Pitäisikö hyvästä puhuminen ja katteettomat lupaukset kieltää lailla?
Teksti Harald Olausen
Pääsiäinen meni mutta maailma ei muuttunut lukuisista rukouksista ja julkilausutuista hyvistä aikeista huolimatta yhtään sen paremmaksi. Päinvastoin: Trump pelottelee maailmaa Iranin pommittamisella kiviaikaan ja Ukrainan sekä Lähi-Idän sodat jauhavat yhtä armottomina lihamyllyinä kuin aiemminkin. Olen hyvyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja hyvästä tahdosta lukiessani miettinyt, kuinka paljon vahinkoa katteettoman optimismin levittäminen, eräänlainen "älyllinen tyhjänpuhuminen" hyväuskoisiin ihmisiin on saanut aikaan, ja ajatellut, että ehkä hyvästä puhuminen (ja katteettomat lupaukset) pitäisi kieltää lailla.
Ihan aluksi pitäisi aloittaa kristityistä ja Jumalasta, joka tuntuu olevan pääsyypää nykyaikana tähän ratkaisemattomaan ongelmaan. Kyseessä ovat siis vain yksityiset pohdintani ja "eräänlaisen kokeen" ehdottaminen, koska Jumala on yhtä hyvä niin suurille ajattelijoille, kuten vaikkapa toistensa ääripäille Tolstoille ja Nietzschelle. Asia, mikä hämmentää hieman kummankin kirjoituksia tuntevaa. Näin kuitenkin on kirjan aiheesta Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä (n&n, 2019) – kirjan mukaan (kannattaa lukea mitä Vanhassa testamentissa onnettomuuksia kovasti kokenut viisas Job asiasta kertoi).
Keskityn tässä hyvän puhumisen ja katteettomien lupauksien "eräänlaisessa kokeessa" vain pintapuolisesti Tolstoin näkemyksiin asiasta sekä Raamatun fiksuun Jobin kirjaan. Jobin kirja on hyvä esimerkki Jumalan ja pahan olemassaolon yhteensovittamisesta, eräänlaisesta yrityksestä ratkaista teodikean eli pahan ongelma. Toisaalta Jobin kirja toimii joidenkin mielestä sekä kehotuksena vanhurskauteen, kyynisenä katsauksena vanhurskauden olemukseen, että vastauksena pahan ongelmaan. Paha on olemassa Jumalan sallimuksesta, ja voi toimia ainoastaan "talutusnuorassa", Jumalan asettamissa rajoissa.
Hyvän puhumisessa harva on aito ja rehellinen samalla tavalla, kuin harvinaisen suorapuheinen, ja samalla viisas erakkomunkki Stefanos Nurmeksesta (ikonimaalari Stefanos (Harri Stefanius, s.1951), joka sanoo, ettei ole uskovainen ja paljon muutakin virkistävää tulkintaa ihmisenä olemisesta ja pyhyydestä sekä käytännön hyvyydestä. Lisää hänen järkevistä päättelyistään voi kuunnella Radio 1:sestä dokumenttiprojektin ohjelmassa Tosi tarina: Siunatut kaksi vuodenaikaa (2016). Radiossa kuulemme munkin intohimoisen järjen ja elämää rakastavan puheen järjettömyyttä vastaan, ja se pistää miettimään järjettömyyttä.
Lev Sestovin kirja on hyvä oppitunti siitä, miten totunnaisten ajattelun ja sanojen takaa voi hieman saivarrellen löytyä uudenlaisia merkityksiä syvemmälle kurottamalla. Jo esipuheessa Sestov paljastaa harhan ja väärinymmärryksen ajattelussa, sillä hän muistuttaa, ettei suuren yleisön tule tietää turhaan liikoja, ne kun vievät uisein aina valitettavasti harhaan. Ihanteet kun ovat ainoita mitä vain he tarvitsevat. Anna Karenin mottona on hepreankielinen jae: "Minun on kosto, minä olen maksava." Lopullista ihmisestä ei voi sanoa toinen ihminen, sillä menestykset ja vastoinkäymiset eivät todista oikeassa tai väärästä olemisestamme.
