Pirullisen hauskaa pottuilua kulttuuriväelle

Teksti Harald Olausen

Viime aikoina on moni kilttiin ja tavanomaiseen kritiikkiin tottuneet kulttuuria kuluttavat ja kritiikkejä medioista seuraavat (niitä ei ole tutkimusten mukaan kuitenkaan kuin pilviä pimeitä taivaalla) ovat havahtuneet kahden uuden sukupolvensa eturivin ibseniläisen kukkopojan, Arttu Pennasen ja Oskari Onnisen suoriin ja kuvia kumartelemattomiin krtiikkeihin. Pojat vaikuttavat kirjoituksissaan olevan kylmästi juonittelevan tuntuisia ibseniläisiä temperamenttisia pohdiskelijoita, ja nauttivat täysin rinnoin herätyksiensä aiheuttamista shokeista, muutoin aika valjua ja poliittisesti ylikorrektia taidemaailmaa hämmentävillä suorasanaisilla, ja osittain jopa epäsuomalaiseen tapaan ilkeän osuvilla kritiikeillään.

Suomessa on aiemmin vastannut kulttuurisesta piruilusta osaava ja aina yhtä hauskalla tavalla ilkeä Jyrki Lehtola. Mies on edelleenkin paikallaan, ja kirjoitta yhä nautinnollisen hämmentäviä tekstejä mm. muutama numero sitten vieraskynäpalstalla Filmihulluun. lehtla on saanut arvoistaan seuraa uusien ja rohkeiden sekä sanavalmiiden Onnisen ja Pennasen kirjoituksista, jotka ovat kriittisen julkisen ajattelun eräänlaisia merkkipaaluja, koska ne asettuvat täysin vastaan mm. kriitikkojen oman "ammattiliiton" akateemista kuivaa kritiikkiä suosivan SARVin (Suomen arvostelijain liitto r.y.) harjoittamaa kaanonia vastaan (paljon kielteistä huomiota saanut Kritiikki näkyy-hanke) yrittää päinvastoin vaimentaa aitoa eri mieltä olemista erilaisilla "verbaalisilla herkkiksille tarkoitetuilla turvallisilla tiloilla", kuin rohkaista älyllisesti kriitikkoja ajattelemaan aivoillaan ja olemaan reilusti eri mieltä kuten vapaat ajattelijat ja kriitikot Lehtola, Pennanen ja Onninen.

No se ei olekaan minkään järjestön tehtävä. SARvi on kuten mikä muu joukko tahansa. Tyhmyys tiivistyy aina ryhmissä ja oma ajattelu jää vähemmälle, nimenomaan se terve ja raikas. Ja jos älyllinen rohkaisu Alain Badioun tapaan olisi jonkun SARVin tapaisen järjestön tehtävä, sitä ei olisi, sillä kaikki pakko ja institutionalisoitunut pakottautuu ajan myötä esittämään enemmän kuin ajattelemaan, mikä näkyy sekä tyhmyyden tiivistymisenä joukossa, että myös tyhjät tynnyrit kolisee- hengettömyytenä. Jokainen älyllinen olento on aina itse vastuussa sanomisistaan, ja henkilökohtaista rohkeutta joko on tai ei ole, yleensä ei kuten SARVIn tapauksessa Kritiikki näkyy hankkeesta voi huomata (lähettivät tällä viikolla jäsenpostissa taas jonkun hankkeeseen kuuluvan onanistisen tylsän ja itse itseään kehuvan omatyytyväisyysmonisteen).

Onneksi näyttää siltä, että he ovat onnistuneet lukuarvoltaan pakkasen puolelle tipahtavan tekeleensä maksumieheksi jonkun rahoissaan kylpevän kulttuurirahaston, jolle on sama mihin miljoonansa upottaa, kunhan kaikki näyttää fiksulta, ja projektin toteuttajilla on pitempi ja vaikuttavampi lista titteleitä ja opintosuorituksia kuin Henrik Ibsenin Nukkekodilla (1878), Hedda Gablerilla (1890), Kansanvihollisella (1882) esityskertoja Suomessa. Maas, joka uskottelee itselleen kriitikoidensa suulla olevansa kulttuurin suurmaa, mutta ei ole sitä edes alkuunkaan muuta kuin vain itselleen, sillä jo pelkästään heikko ja lähes olematon Ibsen-esitysten traditio maassa kertoo jotain pelottavan paljastavaa, mikä ei suosi erilaisisa älyllisiä todellisuuksia, vaan ajan henki pyrkii ne aina sekä ohittamaan että tukahduttamaan konsensuspolittisesti totuutta samalla pienentäen yhtä mitättömäksi kuin maassa vallitseva epä-älyllinen kulttuurikin.

