Piispa Jari Jolkkosen Ristin mies ja minä on vaikuttavaa kirkkohistoriallista dokudraamaa!
Teksti Harald Olausen
Kuopion piispa Jari Jolkkonen vie suomalaiskatsojan mainiossa kolmiosaisessa uutuussarjassaan Ristinmies ja minä (Yle, 2026) raamatullisiin maisemiin Jeesuksen elämän viimeisten kohokohtien tapahtumapaikkojen äärelle. Katsoja näkee aidot Raamatun paikat päivänvalossa ja kuulee Jolkkosen suulla, miten tiede ja uskonto, vanha ja mennyt, lyövät kättä yhteen sutkin savolaisselittäjän toimesta. Ja hyvä näin. Tiede on portti uskon saloihin ja terveeseen tulkintaan. Uskolla on siis mahdollisuus.
Jolkkosen tavoitteena on ollut käsikirjoituksessa tehdä ei-kirkkopoliittinen dokudraama eli dokumenttisarja. Se ei ole siis ketään vastaan. Se ei myöskään ota kantaa ajankohtaisiin kirkkopoliittisiin kiistoihin mikä onkin viisasta. Jolkkonen itse kertoo, että hänen vilpittömänä tarkoituksenaan on ollut vain ymmärtää sitä, kuka Jeesus oli, mistä hän tuli ja mitä hän opetti. Alustavan palautteen perusteella tässä on Jolkkosen mukaan onnistuttu kohtuullisesti siinä mielessä, että myönteistä palautetta on tullut keskenään vastakkaisiltakin "heimoilta" tai kirkkopoliittisilta ryhmiltä. Jolkkosen tarinointi madaltaa ymmärryskynnystä.
Tämä viisas lähtökohta paistaa läpi rauhallisen ja toteavan dokumentin ja on myös esimerkki muillekin. Mutta on sarjassa muitakin kohtia, jotka miellyttävät katsojaa. Se ei väitä vaan kysyy ja epäilee skottifilosofi David Humen tavoin. Hume pyrki tutkimaan jokaista käsitystä nähdäksemme, oliko se koottu todellisuudenvastaisesti: "Skeptinen epäily sekä järjen että aistien suhteen on tauti, jota ei voi koskaan perin pohjin parantaa, vaan sen täytyy palata luoksemme alinomaa, vaikka kuinka häätäisimme sitä ja joskus tuntisimme siitä kokonaan vapautuvamme." Tällainen tapa nähdä laajasti maailmaa on hengenmiehille harvinainen kyky ja ominaisuus, ja on samalla kuin avoin kädenojennus kirkon ovien ulkopuolella oleville epäilijöille.
Jolkkonen ei kiihkoile tai heitä bensaa laineille, vaikka kyseessä onkin maailmalla kuuma ongelma. Dokumentti ei myöskään pyri ottamaan puolta Israel-Palestiina-konfliktissa, kysehän on Jeesus-dokumentista, ei modernista 1900-luvun alussa kehittyneestä poliittisesta konfliktista. Jolkkonen ei ole ensimmäistä kertaa kansanomaistamassa kristillisyyttä, joten kokemusta on ja sen näkyy ohjelmassa ristileikkauksina, joissa välillä piispa "saarnaa" luterilaisen uskon puolesta ja kommentoi nykypäivän ihmistä piinaavia ristitulia, että luotaa syvälle raamatullisiin lähteisiin ja varoo visusti sotkemasta politiikkaa uskontoon. Hyvä näin!
Ohjelmasta paistaa läpi inhimillinen kristillisyys ja itäsuomalaisen piispan jouheva esiintymistapa sekä sutjakka persoona. Jos kaikki kansankirkkomme piispat olisivat tällaisia, luulisi luterilaisuudella olevan kärsivän kansan keskuudessa suurta kysyntää Jolkkonen edustaa sitä hyvää käytännönläheistä (common sense) keskivertoluterilaisuutta, mitä mm. kirkon liberaalisiipeä edustavat sateenkaariteologit ja naispapit kovin edelleenkin vierastavat sen perinteisten arvojen ja käsitysten takia.
Jo ensimmäinen osa herättää katsojan uteliasuuden, sillä sarjan ensimmäisessä osassa perehdytään varhaiseen juutalaisuuteen ja Jeesusta edeltävään aikaan mutta mys siihen tosiasiaan, että olemme kaikki "jollain tavalla" sukulaisia. Jolkkosen käsikirjoituksen mukaan Jeesuksen sanoma voidaan parhaiten ymmärtää hänen historiallisista juuristaan käsin. Jaksossa kuvataan muinaisen Israelin käymiä sotia. Israelin ja Juudan tuho vaikutti juutalaisuuden pyhien kirjoitusten eli Vanhan testamentin syntyyn. Sodan varjoista kasvoi kaipuu tulevasta messiaasta, joka tuo rauhan ja oikeuden. Jaksossa taustoitetaan myös ajankohtaista israelilaisten ja palestiinalaisten välistä konfliktia. Voiko enää ajankohtaisempaa Lähi-Idän päivitystä olla?