"Mutta jo Anna Kareninassa on aistittavissa aivan toisenlainen tulkinta. Tolstoi ei ainoastaan kuvaa ihmisten elämää vaan myös tuomitsee ihmisiä. Eikä tuomitse niin kuin tuomitsee puolueeton ja maltillinen tuomari, joka ei sääli mutta ei myöskään vihaa syytettyä, vaan niin kuin ihminen, joka on kiihkeän intohimoisesti hoitamansa prosessin lopputuloksesta." Tämä tekee Tolstoista harvinaisen. Hänen tekstinsä on suunnattu näkymätöntä mutta samalla tarkasti tiedettyä vihollista vastaan. Tolstoin henkilöt palvelevat samanlaista järjetöntä Jumalaa, kuin mitä munkki Stefanoksenkin mielestä arjen varastavat sielunvihollisetkin.
Jo tässä vaiheessa radiota kuunnellut pysähtyy miettimään Stefanoksen totuuksia. Hän, jos kuka, omassa erinomaisessa rauhassaan, on ehtinyt pohtia noita arjen varastajia. jotka joka päivä tekevät mahdottomaksi hyvät aikeemme ja suuntaavat mielemme pahuuden Jumalan pariin. Ja tuon valtavan voiman omaavan Jumalan nimi on tyhjänpäiväisyys ja järjettömyys. Siksi turhan putsaava hiljaisuus munkilla, kuten myös tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden paljastavat tekstit Tolstoilla, ovat väyliä ymmärrykseen: moraaliarvostelmat ovat tyhjänpäiväisiä ennakkoluuloja, ja henkinen työskentely älyn pintapuolista liikahtelua.
Tolstoin tekee arvokkaaksi se, että hän antaa kirjoituksillaan kasvot "älylliselle tyhjänpuhumiselle", ja saa tuhannet seuraajansa toimimaan hyvän puolesta pahaa vastaan henkilökohtaisella tasolla arjen pikkuaskareissa niin, että sillä on voimaa ja merkitystä. Tyhjät tynnyrit kolisevat aina eniten, ja vievät tilaa sekä aikaa ja paikan todellisilta ajattelijoilta, kuten Stefanokselta, jotka hänen tavoin ovat aina vastakarvaan muuta maailmaa ja sen odotuksia kohtaan. Tyhjänpuhujat ovat kaikki yhtä tyhjän kanssa eivätkä kykene juurikaan omintakeisuuteen. Pääsyytetty oli Sestovin mukaan Anna, jota odotti kosto, jonka Tolstoi maksoi.
"Anna on tehnyt syntiä ja hänen on saatava rangaistus… Ei liene toista kirjailijaa, joka olisi johdattanut sankarinsa yhtä säälittömästi ja tyynesti yhtä hirvittävään loppuun kuin Tolstoi on johdattanut Annan… Säälimättömästi ja tyynesti ovat aivan liian vaatimattomia ilmaisuja, pitää sanoa iloisesti ja voitonriemuisesti. Annan häpeällinen ja tuskallinen loppu ennakoi teoksen lohdullista päätöstä. Saatuaan Annan hengiltä Tolstoi johdattaa Levinin jumaluskoon ja päättää romaaninsa." Jos näin ei olisi käynyt, olisi Tolstoi menettänyt sen tukipisteen, jolla Tolstoi itse seisoi, ja emme ehkä tänään ajattelisi häntä suurena ajattelijana.
