Pitkälle yöhön venyneet päivät

Teksti Harald Olausen

Runokokoelmallaan Pitkälle yöhön venyneet päivät debytoivan Joonas Nykäsen vuolaat runot eivät oikeasti ole runoja sanan suomalaisessa typistetyssä mielessä, vaikka kumpuavatkin runouden suurten, ja erityisesti eri mieltä vahvasti aikanaan olleiden, vastaanhangoittelijoiden perinteestä nykypäivän päivityksinä ja postuumeina ruusuina näiden menneiden aikojen villien hurjimusten muistoa kunnioittaen. Filmihulluun ahkerasti laajoja ja syvälle meneviä elokuvaesseitä kirjoittava Nykänen on tullut kirjoituksillaan jo pienen älyllisesteettisen piirin tietoisuuteen. Nyt Nykänen vakuuttaa myös runoilijana. Nykäsen tekstit ovat samalla sekä kannanottoja, havaintoja että kommentteja nykypäivän ihmistä harhaanjohtaviin tylsyyksiin. Ne ovat henkilökohtaisen tuskan ja heterotraagisuuden kuvauksina omakohtaisia ja siksi myös koskettavia. Niistä puuttuu tyystin akateemisen runomaailman pömpöösi ideoiden ja asemien esittely.

Pragmaattisen estetiikan puolestapuhuja Richard Shusterman kirjoitti Taide, elämä ja estetiikka (Gaudeamus 2004) kirjassaan, kantilaisten ideoiden esteettisestä mielikuvasta ja arvostelmista edistäneen aikanaan romanttisen runouden muotoutumista, ja siten myös tämän ajan modernistisen formalismin oikeutusta. Se on myös eräänlainen avain suomalaista nykyrunoutta usein vaivaavaan perusongelmaan - itsensä toistoon, kopiointiin ja fiksua tietäjää leikkivään kielellisesti typerään pöhetystautiin. Shusterman kuvaa tätä kertoessaan Richard Rortyn sanoneen, että runoilijan uuden kielen täytyy lainata aina aiempaa yhteistä kieltä kehittääkseen ja korostaakseen "uudenlaisuuttaan", koska hänen menestyksensä riippuu oleellisesti julkisesta tunnustuksesta. Rorty ylisti vastakohtana Nietzcsheä, joka kuvaamalla itsensä omin termein loi itsensä, sillä konstruoimalla oman mielensä, hän loi sen ainoan osan itsestään, jolla oli merkitystä. Oman mielen luominen oli näet aina oman kielensä luomista. Sillä ihmiset eivät ole loppujen lopuksi muuta kuin läsnä - ja poissaolevia taipumuksia käyttää lauseita, jotka ilmaistiin tietyssä historiallisesti ehdollistuneessa sanastossa.

Runomaailmassakin on sama huijaaminen ja ulkokohtaisuus vallalla, kuten kaikkialla. Mutta Nykänen elää onneksi Francoise Villonin tavoin runoilijan puhdasta elämää joka solullaan - tai pyrkii (kai) tekemään niin ja sinnepäin. Joka hetki on hänelle se hetki. Niistä syntyvät hänen runojensa aiheet ja kipakka terävyys, joka on peitelty yhtä upottavaan santaan kuin Odysseysta aikoinaan maanitelleiden seireenien kutsuhuudot. Nykäsen lyriikka on sujuvaa uutta suomalaisrunoutta. Nykänen on sellainen vihainen nuori mies, jonka viha säilyy iän karttuessakin. Kun kysyn häneltä miksi hän valitsi runouden? Hän vastaa terävästi sanoissaan hieman halveksuntaa takaisin, antamatta kysymyksen sisältämän tyhmyyden valaista tietään: "Klisee varmaan, mutta en minä kyllä runoutta koskaan valinnut, pikemminkin päinvastoin. Aloin kirjoittaa runoja sen jälkeen kun minut oli hakattu sairaalakuntoon. Aloin kirjoittaa koska olin helvetin masentunut kaikesta, ennen muuta siitä, että näytti, niin kuin näyttää nykyäänkin ja tänään vielä enemmän, siltä että vetäisimme kaiken tämän viemäristä alas. Yhtä kaikki, aloin kirjoittamaan, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut hypätä kolmannentoista kerroksen parvekkeelta keskelle asvaltoitua leikkipihaa."

