Pilkanmaan läänintaiteilijan muistoksi – Erkki Pirtola (1950-2016)

16.04.2021

Teksti:

Harald Olausen

Pitää tunnustaa, että sekä aikamme että minä ja moni muukin henkilökohtaisesti kaipaa päivä päivältä enemmän monitaiteilija Erkki Pirtolan peroonaa, ajatuksia ja huumoria sekä leikkisää taidekäsitystä. Tein hänestä jutun kirjaani "Tamperelaistarinoita" (Kulttuuriklubi 2013).

Sara Hildenin taidemuseossa järjestettiin joulun alla 2012 yleisöluento, jonne kutsuttiin paikalle suomalaisen taidemaailman ikuinen kauhukakara, tunnettu taidemaailman erilaisten soppien keittäjä, taiteilija Erkki Pirtola, joka pyydetään aina runoilijan tavoin avaamaan avaruutta sinne missä luovuutta kuristava säännönmukaisuus on tehnyt ympäristöön liian selvät jäljet seurata.

Pirtola kulkee koko ajan videokamera mukanaan dokumentoiden andywarhollimaisesti elämän päättymätöntä sirkusta tutkivan taiteilijan silmin, sillä video on hänelle nykyajan sivellin ja "Every day grazy days."

Pirtolan yksi terävistä oivalluksista on Ludwig Wittgensteinin tapaan se, ettei käyttäytymisemme perusta ole tiedollinen, eikä se perustu uskomuksille, vaan kaiken oppimisen ja kokemuksen toistuvat ja taivuttelevat piirteet antavat sosiaaliselle käyttäytymisellemme sen säännönmukaiset piirteet, myös sen, että kaiken voisi muuttaa, jos halua siihen olisi, ja halua Pirtolla on siihen, sillä juuri siksi hän näkee taiteessa sen kaiken mullistavan mahdollisuuden - elämän jalostamiseksi elämisen arvoisaksi!

Pirtola on tuttu tamperelaiselle taideväelle. Vuonna 1991 Tampereen Nykytaiteen museon julkaisi kirjan "Pirtola 40 Y. Exile" samannimisestä näyttelystä Tampereen nykytaiteen museosta. Siksi häntä leikillisesti nimitetään "Pilkanmaan läänintaiteilijaksi", sillä vaikka itse Pirtola ei ole koko ajan täällä läsnä, on hänen vaikutuksensa voimakas, ja koko ajan hänellä on joissain päin Tamperetta meneillään jonkinlaisia viritelmiä, mitkä putkahtavat ulos milloin mistäkin.

Tampereen näyttelynsä kunniaksi Pirtola nimitti itsensä "Virtaavan Yliopiston riemutohtoriksi", koska hänen mielestään jokainen ihminen on itsensämäärittelijä. Pirtolan näkemysten taustalla kuuluu vahvasti säveltäjä John Gagen maailma, missä mikä tahansa on taidetta, jos kokija kykenee sukeltamaan aistimuksen sisälle.

Tästä ei ole pitkä matka Pirtolan lempilapsen ITE-taiteen parin, missä puretaan ryminällä nykytaiteen myyttejä tavalliselle ihmismielelle ymmärrettäviksi katsomuskokemuksiksi taiteen itseoppineiden vaistonvaraisen ja nykytaiteeseen pettyneiden pelastukseksi muodostuneessa "Outsider Artissa." Pirtola itse kertoo miten puuhuussi on ollut maalaiskulttuurin protestipaikka, kuten erään ITE-taiteilijan huussiveistoksen punkkarivanhus, joka lukee naama virkeenä Vapaa Ajattelijaa, missä lukee "Vallanpitäjien rienaus on ollut kaiken kansan kulttuurin perusta."

Taustalla voisi ihan hyvin soida Gunnar-pässin hengiltä rasittavilla kiertueillaan saaneen kansantaitelija Martti Huuhaa Innasen pakoputkiromantiikkaa tihkuva "Vasemman puntin salaisuus"-levyn julkeat ja vessanhajuiset irvailulaulut mm "Neuvosto-onanisti, Kakkahätä ei ole mikään naurun asia, Turhan seisottaja ja Miesten tango." Siksi onkin luonnollista, että Pirtola on kokeillut laajasti taidekentällä tehden mm. runoutta bussikuskeille, koska he ovat hänen mielestään tässä yhteiskunnassa ainoita, jotka vievät perille.

