Pinochet – Chilen pahamaineinen ja inhottu oikeistodiktaattori

Teksti Harald Olausen

"Syyskuun 1973 sotilasvallankaappauksessa Augusto Pinochet syrjäytti istuvan presidentin Salvador Allenden ja nousi Chilen diktaattoriksi. Ohjelmassa kerrataan tapahtumia ja kuullaan sekä historioitsijoita että Pinochetin hirmuvallan uhreja."-Ylen Areena.

Ylen Areenasta tulee parhaillaan kiinnostava ohjelma Chilen diktaattori Pinochetista (3DD/PBS/TF1, Iso-Britannia 2023). Se onkin tuttua journalistista laatutyötä briteistä. Ihmetyttää, ettei Suomi, jolla oli merkittävä rooli muiden Pohjoismaiden kanssa Pinochetin vainoamien ihmisten auttamisesta, ei ole kyennyt tai halunnut tuottaa vastaavaa, silloisiin Chilen ongelmiin syväluotaavaa dokumenttia (mistä ei valitettavasti selviä, että Allenden voitto oli äärimmäisen täpärä, vain 39.000 ääntä).

Tämä kysymys siksi, että vuoden 1973 Chilen vallankaappaus öljykriisin kanssa yhdessä muokkasi kansainvälistä kapitalismia ehkä enemmän 1970-luvulla siihen suuntaan, minkä me tänään näemme rikkaiden rikastumisena ja köyhien köyhtymisenä samaan aikaan, kun maailman ympäristökriisi on riistäytymässä käsistä. Tässä olisi fiksu lähtökohta alkaa purkaa lähihistoriaa.

Chilestä tuli militaristinen kokeilumaa hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. Valtio hävitettiin lähes näkymättömiin. Kaikki tehtiin päinvastoin kuin Allenden hallinto teki. Eläkkeet, sairaanhoito ja koulutus sekä kaikki muu mahdollinen yksityistettiin. Vain armeija ja poliisi pidettiin vahvana. Tavallinen ihminen maksoi kovan hinnan. Talous meni kuralle, työttömyys nousi yli 30 prosentin.

Pinochet ei ollut vain raakalaismainen kiduttaja. Hän mullisti koko maan ja onnistui myymään lähes koko valtion omaisuuden tukijoilleen. Julkinen rahoitus leikattiin minimiin, kaikki yksityistettiin, vientitullit leikattiin ja talous avattiin ulkomaisille sijoittajille. Ja kun riippumattomat ammattiliitot kiellettiin, palkat saatiin lasketuksi minitasolle ja suurimman osan kansasta elintaso laski.

Kyseessä oli Milton Friedmanin johtaman ns. Chicagon koulukunnan monetaristiset opit. Chile oli niiden kokeilumaa järkyttävin tuloksin. Kansainvälinen kapitalismi kokeili Chilessä monia muitakin eri tapoja maximoida yritysten voittoja ja minimoida kustannuksia, kuten palkkoja ja terveys- sekä sosiaalimenoja. Näiden asioiden selvittäminen tässä historiallisessa dokumentissa on juuri hienoa.

Chilen kokeilu oli tärkeä maailman oikeistopuolueilla ja tätä samaa kaavaa käytettään erilaisilla versioilla myös nyt esimerkiksi Suomessa Orpon äärioikeistohallituksessa, missä työministeri Arto Satonen (kok.) on saanut tehtäväksi kyykyttää ay-liikkeen. Reagan ja Thatcher sovelsivat Chilen oppeja yrittäessään kuristaa valtion minimiin ja rikastuttaa yksityisiä osakkeenomistajia.

Pinochetista kaikki alkoi aikoinaan. Sama ideologia hallitsee nyt meitä ja on vahvasti esimerkiksi kokoomuksen talousopeissa ja halussa lähes väkivalloin muuttaa pohjoismaisen hyvinvointipolitiikan kulmankivenä toiminutta kolmikantaa, missä ay-liikkeellä on merkittävä rooli työntekijöiden edustajina. Satosen malli on kuin suoraan Pinochetilta ja hyödyttää vain omistajia.