Kiinnostavin osa on dokumenttisarjan toinen jakso, missä seurataan Jeesuksen elämän vaiheita alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Israelissa ja palestiinalaisalueilla. Jolkkonen kysyy, mitä voimme uusimman tieteellisen tutkimuksen perusteella tietää Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja opetuksista. Entä mitä hänen kotiseutunsa paljastaa hänen suhteestaan köyhiin? Mitä hän tarkoitti vertauksillaan? Miksi hänet haluttiin surmata? Raamatuntutkimuksen, arkeologian ja maantieteen yhdistäminen tuo vanhat kertomukset uudella tavalla konkreettisiksi. Kakkososa pistää katsojan miettimään Jeesusta ehkä jopa uusin silmin.
Piispa Jari Jolkkosen Ristin mies ja minä (Yle, 2026) on vaikuttavaa kirkkohistoriallista dokudraamaa, jollaista harvoin näkee edes BBC:n laatudokumenteissa. Laatu on Jolkkosen tekstin vahvuudessa. Nyt ei olla pelkällä turistimatkalla Jeesuksen viimeisiin päiviin Pääsiäisen kunniaksi vaan ajatellaan syntyjä syviä. Jolkkosella on sutkina kansanmiehenä joka asiaan jokin tieteellinen selitys, joka on puettu aforistisen humoristiseen naamioon kuin täkynä yksinkertaisimmankin ymmärtää yskänä, ettei ole olemassa vain yhtä selitystä ja ymmärrystä, vaan yksi monista ja jokaisella vielä omansa (Se oli Pyhä Augustinus, joka sai ensimmäisenä muut uskomaan epätäydellisiä epätodellisuuksia, että sekä aika että oleminen eivät olleet hänestä vaan jostain korkeammasta riippuvia ulkopuolisia voimia, jotka lopulta nujertaisivat ihmisen, jos hän ei tottelisi ilmoitettua pyhää sanaa).
Sarja on yllättävän hyvin tehty ja kuin raikas tuulahdus uskonasioista, joita on aiemmin pidetty sekä henkilökohtaisina että totuudellisuudessaan muuttumattomana, vaikka selityksen mentäviä aukkoja on ollut teologien itsensä harmiksi ja kansan ällistykseksi kiusallisen paljon. Yksi tällainen oli esimerkiksi itsensä Lutherin mielestä keskeinen tosiasia siitä, että juutalaisten Messiaan odotus on muuttunut valheeksi heidän kieltäessään odotuksen saavuttaneen täyttymyksensä Kristuksessa, kuten Lennart Pinomaa kirjoittaa lyhyen ytimekkäässä mutta hyvässä kirjassaan Kuka Luther todella oli (SLEY-kirjat, 1976).
Luterilainen tieteellinen keskustelu on ollut aina rohkeaa ja etsivää esimerkiksi kristillisten älykkölehdessä Vartijassa tai Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijoiden kesken noudatellessaan pääosin kansainvälisiä trendejä, kuten emeritusprofessoreja Raija Sollamo sekä Heikki Räisänen, joita pidetään suuressa arvossa maailmalla siitä huolimatta, että monet heidän tutkimuksensa kyseenalaistavat, tai vähintään nostavat uusia tulkintoja esiin kiusallisesti lähes kaikesta mahdollisesta pyhiin teksteihin liittyvistä asioista, kuten Raamatun antamaan kuvaan syntiuhrista Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä. Augustinus määritteli uskon olevan "cum assensione cogitare". Tuomas Akvinolainen oli samaa mieltä sanoessaan uskon olevan ajattelutapahtuma, jossa Jumalan armosta tapahtuvasta tahdon käskystä hyväksytään jumalallinen totuus (minkä ei pitäisi olla sen julistamista vaan etsintää), ja niin se oli hänen mielestään Jumalan vapaan tahdon valvonnassa.
Hyvänä esimerkkinä nyt jo hieman unhoon jääneestä kristillisestä keskustelusta käy pastori Kylliäisen tunnettu väite kirjassaan Jumalan ja ihmisen armo (Otava 2004), ettei helvettiä ole eikä ihminen näin ollen tarvitse kirkkoa, sen oppeja tai rituaaleja pelastuakseen. Kylliäisen mukaan käsitys Jeesuksen kuolemasta syntien sovituksena on kestämätön. Idean tästä hän on lainannut professori Heikki Räisäseltä, jonka mukaan toisin kuin luterilainen julistus antaa usein ymmärtää, syntiuhritulkinta ei ole koko Uuden testamentin näkemys; ns. synoptisista evankeliumeista kuten Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan, se puuttuu kokonaan. Jolkkonen on toista maata. Hänen tulkintansa on kiihkottomasti kansankirkollinen ja kelpaa kotiseurakuntiin.