Tampereen museonäyttelykirjan esipuheessa tuolloin kovassa huudossa ollut julkkisfilosofi Esa Saarinen mairittelee ylisanoin taiteilijaa "aina liikkeessä olevaksi syvyyssukeltajaksi ja ehkä paljastavimmaksi aikalaistaiteilijaksi", joka on hänelle kuten Carl-Gustav Lilius, Rosa Liksom - "niitä välttämättömiä taiteilijoita, joiden töitä kannattaa omistaa ja rakastaa, ja miettiä yön jo tullen."

Pirtolaa on tullut kuuntelemaan parikymmentä ihmistä. Joukossa museon omaa väkeä, muutama kummallisennäköinen taiteilija, aina joukkoon pakollisena kuuluvat muutamat kulttuurin kukkahattutädit, yksi taiteen kautta itseään etsiskelevä hönöpetteri, sekä taiteesta sijoittamisena kiinnostunut boheemiporvaripariskunta ja pari homoa.

Puheensa lopuksi kaikki kuuluisuuksia kaveeraavat saavat käydä moikkaamassa häntä ja kertomassa hänelle jonkun muiston, eikä sen niin väliä onko se keksitty tai runsaasti muuteltu, tähän peliin kuuluu hymyilyä, hauskoja juttuja ja erilaisia hymynkareen tuolla puolella paranneltuja sattumuksia ja trapetsimaisiksi huippusuorituksiksi muunneltuja kömpelöjä kommelluksia, sillä loppujen lopuksi millään ei kuitenkaan ole mitään väliä, sillä näissä pippaloissa pääosanesittäjät joutuvat kokemaan saman sivuroolimaisen tyhjyyden tunteen huomatessaan ajan kuluneen ja ihmisten muuttuneen, kuin Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä - kirjassakin."

Pirtola on jo vanha pieru. Sen hän fiksuna miehenä tunnustaa itsekin. Enää ei läppä lennä ihan niin yhtä jouhevasti ja silmä iske tiuhaan tahtiin, kuin kultaisen kuustkytluvun laineilla vapaudessa iloisesti purjehtineella Pirtolan parhaina päivinä. Kuulokin on jo huolestuttavasti huonontunut, eikä sekään ole kaukana että vintti pimenee jossain vaiheessa lopullisesti.

Nykyisin onnellisen isoisän roolissa hyvin viihtyvä entinen taidekapinallinen pyörittelee päätään ja on ihmeissään, kuin hänen ikäisensä, jossain tylsistymisen ja kuoleman välimailla oleva ryppyinen radikaalivanhus kuiskaa jotain helläksi tarkoitettua Pirtolan korviin, muistuttamaan kenties joskus kesällä sata vuotta sitten tapahtuneesta ohimenevästä halvasta punanviinikännisestä lemmenhetkestä. Pirtola miettii hetken, kun nainen on jo mennyt menojaan, naama punaisena onnellisena kohdatessaan neljänkymmenen vuoden jälkeen yhden kuuman kesän festarirakkautensa, ettei muista äskeistä naista, koska muistaa entiset panot vain takaapäin.

Paikalla ei ole tietenkään yhtään paikallismedioiden edustajaa. Tällaiset keskustelut eivät kiinnosta suurta yleisöä eikä niillä ole uutisarvoa viihteelliseksi kuluttamiseksi muuttuneessa maailmassa, joten koko show on helmiä sioille Pasolinin Sikolätin hengessä, nyt kun snobbailevan kulttuuri-individualismin ja romantiikan hengen taiteilijaneromyytin tietoisuuksineen ja ajatuksineen ovat lakaisseet tehokkaasti historian romukoppaan massojen riettaat kulutusbakkanaalit bonuskertymissä.

Ja kun Pirtola sitten aloittaa aaltoilevan puhumisensa, hän käyttää iskeviä ja kuvailevia verbejä yrittäessään valottaa yleisölleen, miten pilkotaan taiteessa se kaikkein tärkein mureneviin käsiin: taide omana kokemuksena, oman tunteena, oman sisäisen sekavan maailman heijastuksena, ihan samalla tavalla kun Platon osoitti, että hänen kuuluisilla luolasta paenneilla, idean auringon sokaisemilla vangeillaan oli velvollisuutenaan palata varjoon ja olla hyödyksi kumppaneilleen sen orjuudessa, mikä oli ottanut heidät kiinni hämärän maailman kynnyksellä.

Pirtolan tavaramerkkinä on suurten taidenerojen tapaan leikkivä lapsi,"Homo Ludens." Ja ihan kuin Michelangelo, hänessäkin on räjähtävää alkuvoimaa, periksiantamattomuutta, tutkimusmatkailijaa, sinnikästä selviytyjää, ja jalon villin tavoin viettiensä harhauttamana ainaista eksyjää, "härskiä sekoilijasikailijaa", sekoitettuna niin hullunhauskalla tavalla viehättäväksi seurapiiricoctailiksi.