Ei historiallisten dokumenttien tekeminen ole kovinkaan vaikeaa, jos homman osaa. Siitä on hyvänä esimerkkinä Ruotsin television, SVT:n, tuottamat hyvin tehdyt ja visualisoidut Ruotsin historiadokumentit, joissa ei ole pelkästään puhuva pää ja taustalla jotain sumeita karttoja, vaan dramatisoitua tekstiä vetäviin kuoseihin puettuina. Kannattaisi Suomessakin kokeilla tätä mallia.

Brittidokumentti on asiallinen ja kiihkoton katsaus Chilen vallankaappaukseen ja eroaa monista aikaisemmista sillä, ettei se keskity niinkään itse vallankaappaukseen ja sen dramaattisiin vaiheisiin, vaan enemmänkin sen syihin ja seurauksiin unohtamatta valaista millainen itse lääkärinä aiemmin toiminut sosialistipoliitikko Salvador Allende oli idealismissaan parantaakseen köyhien asemaa.

Chileläiset kannattivat Allenden pyrkimystä yrittää lopettaa eriarvoisuus, vähentää köyhyyttä ja tehdä yhteiskunnasta oikeudenmukaisempi, mikä oli tietysti vähemmistöön jääneille oikeistolaisille ja suurmaanomistajille sekä heidän tukijalleen, USA:lle, karvasta myrkkyä Henry Kissingerin sanoin: "Miksi katsoa, kun maasta tulee kommunistinen vain kansan vastuuttomuuden takia?"

Kissinger ja Nixon olivat pääsyyllisiä ja aloitteellisia Chilen vallankaappauksessa. Siitä tuli heille pakkomielle heti kun sosialistien ehdokas Salvador Allende oli vuonna 1970 voittanut presidentinvaalit laajalla kansan yhteisrintamalla, missä olivat mukana myös kommunistit. Allende puhui koko ajan sosialistisista uudistuksista ja piti sekaannusten välttämiseksi hajurakoa kommunisteihin.

CIA oli juonitteluiden maailmanmestari. Nixon sekä Kissinger ohittivat kokonaan demokraattisen päätöksentekojärjestelmän ja käyttivät vallankaappauksen toteuttamiseen CIA:n peitejärjestöjä ja monikansallisia yhtiöitä. Tuota aikaa kuvaa parhaiten Norman Porton haamu (WSOY 1994)-romaani, joka on psykologinen trilleri ja osuva kuvaus amerikkalaisesta poliittisesta paranoiasta.

Kissinger puolusti myöhemmin USA:n tukea vallankaappaukselle sanomalla, että miksi kunnioittaisi vain 36 prosentin kannatuksen saanutta poliittista puoluetta, jonka politiikka oli USA:lle vihamielinen. 1970-luvulla Neuvostoliitto näytti olevan voittamassa Kylmän sodan samaan aikaan kun radikaali vasemmisto oli nousussa kaikkialla maailmassa mm. vuoden 1968 innoittamana.

Ohjelmassa haastateltu asiantuntija sanoo Allenden tässä tilanteessa ajaneen radikaalia sosialistista uudistusohjelmaa. Se ei ollut kommunistista, kuten USA väitti mutta olisi johtanut yhteiskunnan jyrkkään muutokseen: "Hän nosti kaikkein köyhempien tulotasoa ja teki kaikesta koulutuksesta yliopistot mukaan lukien ilmaista." Eli hyvin pohjoismaista ja länsieurooppalaista.

Paljon on jälkeenpäin oikeistolaiset yrittäneet väittää vallankaappauksen pelastaneen Chilen Neuvostoliiton kynsistä ja Allenden olleen KGB:n agentti ja hänen vasemmistokoalitionsa vahvan kommunistipuolueen taskussa. Väitteet ovat naurettavia ja osoittavat vain, miten voimakasta ja tärkeää on edelleenkin Allenden mustamaalaaminen oikeistopiireissä.