Pennanen on ihan eri maata. Onneksi. Hän tuli lähes yhtä kuuluisaksi Anna Eriksson-lyttäyksestään kuin aikoinaan Aleksis Kiven tapauksessa se yksi Ahlqvist-herhiläinen. Pennanen lyttäsi 23.8. 2022 Hesarissa pirullisen hauskasti ja oivaltavasti kritiikin etukäteen täysin turhaksi tiedetyn Antti Heikkisen Danny - Koko show (WSOY) - kirjan otsikolla Viidennestä Danny-kirjasta kertoo olennaisen se, että musiikkineuvos sanoo soittaneensa Beatlesin levy-yhtiöön vuonna 1967, jolloin sitä ei ollut edes olemassa - Antti Heikkinen lupaa kertoa koko show'n, mutta pieleen menee, eikä mitään olennaista lisää saada Dannyn tuttuun tarinaan". Olen tästä kirjoituksesta kirjoittanut aiemmin digivallilaan 24.9.2022 otsikolla: Vihdoinkin hyvä arvostelu:- https://www.digivallila.com/l/vihdoinkin-kunnon-arvostelujen-arvostelu/

Torstaina 30.3.2023 oli Osakari Onnisen vuoro loistaa isossa kolumnissaan Iltalehdessä otsikolla Kulttuurielämä ja PS ovat yllättävän lähellä toisiaan. Kirjoitus oli eräänlainen vastaus ps:n puheenjohtajan Riikka Purran viime viikolla puheenjohtajatentissä Ylellä heittämään sloganiin kulttuurista luksuksena. Mutta se oli myös oivaltavaa piruilua suomalaiselle kulttuuriväelle. Persut tarvitsevat viholliskuvia voittaakseen ja kulttuuri on yksi turvallinen sellainen nostattamaan tavallisissa sukankuluttajissa sellaista vihaa, joka jaksaa nostaa heidät sunnuntaina ylös äänestämään. Vai onkohan niin? Tuskinpa. Mutta Onninen ei puhukaan siitä kolumnissaan, vaan suomalaisen taiteilijan ja perussuomalaisen poliitikon samankaltaisesta valmiudesta nuoleskella plebeijien fiilispohjaa. Pahinta hänestä on silloin, kun joku luulee eliitiksi.

Riitapukareiksi kutsumallaan kulttuuriväellä ja persupoliitikoilla on Onnisen mielestä myös tunnelmatappaja: numerot. Lukeaa itse Iltalehdestä (jossa harvoin on mitään muuta kiinnostavaa). Juttu on hauskan härnäävä ja hyvin kirjoitettuna herkullista luettavaa. On toki hyvä, että Onninen jaksaa härnätä kumpaakin, sillä omahyväinen kulttuurieliitti ja tyhjät tynnyrit kolisevat SARV-kriitikot eivät sitä kilteyttään ja elittiin kuuluvina joko osaa tai uskalla tehdä (juuri siksi OO:n tapaisia yleisirvileukojen jutut ovat tarpeellisia varaventtiilejä päästellä hieman höyryjä ulos). Onnisen tekstistä näkee, samoin kun Lehtolan ja Pennasenkin, että kulttuuriväen härnääminen on yhtä helppoa kuin veisi avuttomalta lapselta tikkarin. Tällaisia suorasanaisia ja kissan pöydälle nostavia toimittajia ja kriitikoita sekä vapaita ajattelijoita tarvittaisiin lisää keskustelua piristämään (vaikka totuuden nimissä kulttuurikeskustelut eivät ehkä sittenkään ole niitä kaikkein kiinnostavampia suuren yleisön mielestä).

Suomessa tällaisella toiminnalla on kunniakkaat perinteet konsensusmielistely vastaan verbaalitykittäjä-häiriköt, ja ollut aina, kuten toisiaan Hesarissa inhonneet poliittisten mielipiteiden äärilaitoja edustaneet Hesarin tanssitoimittaja Auli Räsänen (1944-2016) versus Hesarin musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo (1938-1997), joka kirjoitti puolifasistisen muistelmateoksensa Mätämunan muistelmat (Otava 1997) valmiiksi. Meni  sitten hotellihuoneeseen ja ampui itsensä mm. siksi, että oli omien sanojensa mukaan kyllästynyt pesäpallo-otteluissa soitettavaan "mökämusiikkiin", jonka vuoksi otteluissa ei voinut enää hänen mielestään käydä.

Heikinheimo, joka ei ollut helppo ihminen mutta kirjoitti teräviä ja kiistanalaisia kritiikkejä L:n ja P:n sekä OO:n tapaan, pysyi loppuun saakka vaihtoedottomalle umpiokriittistyylilleen uskollisena ja teki siitä myös itselleen dramaattisen kohtalonkysymyksen ooperamaisena melodramaattisuutena. Mutta hän osasi piruilla, olla piru itse ja tiesi mitä piruilu parhaimmillaan oli osaavissa käsissä. Hauska piruilu kulttuuriväen kesken ja kulttuuriväelle vaatii mustan huumorin tajua ja erilaiset tästä syntyvät myrskyt vesilasissa ovat aina yhtä suurta juhlaa Urho Kekkosen sanoin metsämenninkäisen luonteen omaaville ainaisille epäilijöille ja kaikesta mariseville suomalaisirvileuoille.