Täytyy olla joko pohjamutiaan paatunut peruspersu tai Hannu Laerman varoittavana esimerkkinä yleisöluennoillaan kertoma esimerkki psykoottisesta psykologista, jos tästä hepusta ei heti alkuhymyjen ja muutaman nokkelan ärsytysrepliikin jälkeen innostu ja kuuntele loppuun saakka rystyset valkoisina surren menetettyä mahdollisuutta nuoruudessaan, siksi että tekisi mieleen vetää turpaan koko Suomen koululaitosta, etteivät tällaisia ilmiselviä opettajien hulluiksi luokittelemia kansanvillitsijöitä palkanneet aikoinaan tekemään maamme koululaisista tulevia monilahjakkaita neroja ja kansainvälisen luokan taiteilijoita, vaan antoivat niiden mitäänsanomattomien ja lahjattomien hiirulaisten opettaa heidät valjulla ja haalistuneella olemuksellaan inhoamaan taidetta, koska siitä räpellyksestä sai sellaisen kuvan, että se oli teknistä piipertämistä ja kilttiä edustamista hienoissa salongeissa.

Pirtola kelpaa nykyisin taidemaailman nirppanokkaisille hienohelmoille, koska hän näkee taiteen samalla tavalla kuin Osip Mandelastam hellenismin. Pirtolalle se on merkitysjärjestelmä, jonka ihminen käärii auki ympärillään kuin ajallisesta riippuvuudesta vapautettuja, inhimillisen minän kautta sisäiselle yhteydelle alisteisten ilmiöiden viuhkan, joka on koko ajan totuutta pakenevaa muotoutumassa olevaa merkitystä ihmismielen ehtymättömässä kultakaivoksessa.

Pirtolalle taidekokemuksen puhdistaminen akateemisesta valmiiksi määritellystä ajattelusta on yhtä merkittävä projekti, kuin ranskalaisfilosofi Alain Badioille filosofian uudistaminen, kun hän väitti että filosofeilla on täysi työ yrittäessään repiä sanoja irti niiden huoraavasta käytöstä.

Ennen oli pirtolamaisesti toisin, mutta Poptaiteesta kaiken moskan ja roskan kautta naivistiseen kansantaiteen keräilyyn, ja antroposofiseen värimaailman matkaa tehnyt shamaanimainen Suomitaiteen eri mieltä oleva yksityisajattelija ihailee edelleenkin taiteilijaa, jos hänen luovuutensa lähtee henkilökohtaiselta maanpakoalueelta, eikä jostain ajanmukaisesta tyylistä.

Maanpakolaisuus merkitsee Pirtolalle sielun ja hengen metamorfoosia, missä etsijä ja kyseenalaistaja käy läpi materiaalin muodon vankeuden, ymmärtääkseen mitä vapaus on.

Pirtola kertoo eläneensä niin kauan kuin muistaa eli lähes koko elämänsä kuville. Aku Ankka, Becos Bill ja Tex Willerit veivät nuoren Pirtolan ihailemaan Pop-taiteen suuria nimiä, Warholin Marilyn Monroeta ja Roi Lichtensteinin suurennettuja sarjakuvia.

Tästä "roskakulttuurin jalostamisesta taiteeksi"sai kipinän myöhemmin suureksi roihuksi syttynyt ITE- taiteen kuratointi ja Pirtolan rajoja rikkovat muut taideprojektit ja taidenäkemys. Pirtola muistelee piirtäneensä Jimi Hendrixin Purple Hazesta abstraktin viivajatkumon, ja saaneensa nuorena wieniläisen Friedensreich Hudertwasserin spiraaliaksiooman suggestiivisista väreistä ja skitsofreenisesta huumorista omassa sisämaailmassaan vastakaikunsa.

Myös toisen wieniläisen, Ernst Fuchsin tutkimukset seksuaalisuudesta ja raamatusta innoittivat nuorta Pirtolaa. Edesmennyt "Pohjoisen raju ja paha poika" Kalervo Palsa opetti Pirtolan katsomaan taidetta:"Minulla kesti kauan ennen kuin ymmärsin maalauksenkin olevan yhtä ilmaiseva muoto kuin sarjakuva. Sen jälkeen maalauksia onkin tullut varmaan tuhansia."