Allenden sosialistisuus oli lähinnä Ruotsin demareiden luomaa kansakoti-mallia hyvinvointiyhteiskuntana, jossa ihmisistä huolehdittaisiin vauvasta vaariin eikä ruotsalaisen malli ole ollut huono. Maa on edelleenkin – kiitos tämän – maailman yksi rikkaimmista ja osaavimmista kansakunnista siitä huolimatta, että porvarihallitukset ovat onnistuneet raiskaamaan osan tästä.

Miksi dokumentti on tänään tärkeä ja ajankohtainen muistutus? Siksi, että maailman tilanne on taas siinä pisteessä, että vapaata henkeä kuristetaan monella ikävällä tavalla. Pinochetin aika oli rikollista ja sadistista jättäen Chilen historiaan yhä vaikuttavat kipupisteet. Ohjelmassa muistutetaan myös miksi ei kannata aliarvioida Pinochetin maailmanhistoriallista merkitystä.

Tänään onkin yli viidenkymmenen vuoden jälkeen hyvä mahdollisuus tutkia, mikä Pinochetin vaikutus on ollut uuden globaalin maailmanjärjestyksen luomisessa. Se ei ole ollut lainkaan vähäinen. Chile toimi Yhdysvaltojen johdolla eräänlaisena Milton Friedmanin monetaristisen politiikan kokeilulaboratoriona, jonka tuloksia Ronald Reagan ja Margareth Thatcher hyödynsivät.

Chilessä suurmaaomistajien ja radikaalien työläisten välit olivat olleet kireät koko 1960-kuvun. Taustalla vaikutti maailman jakautuminen USA:n johtamaan kapitalismaiden ja Neuvostoliiton johtamaan kommunistien blokkiin. USA pelkäsi Kuuban vallankumouksen jälkeen Neuvostoliiton saavan lisää vaarallista ja laajaa jalansijaa vallankumousten avulla muuallakin Etelä-Amerikassa.

USA oli yrittänyt tuloksetta armeijan avulla vallankaappausta jo vuonna 1970. Armeijan ylipäälliköksi nimitettiin tuolloin Carlos Prats äärioikeistoradikaalien murhattua kenraali Schneiderin. Prats oli perustuslaillinen ja uskoi vaaleilla valittuun hallintoon, ja oli loppuun saakka uskollinen Allendelle. Juuri siksi armeijan oikeistolaiset vastustivat häntä vimmaisesti.

Hänet nähtiin esteenä vallankaappaukselle. Historian ironiaa on se, että Pinochet tuli muutama kuukausi ennen vallankaappausta hänen tilalleen Pratsin suosittelemana, koska Pinochet piti omat mielipiteensä ominaan ja Prats luuli hänen olevan samanlainen demokraatti kuin itsekin oli. Pinochet oli toistuvasti vannonut uskollisuuttaan Allendelle ja puolustavansa perustuslakia.

Ilmassa oli jo vallankaappauksen henkeä vuonna 1973 mutta Allende ei uskonut, ettei armeija kunnioittaisi demokratiaa ja aloittaisi vallankaappauksen. Chilessä oli, toisin kuin monissa muissa eteläamerikkalaisissa valtioissa, demokratialla pitkät perinteet eivätkä sotilaat olleet puuttuneet hallinnon asioihin vuosien saatossa yhtä dramaattisesti kuin muissa naapurivaltioissa.

Mielenkiintoista on dokumentissa kiistetty Pinochetin omissa muistelmissaan esittämä väite hänen valmistelleen pitkään vallankaappausta. CIA:n lähteiden mukaan hän oli epäpoliittinen. Hän ei itse kannattanut vallankaappausta, vaikka hänen vaimonsa ja poikansa niin tekivätkin. Hän oli vain yhtäkkiä tapahtumien keskellä ja päätti ottaa johdon, tajuten millaisia mahdollisuuksia se avasi.

Chilen vallankaappaus alkoi 11. syyskuuta 1973 ja siinä on jotain hyvin symbolista. Presidentti Salvador Allende oli saanut varoituksen etukäteen vallankaappauksesta ja päätti pysyä loppuun saakka antautumatta presidenttinä ja ampua itsensä ystävältään Kuuban johtaja Fidel Castrolta saamallaan pistoolilla. Hänen perheensä pääsi turvallisesti maanpakoon Maksikoon.