Aika rajua tekstiä ja poikkeuksellista sekä sujuvan älyllisen vittuilunsa että pysyvyyttä, asemaa ja primetime-kotkotuksia hylkivän radikaalin ja ei-laskelmoivan ohjelmallisuutensa ansiosta. Nykänen ei ole helppo tapaus, vaikka näkeekin maailman haihtuvan savuna ilmaan vailla ikuisia sumutusvalheita sen viihdyttävästä luonteesta. Kaikki tämä siksi, että Nykäsen mukaan hänellä oli vain kaksi vaihtoehtoa. Hän ei oikeastaan välittänyt kuolla, tai ehkä välitti, hän kiirehtii korjaamaan (merkitykset eivät ole hänelle lukittuja ikuisuuksia tai täysin varmoja ehdottomuuksia), niin, hän tuntuu rykivän kurkkuaan (en osaa sanoa, tekikö hän niin, sillä tämä "syvähaastattelu" tehtiin s-postitse, mutta luulen ja toki toivon niin...) selvittääksen edes sen, sillä päätään hän ei saa koskaan selväksi sinne pesiytyneestä ristiriidasta toisaalta olla ja toisaalta ei olla, kun ei halua eikä haluta. Tässä hän on hyvin rimbaudmainen, hyvin täsmällisesti ase valmiina laukeamaan kourassa: "Halusin kai kuolemaa, sillä oletin että se tarkoittaisi myös kärsimysten loppua, mutta en nähnyt sitä aivan välttämättömänä vielä. Tiesin, että se tapahtuu ennen pitkää joka tapauksessa. Ei minulla ollut oikeastaan kiire hautaan, vaikka elämä oli aika sietämätöntä ja on tällä hetkellä vielä sietämättömämpää. Sen sijaan, että olisin kuollut, kirjoitin runokirjan. Aloin kirjoittaa sitä konkreettisesti verelläni, sillä korvastani valui yhä verta, kun aloin kirjoittaa."

Se on selvää, että Nykänen kertoo saman asian eri sanoin. Hänen koko sielunsa valuu mutta ei viemäriin, vaan ympärillemme sanoina. Oikeastaan ne eivät ole sanoja eivätkä runoja vaan jotain ihan muuta; ne ovat olemisen välimuotoja ja kuin likaisten astioiden tiskausta samaan aikaan, kun yksikään koira ei hauku ja maan ylle on laskeutunut outo hiljaisuus ja paljon puhuva surumielisyys. Niin on tosin tapahtunut jo aikaa ennen Nykästä. Hän on vain sen tarkkana poikana pannut merkille. Ja jos häneltä kysyy, mistä hänen runonsa kertovat, hän tulee surulliseksi kysyjän ilmiselvästä tyhjyydestä ja siitä seuraavasta päätelmästä: tyhmyydestä. Eihän runot kerro mistään, hän sanoo sen jo runoissaan. Eivät ne ole runoja, hän tuntuu huutavan sisällään meille jo valmiiksi, ettemme luulisi hänen kuuluvan runopoikiin. Ne ovat enemmänkin osa häntä itseään ja hänen vastenmielisyytensä kaikkea typerää kohtaan: "Jos tietäisin sen, en olisi kirjoittanut niitä. Kriitikkoni kyllä kertovat minulle, mistä niissä on kyse."

Entä ketkä ovat olleet hänen esikuviaan ja mitä hän lukee? Siinä hän on lyyrispoliittisempi juurta jaksaen asettaen sanansa tarkasti vastaan kysyjän olettamukset, mutta millä tavalla? Kääntämällä veistä avoimessa haavassamme sisällämme. Siinä hän on oman itse luoman maailmansa herra: "Tahdotte tietää, mitä luen... No luen katujen merkkejä, luen taivaan tähtiä. En minä lue mitään. Maalauksia, klassikkoelokuvia? Miksi minä lukisin jonkun toisen kirjoja, kun voin kirjoittaa paljon parempia itse? Tarkoitan, että lukeminenhan on toisen aivojen käyttämistä: ei mitenkään omaperäistä puuhaa. Sinä lainaat jonkun toisen aivoja siksi aikaa kun luet ja sitten kun lopetat lukemisen, palautat ne. Schopenhauer katosi, dämn! Olet taas omien rajallisten aivojesi vanki, takaisin lähtöpisteessä!!"

