Peter Hujar's Day

Teksti Harald Olausen

Ben Whishawista on kasvanut kymmenessä vuodessa homo, joka näyttelee homoelokuvissa (toki myös brittien kansallisteatterissa edelleenkin mm. Shakespearea) homoa ja saa suitsutusta. Wishaw on antanut kauniit kasvonsa ja androgyyniolemuksensa sen verran moneen englantilaiseen elokuvaan ja televisiosarjaan, että alkaa miettiä onko tässä liikaa?

Whishaw jakaa mielpiteet, mutta on silti suuren yleisön suursuosikki kelvaten niin piirrettyihin samettiääneellään kuin punaniskojen pyhimpään elokuvaan, James Bondiin, uuden ajan herkäksi Q:ksi. Joidenkin mielestä aletaan jo liikkua kyllästymisen rajoilla, vaikka itse juhlittu Ben Wishaw on harvinaisen valovoimainen ja muuntautumiskykyinen näyttelijä, joka on noussut englantilaisnäyttelijöiden kärkikaartiin ansioillaan. Hän vain ratsastaa vallalla olevan homoboomin aallonharjalla.

Briteissä on liuta kuuluisia homonäyttelijöitä - aina kaapissa ollutta Dirg Bogardea ja vasta myöhemmällä iällään rakkautensa löytänyttä John Gielgudia myöten - ainakin kolme suurta suuren yleisön rakastamaa näyttelijää. He ovat tämän päivän suuret Ian McKellen ja Derek Jakobi sekä Ben Whishaw, jonka ainoa huono rooli oli The London Spyssa (2015), eikä siinäkään itse suoritus ollut huono vaan koko sarja oli lähinnä oksettava sekä etova sairaalloisen ja väkivaltaisen tarinansa takia.

Kaapissa oli ja on yhä edelleenkin (kuulemma) monta hyvää brittinäyttelijää, vaikka ajat eivät ole enää niin pahat kuin Uhatun (1961) aikaan. Elokuvassa asianajaja Melvin Farria näyttelevä Dirk Bogarde sopi kuin hansikas rooliinsa homoseksuaalina asianajajana, jolla itsellään oli salasuhteita rentboyksi kutsuttujen nuorten, vanhemmille miehille seksiä myyvien katupoikien kanssa. Bogarden vastine tässä päivässä on ilman muuta Ben Whishaw, jonka ura on todennäköisesti vasta puolivälissä

Whishawilta sujuvat kaikki tyylit näytellä. Hän on monipuolinen ja osaava. Esim. televisiosarja Perienglantilainen skandaali (2018-2020) on saanut paljon kehuja ja parhaillaan tulee myös Yle Areenassa uusintana. Sarja on surullinen kertomus ajasta, jolloin kaksi miestä rakastuvat toisiinsa, mutta yhteiskunta ei salli heidän suhdettaan, ja siksi heidän on riideltävä ja tuhottava se. Vuonna 2019 The Guardian listasi 2000-luvun 100 parasta televisio-ohjelmaa, joista Perienglantilainen skandaalioli sijalla 76.

Todellinen Norman Scott ei ollut tyytyväinen siihen kuvaan, joka hänestä annettiin sarjassa. Scottin mukaan hänet kuvattiin neuroottisena ja säälittävänä surkimuksena, jollainen hän ei ole koskaan ollut. Scott on kertonut kuitenkin arvostaneensa sarjassa Wishawn tulkintaa hänestä. Ja on totta, että Wishaw antaa Scottille suloiset ja älykkään ihmisen piirteet taistelussa mahdotonta vastaan. Rooli oli huippusoritus. Sarjan lopussa vielä elossa oleva Scott poseeraa ulko-ovellaan koiriensa kanssa.

Elokuussa tuli someen Wishawnin uusimman elokuvaroolin, Peter Hujar's Day -elokuvan tiedote ja traileri, jossa Whishaw näyttelee nimikkohomovalokuvaajaa. Elokuvalta odotetaan paljon ja se lupaa myös. Rotten Tomatoesin -arvosana on 96 %.  Jo nyt voi sanoa elokuvan olevan merkittävä queerelokuva. Saattaa olla että elokuva on Wishawin parhaita roolisuorituksia. 

https://www.thepinknews.com/2025/08/13/ben-whishaw-peter-hujarsday/fbclid=IwY2xjawMN7xVleHRuA2FlbQIxMABicmlkETA3bFpJN05JNVFzSmlsQ1YyAR5z8yVvjS_VjObaMekljTh0D2-QIQI6mC0

Rebecca Hallin, joka näyttelee kirjailija Linda Rosenkrantzia, rinnalla trailerissa nähdään Whishaw elokuvallisessa versiossa heidän välisestään nauhoitetusta keskustelusta, joka käytiin vuonna 1974. Rosenkrantz tuotti sen jälkeen kirjan Peter Hujar's Day. Trailerissa pari keskustelee 24 tunnin ajanjaksosta Hujarin elämässä, ja elokuva sijoittuu kokonaan Rosenkrantzin asuntoon.

https://www.youtube.com/watch?v=aqxDYC9PgEs

Jo elokuvan lähtöasetelma on herkullinen. Siinä yhdistyvät hieman jokapäivän sanasukkeluus woodyallenimaiseen älylliseen neuroottisuuteen ripauksella performancetaiteilija Marianne Abromohomichin läsnäolevaan lämpimään performanssimaisuuteen. Jouteliaan päivän laiskottelut, höpöttäminen ja tanssiminen vihjaavat älylliseen iskevyyteen.