Miksi Allende ei antautunut La Mondan presidenttipalatsissa ja säästänyt omaa henkeään, on kysymys mikä on askarruttanut monia. Siihen ei saada vastauksia dokumentissa mutta se on taustalla kummittelemassa epäilynä siitä, olisiko Allendea joko ammuttu omien toimesta tai vallankaapparien tarkka-ampujien toimesta. Jos Allende ampui itsensä, niin mikä oli oikeasti syy?

Se ei varsinaisesti selviä dokumentista, vaikka se väittääkin Allenden ampuneen itsensä. Lännen vasemmistolle Chilen vallankaappaus oli samalla sekä suuri shokki että viimeinen kerta, kun yhdessä osoitettiin solidaarisuutta chileläisille ay -ja vasemmistopoliitikoille, joita myös arvosteltiin liian massiivisesta kansallistamis- ja takavarikointiohjelman toteuttamisesta ja varomattomuudesta.

Kommunismi oli tuohon aikaan Kylmän sodan keskellä hyvä pelotteluaihe, sillä ihmiset pelkäsivät Neuvostoliiton johdolla toteutettua ja kommunismiksi kutsuttua keskusjohtoista talousmallia, missä yksityiselle pääomalle ja yrittäjyydelle ei juuri annettu arvoa. Lisäksi suurvallat kävivät keskenään ideologista sotaa paremmuudesta, jonka lopulta ratkaisi taloudellinen menestyminen.

Kommunismi on ollut kautta historiansa osuva ase kapitalisteille pelotella kansalaisia. Yhdysvalloille se oli kylmän sodan aikana enemmän kuin tärkeä väline oikeuttaakseen oman maansa suuromistajien ja pankkien harjoittaman epäoikeudenmukaisen politiikan yksityiskapitalismin nimissä tavallista kansalaista kohtaan, joita peloteltiin kommunismin kamaluuksilla ja kurjuudella.

Juuri siksi Nixon ja Kissinger saivat houkutelluksi salaliittoon myös muita länsimaita. Ohjelmassa eräs tutkija sanoo, ettei usko Chilen oikeistolla olleen rahkeita vuonna 1970 aloittaa yksin vallankaappauksen suunnittelu. Siihen se olisi ollut liian hajanainen ja heikko. Valtavalla kampanjalla ja taloudellisella pakottamisella USA:n johtamalta kampanjaltakin vei kolme vuotta.

Ohjelmassa kerrotaan surullisesti, miten vallankaappauksen Chilen ylle laskeutui kuoleman varjo. Armeijan kuolemanpartiot suosittivat kymmeniä pikateloituksia – ja tuhansia ihmisiä pidätettiin, kidutettiin ja katosi. Ihmisarvo menetti merkityksensä ja kuin symboliksi hirmuvallan alkamisesta, pääkaupungin isolle kansallisstadionille koottiin tuhansien vankien epäinhimillinen vankila.

Juntta käytti tehokkaasti pelottelutaktiikkana myös monenlaista psykologista kidutusta. Eräs noina päivinä pidätetty nainen kertoo siitä, miten hänet sipattiin ja vietiin yhteen taloon, mikä tunnettiin kidutuspaikkana. Häntä siirreltiin paikasta toiseen ja lopuksi hänet vietiin erääseen keskitysleiriin, jossa hän virui vuoden ennen kuin hänen perheensä sai tietää hänen olevan elossa.

Se oli massiivisten joukkopidätysten aikaa, jolla luotiin pelkoa ja hysteriaa ja lannistettiin vastarinta pidättämällä myös täysin sivullisia opposition lannistamiseksi. Tarkoituksena oli luoda toivoton ilmapiiri ja siinä onnistuttiinkin. Kansallisstadionille sullottuja opiskelijoita hakattiin kumipampuilla, jotka saivat aikaan sisäisiä verenvuotoja mutta eivät jättäneet ulkoisia merkkejä uhreihinsa.