Jolkkonen tekee näin, koska tietää, ettei sana ei ole aina helposti tulkittavista tai siitä olla samaa mieltä. Katolisessa kirkossa paavin kuuria sai käsiteltäväkseen ilmiantoja harhaoppisesta kristinuskon tulkitsemisesta niin paljon jo vuosien 1318 ja 1342 välillä, että paavit Johannes XXII ja hänen seuraajansa Benedictus XI, alkoivat toimissaan kiinnittämään erityistä huomiota kristinopin puhtauteen, sillä tavalla kuin sen yksi suurista oppi-isistä, Tuomas Akvinolainen oli tarkoittanut. Eettiset valinnat ovat aina vaikeita. Harvoin voidaan epäilyksettä puhua oikeasta ja väärästä. Kristityistä kirjoittaessa on edessä sama ongelma, josta Tuomas Akvinolainen sanoi totuuden tietämisen halun voivan olla pahe, jos koettaa päästä perille, mikä on totuus luontokappaleista, vailla asiankuuluvaa päämäärä, joka oli hänen mielestään vain ja ainoastaan Jumalan tunteminen.
Tieteen sisällä uskonnon pohdiskelut saivat uutta tuulta, kun Descartes, joka uskoi ajan tavan mukaan Jumalaan, mutta muiden tiedemiesten tapaan ajatteli Jumalan abstraktiksi, jota piti olioista täydellisempänä, uskoi sokeasti ihmisen ajattelun tunnistavan asioiden "todellisen" luonteen. Mutta mikä se oikein oli? Descartes paneutui syvällisesti ajattelun selittämiseen, mutta ei riittävästi eikä hän kyennyt sanomaan kovinkaan vakuuttavasti mitä "oleminen" tarkoitti. Ranskalaisfilosofi Alain Badiou väittää, että kristillinen keskustelu jäsentyy Paavalille sellaisen uuden kielen keksimisen ympärille, missä hulluus, skandaali ja heikkous täydentävät tietoon keskittyvää järkeä, valtaa ja järjestystä ja missä ei -oleminen on ainoa oikea tapa myöntää arvo olemiselle.
Joskus tuntuu siltä, kun kirkonmiesten keskinäisiä riitoja ja kärhämiä uskon suhteen seuraa, että he ovat tyystin unohtaneet, ettei Jeesus Kristus kertaakaan puhunut missään kohtaan (tai mistä tiedämme, mitä hän on puhunut ja mitä hänen suuhunsa on laitettu, kun kirjoitukset on tehty monta vuosikymmentä hänen ilmoitetun kuolemansa jälkeen) anteeksipyytämisestä edellytyksenä anteeksiantamiselle. Jeesus puhui, tai oli puhumatta, myös paljon sellaista, mitä on tulkittu tahallisesti myöhempiä tarpeita silmällä pitäen väärin. Jolkkonen antaa tarinoinnissaan lisää aihetta ihmettelyyn ja monitulkintaiseen siitä konkreettisena todisteena Jeesuksen elämän tärkeimmät paikat, joita esitellään. Mielikuvutus hoitaa loput ja kuva Jeesuksesta tihenee.
Sarja on parhaimmillaan kuin seikkailu ihmeiden juurille järjen ja sydämen matkalaisena. Päätösjaksossa keskitytään pääsiäisen jälkeisiin tapahtumiin. Jolkkosen mukaan Jeesus-liike ei kuollut, vaan sai jatkokertomuksen. Kristinusko levisi nopeasti Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan. Vähemmän tunnettua on, että se levisi varhain myös itään ja Aasiaan, jopa Eurooppaa nopeammin. Jaksossa tutustutaan ikivanhaan yhteisöön: arameaa eli Jeesuksen äidinkieltä puhuviin assyyrialaiskristittyihin Pohjois-Irakissa. Sarjassa käydään läpi Uuden testamentin syntyä ja pohditaan kristinuskon vaikutuksia kulttuuriimme.
Jeesuksen elämästä riittää ammennettavaa erityisesti nyt Pääsiäisenä mutta muulloinkin. Katsokaa ihmeessä tänä pääsiäisenä harvinaista herkkua sisältävää Kuopion piispa Jari Jolkkosen Ristinmies ja minä-televisiosarjaa, ja yllättäkää itsenne miettimästä viisaan piispan katsojille lempeällä hymyllä heittämiä ekumeenisia vihjeitä kristillisestä sekä veljellisestä rakkaudesta.