No joka tapauksessa. Hänen teoriansa, kuten hän on jo sanonutkin, on se, että noin 95.9 prosenttia kaikista ihmisaivoista tuottavat vain mätiä ajatuksia, ja mädät aivot otetaan hänen mielestään nykyään liian vakavasti: "Kirjastot kuorsaavat mädistä aivoista. TV:stä en edes aloita. Miksi minä mätiä aivoja käyttäisin, kun vaihtoehtona on keskittyä tuoreeseen, kirkkaampaan lihaan? No, ok. On muutamia. Pakko sanoa. Rimbaud. Tsehov, Vonnegut, Brecht, Baudelaire ja Dostojevski, tietty. Vaikka joku sanoi, että Dostojevski oli onanisti. Myöhempi Knausgaard (toim. huom: käytetään tätä norjalaisten omaa muotoa; kaksi aata lausutaan aina skandinaavisissa kielissä oona) pitää varmaan mainita, vaikka olisi liian selvä, silti enemmän Bernhard, jos olisi pakko valita, jos joku painaisi Lugerin, tai nykyään varmaan todennäköisemmin Kalasnikovin, ohimolleni ja sanoisi, että nyt."

Onko hän tosissaan? Ainakin hän on lukenut tarkkaan sivu sivulta Knausgaardia ymmärtäen ibseniläisen elämänvalheen paljastamisen kuuluvan jokaisen vastaanhangoittelevan älykön opintojen peruskurssiin (mutta ei Suomessa), mistä ponnistaa eteenpäin tai taaksepäin, kukin omien mielihalujensa mukaan. HYVÄ! Tolstoita hän ei (onneksi, sillä se olisi turhaa ajanhukkaa) jaksa, ei ainakaan vielä. Hänen aikansa ei riitä kaikkeen. Aika ei ole vielä hänestä kypsä: "Sama homma Shakespearella. Näin muutaman näytelmän ja ne olivat vitun tylsiä. Ollako vai eikö olla? Ei se ole mikään kysymys, jota kannattaisi alkaa miettimään. Ehkä jos tulen vanhaksi, niin sitten. Vanhuus on totta kai juttu joka tapahtuu kaikille, jotka elävät tarpeeksi pitkään." Tässä hän on väärässä ja menee päistikkää männikköön. Siksi hänelle sopii kotiläksyksi tunnetun kirjallisuuskriitikko Harold Bloom sanat, etsi sellaista mikä tulee sinua lähelle, mitä voidaan käyttää asioiden punnitsemiseen ja harkitsemiseen, ja mikä puhuttelee sinua ikään kuin teillä olisi yksi ja ainoa, ajan tyranniasta vapaa luonto. Tämä tarkoittaa käytännöllisesti ilmaistuna: löydä ensin Shakespeare ja anna hänen sitten löytää sinut!

Kirjailijaksi tullaan vain Nykäsen tavoin lukemalla mahdollisimman paljon sellaista, joka itseään kiinnostaa, ja Erno Paasilinnan sanoin, kirjoittamalla. Harold Bloom muistutti vielä lukemisen olevan yhden suuremmista nautinnoista, joita yksinolo voi tarjota. Hänen mukaansa emme lukeneet pelkästään siksi, ettemme voineet tuntea kyllin monia ihmisiä, vaan myös siksi, että ystävyys oli niin uhanalainen, niin altis vähenemään tai katoamaan etäisyyden, ajan, vastakaiun puutteen ja kaikkien perhe - ja tunne - elämän murheiden vaikutuksesta. Hyvä kirja oli aina myös hyvä, ja joskus jopa ainoa ystävä. Bloomin sanoin kysymys siitä, miten tulisi lukea, johti aina myös lukemisen motiiveihin ja tarkoituksiin; jos ihmisen oli tarkoitus säilyttää edes jonkinlainen kyky muodostaa omat arvionsa mielipiteestä, on tärkeää, että he jatkoivat lukemista nimenomaan oman itsensä takia.