Esimerkit ovat kamalia ja todistavat suoraan millainen roistovaltio USA oli tuolloin (usalaisessa sotaretoriikassahan "roistovaltioita" ovat milloin mitkäkin tuhottavat arabimaat, kuten Libanon ja Irak aikoinaan), ja ajatelkaa, ettei tästä nyt niin kauaa ole, kun näitä hirveyksiä ja julmuuksia on tapahtunut, ja tapahtuu koko ajan, senhän jo nyt tiedämme Kuuban Quantanamon vankileiristä.

Yllättävää ei ole myöskään dokumentin paljastukset Thatcherin tuesta Pinochetille ja niiden salailu. Pinochet oli aito anglofiili ja Thatcher jakoi samanlaiset talousnäkemykset diktaattorin kanssa. Pinochet tuki Falklandin sodan aikaan salaa brittejä ja sen Thatcher palkitsi myöhemmin yrittämällä saada kumotuksi Chilen huonon maineen kansainvälisesti ja asevientirajoitukset.

Yllättävää ei ole myöskään Kylmän sodan loppumisen tuloksena Pinochetin muuttumine arvottomaksi länsimaille. Vuoden 1988 (Berliinin muuri sortui seuraavana vuonna) kansanäänestyksessä sosialistit, kommunistit ja kristillisdemokraatit sekä kymmenkunta pienempää puoluetta masinoivat valtavia mielenosoituksia Pinochetin hallintoa vastaan ja voittivat.

Vaalitulos oli "hämmästyttävän tiukka" 55 prosenttia vastaan ja 45 puolesta. Pinochet ei hyväksynyt vaalitulosta. Hän suojasi itsensä vastuulta antamalla nimittää itsensä elinikäiseksi senaattoriksi ja jatkoi vielä kymmenen vuotta armeijan johdossa, kunnes vuonna 1998 asetetiin Espanjassa syytteeseen rikoksistaan. Hänet pidätettiin myöhemmin lontoolaisessa yksityissairaalassa.

Pinochetin pidättämiseen liittyy sekä koston Jumala Nemesis että dramatiikkaa, kun linikan työntekijät, jossa hän oli hoidossa, soittivat vihjeen Scotland Yardiin. Uutinen pelätyn pahan diktaattorin pidätyksestä oli helpotus nimenomaan chileläisille, jotka eivät olleet aluksi uskoa uutista todeksi, koska vuosikausien sorron aiheuttama pelko oli lamauttanut kaikki ihmiset.

Pinochet varasti valtiolta niin paljon kuin mahdollista ja jakeli valtion varoja ystävilleen mielin määrin. Hänen yksityisomaisuutensa arvo nousi valtakauden lopulla yli 25 miljoonaan dollariin, mikä oli tuolloin valtava summa. Ikävää oli se, että hän vältti Chileen palatessaan syytteet, koska sairasti dementiaa ja vastaili kaikkiin kysymyksiin vain, ettei muistanut. Hän kuoli kotiarestissa.

Pinochetin hautajaisissa kenraali Pratsin pojanpoika sylki hänen arkkuunsa. Valitettavasti sitä ei dokumentissa näytetä. Se olisi ollut balsamia haavoille koko maailmalle sen jälkeen, miten vastuuttomasti hänen hirmutöitään yritettiin selittää parhain päin amerikkalaisten ja Thatcherin toimesta aikana, jolloin kansainvälisen yhteisön olisi pitänyt pidättää hänet ja rangaista häntä.

On kummallista, miten diktaattorit toisensa jälkeen luikertelevat irti lakia ja omaa rikollista vastuutaan valtakausiensa jälkeen itse ohjaamillaan läpinäkyvillä tempuilla. Monia heistä ei joudu tuomituksi, koska taloudellinen eliitti, jonka puolesta he ovat tehneet työtään, ja jotka ovat maiden oikeita hallitsijoita, ei halua antaa julkisuudessa kuvaa, etteivätkö olisi kiitollisia ja suojelisi renkejään.