan julkaista. Nyt ei mennä sienimetsään vaan trokarille. Ihminen pää ei kestä ihmisen elämää. Usko jumalaan saattaa myös auttaa, mutta kyllä moni uskovainenkin on aineiden varassa.

Kansa nauttii, viranomainen valvoo. Miksi ei myönnetä, ettei pää kestä kuin harvoilla. Kovin moni kärsii aivan turhaan. Kannabis pitää laillistaa, olen sanonut ja saarnannut jo vuosikymmenet sitten. Tupakka on liian vaarallista, eikä edes huumaa. Lopetin sikarinpolton, kun alkoivat terveysvaikutukset pelottamaan. En addiktoitunut, joten loppu tuli nopeasti ja tuskattomasti.