Kyllä Nykänen tämän tajuaa ja hyväksyy, vaikkei halua puhua siitä vielä. Seuraavaksi Nykänen päättää olla julma ja sanoa jotain "ehkä" yllättävää: "Werner Herzog (mutta hän ei ole varmastikaan nähnyt sitä, miten herra H munaa itsensä turhalla nöyristelyllään ja G:n puolelle historiassa asettuessaan dokumentissaan Meeting Gorbatsov - https://www.digivallila.com/l/meeting-gorbatsev/). Pidän hänen kirjoistaan ja elokuvistaan kovin, mutta hän ei edusta minulle isoja aivoja, vaan suurta sielua. Sielu on tärkeämpää kuin suuret aivot siinä missä otan sydämen mieluummin lukuun, kun jonkun ulkoisen ominaisuuden. Esimerkiksi nainen, joka on ruma, mutta jolla on jalo sydän, on paljon siedettävämpi kuin kaunis akka, joka toimii julmasti. Perusasioita. Pakko kuitenkin lisätä, tiedättekö mitä Bukowski sanoi? Rumuutta ei ole. Ei ole ulkoisesti rumaa ihmistä. Hän sanoi niin. Mielestäni on silti rumia tekoja, joihin kauniitkin voivat tuntea vetoa."

Mutta miten se sielujen määrä sitten?, hän jatkaa tarkkoja pohdintojaan: "Lisääntyykö sielut samassa määrin kuin ihmiset? Ei mennä siihen. Voisin kuvitella, että esimerkiksi delfiineillä on paljon kauniimmat sielut kuin kellään ihmisellä, mutta en ole toistaiseksi lukenut yhtään delfiinin kirjoittamaa kirjaa: he, katsokaa, eivät varmaan sellaisia edes tarvitsisi. Luulen, että he kommunikoivat paljon syvemmällä tasolla. Dostojevski, tämä onanisti, niin kuin eräs kriitikko häntä kuvaili, sanoi, että kauneus pelastaa maailman. Mutta mikä sitten on kaunista? Mielestäni esimerkiksi pitkä hame naisella on kaunis asia. Ei edes syksyinen kurkien lento, ei edes tähtikirkas taivas, ei edes Veskun huilun haikein, herkin ja hienoin sointi ole niin kaunis asia kuin pitkä hame naisella. Näkyvä liha on vain näkyvää lihaa, ei mitään mitä riisua. Pitkä hame taas herättää eloon mielikuvituksen ja antaa todella intoa. Sisältä voi löytyä vaikka mitä: ydintuhokoneen käyttöjärjestelmä tai hienorobotiikkaa tai portti toiseen todellisuuteen. Mitä siellä on? minä pidän siitä, että saan kysyä itseltäni. Mitä hän säilyttää hameensa alla?"

Eikä Nykänen lopeta siihen. Hänellä ei ole mitään muuta kuin aikaa ja sanoja, eikä hän halua tuhlata turhuuksiin kumpaakaan, vaan ampua niitä tarkoin valittuihin maaleihinsa, jos nyt runoilla on vielä jotain voimaa (Turkan Aiheita-novellikokoelmassa ainakin niin kerrotaan olevan eräässä novellissa): "Muslimit ovat keksineet burkan ja minä voisin ylistää sitä. Se lisää mielikuvitustamme, eivätkä naiset voi silloin käyttää viimeistä asettaan miehiä vastaan: kauneutta, joka pistää miehet hämilleen ja vie heidän huomion paljon tärkeimmistä asioista. Burkien maailmassa voimme keskittyä paljon paremmin siihen, mitä todella olemme ja mitä tapahtuu todella, kun turhanpäiväiset halut eivät vaivaa meitä alinomaa, ja ohjaa ajatteluamme väärille urille. Kauneus on tehty hämmentämään meitä."