Pirtola kertoo Palsan yhteiskuntasatiirin vaihtuneen hänellä absoluuttiseksi meditaatioksi, "mandalaksi."Sitä ennen hänelle tuli kubismiherätys Vaivaisukko-näyttelyssä Helsingin Tuomiokirkon kryptassa 70-luvun alussa, minkä hän liitti kansalliseen tematiikkaan:"Niissä oli tämä suomalainen portsarijärkälemäisyys ja toisaalta "vaivaisuus", mikä anoo "sivistystä" Euroopalta, mutta on samalla kieltänyt oman alkuvoimaisuutensa, mikä tekee hänet vaivaiseksi. Ihailin tuolloin Hugo Simbergiä ja Paul Kleetä."

Piirtämisestä tuli Pirtolalle ajatuksen jatke. Hän maalasi vimmaisesti ja hänen piirroksensa harhailivat kaikille mahdollisille poluille. Omien sanojensa mukaan hän kävi tunteittensa rakenteen lävitse kuvissaan rajusta hellään - realistisuudesta naivismiin.

Yliopistossa Pirtola kuunteli Erik Tawaststjernan luontoja, joissa paljastettiin "paitsi musiikin ja luovuuden, ylipäätään sielun ydin."

Muuten yliopisto ei Pirtolaa liiemmin Nietzscheä lukuun ottamatta kiinnostanut, vaan hän luki niitä kirjoja, jotka innostivat häntä omalla sisäisellä tiellään, kuten Wassily Kandiskya ja Rudolf Steineria, ja yllättyi silloin iloisesti löytäessään maailmoja, joista viralliset kanavat eivät tienneet mitään. Puheensa lopuksi Pirtola kierrättää yleisö taideteosten keskellä kertoen näkemyksiään ja kokemuksiaan taiteilijoista ja taideteoksista.

Pirtola on itse kulkenut pitkän matkan omassa taiteessaan tutustuessaan Elonkerjääjät- ryhmän Juhani Takalo- Eskolaan, ja silloin muodissa olleeseen performancen, valokuvan ja Bodyartin yhdistämiseen, ja teki "Metsäteatteria mm. postmodernia Kalevalaa "after sauna art"- tyyliin.

80-luvulla vaihtoehtoliikkeen piirissä syntyneen Ö-ryhmän myötä tulivat "Inkoon taidehuussi, Lepakon Punka-art ja Yrjö-näyttelyt, Vanhan Galleria ja viimeinen Illallinen, Seisooko peli ja Rahaa-aktio."

Pirtola tietää hyvin, että suurella yleisöllä on aina ollut ja tulee aina olemaan suuria vaikeuksia suhtautua taiteilijoihin ja taiteisiin, "koska silmän pitää totutella monimutkaisiin havaintoihin", mutta on yhtä syyllinen kuin taiteen nirppanokkatädit ja ahneet mesanaatit siihen, että neitseelliselle viattomuudenkokemukselle on pantu laput silmille, läpänheitonesto suuhun, ja hirveän suuri hintalappu perseeseen, ja vielä suudeltu, jos ei nyt kuolleeksi, niin ainakin aika hengettömäksi kulttuurin kukkahattutätien kesäiseksi ajanvietteeksi siinä Babette-leivoksen ja kahvin välissä matkalla kesänäyttelystä toiseen, toisten samanlaisten vahanaamaisten, entisten kympinoppilaiden ja "ekapulpettienviittaajien" nyt puukoruin koristetussa elävät, ei niin elävässä, muumiokerhossa.

Taiteessa on käynyt ihan samoin kuin tanskalaisen elokuvaohjaaja Lars von Trierin Dogvillessä - taidehempat ovat yhteisestä sanattomasta sopimuksesta muuttaneet katsojan ja taideteoksen välistä sopimusta niin, ettei siitä enää ota Pirtolakaan selvää, eikä kukaan jaksa olla enää kiinnostunutkaan, ja niin koko taidebisnes saa maksaa siitä kovana hintana suuren yleisön lähestulkoon olemattoman mielenkiinnon nykytaidetta kohtaan, joka on vielä edelleenkin suomalaisten eläkeläisporvareiden ja erilaisten yksityisten säätiöiden ja raharikkaiden lempiharrastus - jostain kumman syystä. Theodor W. Adornon mukaan näet:

"Taide säilyy hengissä ainoastaan yhteiskunnallisen vastustuskykynsä kautta: siitä tulee tavaraa, mikäli se esineellistyy. Se ei suo yhteiskunnalle kommunikaatiota vaan jotakin hyvin välillistä, vastarintaa, jossa estetiikansisäisen kehityksen voimalla yhteiskunnallisuus uusintaa itsensä ilman jäljittelyä."