Naisilla ei ollut vielä tuolloin vapautta elää omaa elämäänsä vapaasti ja itsenäisesti, Simone de Beuavoirin tapaan hieman myöhemmin. Aika oli umpinainen ja mustavalkoinen. Luokkaerot, suunnaton köyhyys, lääketieteen alkeellisuus ja koulutuksen puute, tekivät maailmasta kärsimysnäytelmän. Tolstoi kuvasi älykkään, herkän ja eloisan naisen kauheutta, kun hän oli sidottu avioliiton sitein "kävelevään automaattiin". Tolstoin oli pakko pitää noita siteitä ehdottomina ja pyhinä, sillä välttämättömyyden olemassaolossa hän näki todistuksen korkeimmasta harmoniasta: Annan oli myös siksi pakko kärsiä ikävä ja tuskainen kuolema.
"Niin Sodassa ja rauhassa kuin Anna Karenissakaan Tolstoi ei pidä elämän vaihtamista hyvään ainoastaan mahdottomana ajatuksena, vaan katsoo, että tuollainen vaihtokauppa olisi luonnoton, väärä ja teennäinen, ja aiheuttaisi lopulta välttämättä vastavaikutuksen jopa kaikkein parhaimmassa ihmisessä. Sodassa ja rauhassa hän tuomitsee ankarasti Sonjan, tuon hyveellisen, rakastavan ja Rostovin perheeseen niin syvästi kiintyneen tytön." Tolstoin sanat järkyttävät aluksi, sillä hän puhuu "marto kukasta", hyödyttömistä ja tyhjistä ihmisistä, jotka eivät ymmärrä omia etujaan, ja sen tähden heiltä on otettu kaikki pois.
Tolstoille oli tarpeen löytää oma oikeus elämään. Sestovin mukaan oli löydettävä voima, ihmisvoimaa suurempi, joka pitäisi pystyssä, puolustaisi tuota oikeutta, sillä henkilökohtaiset maut, sympatiat, mieltymykset, kiinnostukset ja intohimot, eivät taanneet mitään eivätkä pystyneet Tolstoita tyydyttämään: "Hän etsi mahtavaa ja kaikkivoipaista liittolaista puhuakseen hänen nimissään omista oikeuksistaan. Tolstoi valjastaa koko suunnattoman neroutensa tuon liittolaisen löytymisen ja hänen taivuttamisekseen omalle puolelleen." Ihan sama tekee munkki Stefanos. Hänen aseenaan on vain itseironia ja arvokas hiljaisuus.
Munkin lääke totuuden, pienenkin – ja se hänelle riittää kesän tuoksujen keskellä - etsimiseksi, on vain suuria ja tunnettuja ajattelijoita hieman mullanhajuisempi, maanläheisempi, kuin runoilijan aito ihmettely maailman kauneuden ja rakastettavuuden keskellä pikkulapsen tavoin suu ammollaan ahnehtien. Ja sen hän tekee häpeilemättömästi hauskalla porinmurteella, eikä hän ole yhtä säälimätön kuten vaativa ja vakava Tolstoi, vaan armollinen ja hauska, kuin vain oman vapautensa löytänyt itseensä keskittynyt ihminen voi olla vailla huolta huomisesta, joka tulee, jos on tullakseen, tai ei tule, jos siltä niin silloin tällöin näyttää.
Munkki Stefanos laukoo totuuksia lämmöllä ja huumorilla: lait ovat hyväksyttäviä vasta, kun niissä on armoa ja ymmärrystä. Sestovin mukaan moraali ja tiede taas ovat kuin lihallisia sisaruksia, jotka ovat syntyneet samasta isästä, minkä nimi on laki tai normi. Mutta lait ja normit ovat sittenkin vain oppilaita ja jäljittelijöitä varten. Sestovin tavoite oli jonkinlainen sisäisesti vapaa luomisen tila ihmisen mielessä. Spinozan ajatus vapaudesta olla välttämättömyyden tajuamista on hänelle poissuljettu tila: "Hän käy taistelua elämän näkemisen puolesta sitä rajoittavaa järkeä vastaan ja tähtää samalla lain ja normin tuolle puolen."