Vaikka Islam olisikin erittäin typerä uskonto, niin kuin Houellebecq hänen muistaakseen väitti, joka nyt otetaan täällä vastaan seuraavana pääuskontona (siihen hän ei ota kantaa), aivan kaikki siinä ei ole täydellisen negatiivista: ruoka ja burkakulttuuri... Ihmisistä, kaikista uskovaisista, Nykänen ajattelee, että hän joka on löytänyt Jumalan, pitää sen ihan omana tietonaan, eikä kerro siitä muille. Sama pätee hänestä myös moneen perusasiaan: hän joka saarnaa rauhaa, aloittaa kaikki sodat; hän joka puhuu rakkaudesta, ei omista sitä. Jos puolestaan aikoo rakastaa, on parempi Nykäsen mielestä aloittaa se itsestään: "Olet vastuussa omista tunteistasi. Joku sartrelainen sanoo näin, tai jotain sellaista. Aika hyvä tokaisu, vaikka en ole kyllä aivan varma, miten pitkälle se pätee. Olen nähnyt esimerkiksi ihmisen, joka rakkauden runtelemana ja vintti siksi aika helvetin pimeänä hakkaa moralla ikkunaan ja kiroilee lapsille ja uhkaa murhata heidät. Olen nähnyt tämän läheltä. Voiko tuollaista järkensä menettänyttä ihmisrukkaa pitää edes vastuussa kaikista teoistaan? Sartre sanoisi ehkä, että voi. Tunteet heittelevät kuin pyörremyrsky, mutta olet niistä vastuussa niin kuin siitä, mitä teet, vaikka tekisitkin jotain muuta, mitä itse tahdot. Kirjallisuuteni kuitenkin pyrkii ymmärtämään tällaisia hahmoja, jotka ovat astuneet vähintään hetkellisesti kaiken selväjärkisyyden tuolle puolen: joku rakastuu runoissani atomipommiin, toinen uhkaa lapsia moralla ja yrittää hukuttaa vauvaa. Sen taisin jättää kyllä sivuun. Asuin itä-Pasilassa lapsuuteni ja näin kaikenlaisia ihmisiä, myös hyvin vastenmielisiä. Pari tuttuani teki itsemurhan. Se on heidän oma valintansa. Mielestäni, jos ihmiselle on annettu elämä, jos hänet on heitetty tähän elämään, hän saa kyllä itse päättää, jatkaako sitä."

Nykänen sanoo runoissaan ja tuotannossaan ylipäänsä tutkivansa vain ihmistä ja ihmisen sielua. Se on niin valtava aihealue, että siihen voi hyvin käyttää koko ihmiselämän, siihen voisi käyttää monta elämää. Dynamiikka ihmisten välillä herättää hänen mielenkiintonsa: "Se kun joku ajaa suhteen päätteeksi huoltoasemalle ja kaataa bensakanisterin sisällön päällensä ja tuikkaa itsensä palamaan." Hän on siis edelleenkin vihainen nuorimies. Entä millaisia ohjeita hän antaisi nuoremmille kirjoittajille: "Ei mitään kovin kummoista. Pitää elää ja lukea oikeaa kirjallisuutta, hyvää kirjallisuutta. Välttäkää huonoja kirjailijoita. Lukekaa hyviä. Se käy mainokseksi itselleni. Muistakaa että 95.9 prosenttia kirjallisuudesta on skeidaa. 4.1 prosenttia, jota minä myös edustan, kannattaa lukea. Sitä kamaa kannattaa välttää, mitä koulut syöttävät. Löytäkää omat mestarinne, omat opettajanne, jotka tuskin sijaitsevat kouluissa, ei minun opettajani ainakaan sijainneet. Lukekaa. Ei pelkästään oppiakseen. Minä en esimerkiksi koskaan lue mitään oppiakseni jotakin, päinvastoin! Meitä ollaan aivopesty niin pitkään kouluissa, että jonkun pitää tulla ja epäaivopestä meidät. Pelastaa meidät siltä, mitä meille on jo tehty, mitä kasvatus ja koulutus tekee: tekee meistä vähemmän heitä, joita todella olemme. Kirjallisuus saattaa meidät sinne, missä olemme se, miksi tulemme. Siitä syystä on kirjallisuus, muu on propagandaa tai jotain idealismia. Ainiin, vielä yksi asia! Ei ole väliä, milloin aloitat, kunhan aloitat ja osaat myös lopettaa oikeaan aikaan. Pitää osata pitää ovea auki, mutta myös sulkea se hyvällä hetkellä. Kirjallisuuteen pätee sama kuin elämään ylipäänsä: ei riitä että elää, on kuoltava hyvään aikaan. Mikään hyvä ei kestä kauan. Jos aloittaa rummuilla, pitää lopettaa TNT:llä! Muistakaa Henry Milleriä. Hän oli ensimmäinen opettajani."