"Elokuva luo vapaasti ja mielikuvituksellisesti uudelleen kauan sitten menneen iltapäivän ja näiden kahden ainutlaatuisen yksilön välisen ihanan keskustelun, Valokuvaajan kuvaillessa elävästi vuorovaikutusta aikansa johtavien kulttuurihenkilöiden, kuten Allen Ginsbergin ja Susan Sontagin, kanssa sekä rajallisilla taloudellisilla resursseilla elämisen haasteita 70-luvun New Yorkissa, Peter Hujarin Päivä muuttuu odottamatta Bloomsday-tyyppiseksi pohdinnaksi sekä taiteilijan elämästä että ajasta itsestään."

Elokuva sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla jo tammikuussa 2025. Sen on nyt määrä saada elokuvateattereihin Yhdysvalloissa 7. marraskuuta. Laajempaa julkaisua ei ole kirjoitushetkellä ilmoitettu. Variety-lehti ylisti arvostelussaan Whishawin "suloista, synkästä, homoseksuaalista, ketjupolttavaa, salaa vilpitöntä, kaukaisilla katseilla varustettua Hujaria".

Lehti kuvaili elokuvaa myös "erinomaisesti tehdyksi ja koukuttavaksi katsoa". Elokuvalla on tällä hetkellä 96 %:n arvosana kriitikoilta Rotten Tomatoesissa. Ira Sachsin, joka työskenteli Whishaw'n kanssa Passages-elokuvassa, ohjaama elokuva nostaa esiin tärkeän hahmon New Yorkin kulttuurielämästä 1970- ja 80-luvuilla. Milloinkohan tämän saisi Suomeen katsottavaksi?

Hujar oli kulttihenkilö. Ginsbergin kaltaisten henkilöiden valokuvaamisen lisäksi Hujar kuvasi useita muitakin kohteita, kuten alastonkuvia miehistä. George Platt Lynesin teosten inspiroimana Hujar oli Robert Mapplethorpen aikalainen. Hujar tunnetaan myös homoseksuaalien vapautusliikkeeseen ja Stonewallin mellakoihin vuonna 1969 liittyvistä valokuvistaan. Hän otti myös ikonisen "Come Out!" -kuvan, jota homoseksuaalien vapautusrintama käytti. Hujar kuoli vuonna 1987 AIDSiin.

Matthew Marksilla oli vuonna 2022 Hujarin ensimmäinen yksityisnäyttely kahteen vuoteen. Peter Hujar (1934–1987) julkaisi elinaikanaan vain yhden kirjan, merkittävän teoksen Portraits in Life and Death, joka julkaistiin vuonna 1976. Tämä monografia yhdistää 29 muotokuvaa Hujarin ystävistä, jotka on valokuvattu vuosina 1974–75 erityisesti kirjaa varten, yhteentoista valokuvaan katakombeista, jotka Hujar otti Palermossa, Italiassa, vuonna 1963.

Kirjassa rinnastetaan legendaaristen henkilöiden kuin John Watersin, Diana Vreelandin, Edwin Denbyn, Divinen, Fran Liebowitzin ja Robert Wilsonin kasvot sekä kuvia hajoavista ihmishahmoista. Portraits in Life and Death -teoksesta julkaistiin vain pieni painos, eikä Hujar, joka oli tunnetusti tarkka omasta painotyöstään, koskaan ollut tyytyväinen sen laatuun.

Tämä näyttely on ensimmäinen kerta, kun kaikista 40 Portraits in Life and Death -näyttelyn valokuvasta koostuva täydellinen vintage-vedossarja on esillä. Näyttelyssä on mukana monia Hujarin julkaisua varten valmistamia alkuperäisvedoksia sekä useita lisäkuvia, jotka hän oli suunnitellut sisällyttävänsä näyttelyyn, mutta jotka hän myöhemmin poisti.

Susan Sontag kirjoittaa teoksensa Portraits in Life and Death johdannossa: "Valokuvaus...muuttaa koko maailman hautausmaaksi. Valokuvaajat, kauneuden tuntijat, ovat myös – tietoisesti tai tietämättään – kuoleman tallentavia enkeleitä... Tässä Peter Hujarin teosten valikoimassa lihalliset ja kosteasilmäiset ystävät ja tuttavat seisovat, istuvat, lysähtelevät, enimmäkseen valehtelevat – ja heidät on saatu näyttämään mietiskelevän omaa kuolevaisuuttaan. Meditoivatko he, tunnustavatpa he sen...tai eivät. Emme enää opiskele kuolemisen taidetta,...mutta kaikki levossa olevat silmät sisältävät tuon tiedon. Keho tietää. Ja kamera näyttää, vääjäämättä. Palermon valokuvat – jotka edeltävät näitä muotokuvia ajassa – täydentävät niitä, kommentoivat niitä. Peter Hujar tietää, että muotokuvat elämässä ovat aina myös muotokuvia kuolemassa."

Hujar edusti 60-luvun vapautta ja kokeellisuutta. Hän oli keskeinen hahmo taiteilijoiden, muusikoiden, kirjailijoiden ja esiintyjien ryhmässä, joka oli New Yorkin keskustan kulttuurielämän eturintamassa 1970- ja 1980-luvun alussa. Häntä ihailtiin paljon hänen tinkimättömän asenteensa vuoksi sekä työhön että elämään. Hujarin taitavana teknikkona, joka loi erittäin tunteellisia mutta silti liioittelua vailla olevia teoksia, hänen valokuvansa ovat aina kauniita, vaikkakin harvoin perinteisellä tavalla. 

https://matthewmarks.com/exhibitions/peter-hujar-portraits-in-life-and-death-11-2002