Työ kirjailijoilla on Nykäsen mukaan suuri ja vaikea, sillä vastassa on koko järjestelmä, jonka kätyreitä suurin osa ihmisistä on. Hyvin moni ei edes tiedä sitä, mutta aivopesu on sellaista. Siihen lisätään tulevaisuudessa robotit, joita ei edes voi tietää roboteiksi, koska he ovat naamioituneet ihmisiksi, niin vastassa ei ole vain näkymättömät armeijat, vaan koko maailma. Nykäsen mukaan osa noista roboteista ei edes itse tiedä olevansa robotteja. Hullua, eikö niin hän sanoo? Joskus vainoharhoissa ilmenee kuitenkin enemmän kuin totuuden siemen. Ja jos voit pelastaa edes yhden ihmisen, työ kannattaa tehdä. Yksin kaikkia vastaan: "On asioita, joita voi pelätä, mutta sitten voi olla pelkäämättä. Ehkä se onnistuu. Tunsin miehen, joka pelkäsi jatkuvasti, että hänen autonsa varastetaan. Hän silmäili ikkunasta verhon takaa kadulle alituiseen ja vaani ohikulkijoita. Hän luuli, että joku niistä suunnittelee autovarkautta. Joku suunnittelee aina autovarkautta. Lopulta pelko tarttui myös tämän miehen vaimoon. Kummatkin heistä pelkäsivät kuollakseen, että miehen auto varastetaan. Viimein pelko toteutui, joku nyysi auton. He saattoivat sitten huokaista helpotuksesta: kun auto oli jo menetetty, ei tarvinnut enää pelätä, että sen menettää. Peloilla, kuten haaveilla, on toteutumisen mahdollisuuden ominaisuus, eikö niin? No, joka tapauksessa, jos esimerkiksi on menettänyt järkensä, niin ei enää tarvitse pelätä sitä, että menettäisi järkensä. Tämähän on selvää."

Nykänen sanoo kirjoittaneensa kauan sitten Prismaesseen, jossa hän yritti kuvata sitä kauhua, minkä nuo valtavat, usein ilmeettömät tavaratalot saivat hänessä aikaan. Hän yhdistin siinä Baudelairen ja Nietzschen, entiset opettajansa tai ainakin hän pyrki siihen. Kukaan ei kuitenkaan huomannut sitä ja niin varmaan parasta; hänestä tuntui silti, ettei kukaan voinut jakaa hänen kauhuaan ja inhoaan ja ahdistustaan: "Se elää minussa yhä, vaikka yritin jakaa sen: ehkä joku ahdistui samalla tavalla, nimittäin. Miksi ei ahdistuisi, minä kysyn? Minulla on alituiseen sellainen tunne, että joku seisoo takanani ja osoittaa aseenpiipulla takaraivooni. Eikö tämän tunteen pitäisi kuulua jokaiselle, kun silmäillään nykymenoa? Tavaraa on täällä niin paljon, että tätä tyhjyyttä on vaikea käsittää; tavaraa on niin helvetisti, että olemme hukanneet henkemme siihen ja silti olemme vielä elossa. Sielu on lähtenyt, mutta me näytämme siltä kuin eläisimme; me olemme robotteja, jotka liikkuvat tavaroiden keskellä. Loputtomasti tavaraa. Loputtomasti tyhjyyttä. Niiden hallien sisällä, loputtomia käytäviä samoillessani, loputtoman tavarapaljouden keskellä alan usein epäilemään, olenko edes olemassa. Katson käsiäni, tunnustelen toisella kädellä toista kättäni ja nipistän, voi ihmettä, onko tämä illuusiota! Kauhu muuttuu konkreettiseksi. Ihmettelen vain, miksei kukaan huuda!"

Nykänen jaksaa muistaa myös uusavuttoman aikakauden uushengettömyydestä, missä hyvät aikeet takaavat vain lisää surkeutta ja onnettomuuksia, kunhan vain tarpeeksi unohdetaan oma asia. Miksi joku tekisi jotain, tai olisi tekevinäään yhteiskuntasopuilu varsinaisena maalinaan: "Ja nyt jopa vasemmiston äänitorvet ovat alkaneet puhumaan ostovoimasta ja talouden tilasta. Eikö se ollut aiemmin porvareiden tonttia? Loputon jauhaminen työstä. Sanotaan, että nyt on ihan paska taloustilanne, joten se pitää yrittää parantaa. Niinpä leikataan tästä ja tästä, vaikkapa; samaan aikaan kun nämä hahmot nostavat itse muhkeita palkkashekkejä ja korottavat omaa palkkaansa ja puhuvat sitten ilmastonmuutoksesta samaan aikaan kun valmistelevat taas uutta kaukomatkaa Nevadaan tai Bora Boraan tai Timbuktuun tai ties minne, tai miettivät uuden urheiluauton ostamista, niin samaan aikaan nämä piruparat päivittelevät sitä, että tilanne on paska. Leikataan. Ja usein, jos jalka on mädäntynyt ja siinä on kuolio, he leikkaavat jalan sijaan pään irti ruumiista. On se tapa parantaa potilas, parantaa elämisestä, nimenomaan."

Niinhän on ollut Nykösen mukaan aina ihmisten keskuudessa. Sitä ei voi muuttaa: kun yksi idiootti korvataan toisella vallan pelikentässä, niin tämä toinen muuttuu siksi, miksi valta hänet tekee: uudeksi idiootiksi; osat vaihtavat paikkoja, vallankumous saapuu Nykänen huokaa (ehkä), mutta asiat muuttuvat vain näennäisesti. Ihmisrotua ei voi muuttaa, joten on yhdentekevää vallan ja sorsittujen näkökulmasta, että suoritettaisiin taas uusi vallankumous. Aina tulee uusi sortaja, aina löytyy uusia sorrettavia: "Tänään hän on herra, huomenna orja ja niin edelleen ja niin edelleen. Orwell on jo todellisuutta. Jos murhaat yhden sortajan, saat kaksi kärpästä yhdellä iskulla: siinä häviää sekä sortaja että sorrettu. Tämä saattoi hyvin olla Sartren eräs nihilistisin ajatus. En oikein luota siihen, että se olisi todella vallankumouksellista, siis muuttaisi pidemmän päälle mitään. Mielestäni aina nuo paikat täytetään. Kun yhdestä tulee herra, toiset muuttuvat orjiksi ja niin edelleen, eikö niin?"

Nyt Nykäsestä näyttää siltä, että vasemmisto olisi hetkittäin muuttunut oikeistoksi, voi käydä toisin päinkin, vaikka siitä ei ole vielä näkynyt merkkejä. Hän ei luottaisi enää kehenkään, ei kumpaankaan laitaan; kun ihminen päästetään valtaan, olipa hänellä kuinka jalo sydän, ennen pitkää tämä valta mädättää sen, sydämen; ihminen katoaa kauas siitä, mitä oli. Liitää rahan kanssa yläilmoille hän tuhahtaa (ehkä), kauas kansasta, kauas ihmisistä, joita sorretaan, vaikka väittäisikin puhuvan kansan puolesta. Mielellään hän puhuu vasemmistoporvareista ja anarkistipankkiireista, ja on siinä Fernandoa Pessoan kanssa samaa mieltä. Todellisuus on hänestä ainakin noin monimutkainen, ellei peräti hieman enemmänkin.

Monet runot Nykäsen albubilla tuntuvat tutuilta aihepiirinsä takia. Niistä näkyy tietty sukulaisiseluisuus kuuluisimpiin esikuviinsa maailmankirjallisuudessa, mutta niin pitääkin. Nykäsen runoissa näennäisesti rennon havainnoinnin ja jutuskelun keskellä tikittää vaarallinen pommi makaaberina elämän väärin ymmärtämisenä, mikä tässä tapauksessa on sen oikein ymmärtämistä, kun oikein tarkkaana siaa katsoo ja lukee rauhassa Nykäsen soljuvia tekstejä. Nykänen on luonut siis oman vastaanhangoittelijan maailmansa, jossa hänellä on kanttia olla eri mieltä. Mutta mitä uutta hän omasta mielestään tämän lisäksi tuo runouteen?

"Kaiken voisi laittaa uusiksi, mutta se ei koskaan toimi hyvin, jos ei tunne perinteitä ja rakenna niiden päälle. Sitä paitsi, jos asia pelaa, sitä ei kannata korjata. Enemmän kuin kannatan uusiksi laittamista, kannatan vanhemman päälle rakentamista; että jatketaan siitä, missä ollaan, ei mennä purkamaan kauniita asioita. Vähän esimerkiksi vituttaa vielä, että Kavi siirrettiin turvapaikka-Orionista turistikeskuksen ilmeettömään auditorioon, mutta minkä sille voi. Miksi tehdään muutoksia asioihin, jotka jo toimivat? Paljon muutetaan politiikassa, mutta muutos sinänsä ei ole aina hyvästä: säilyttäisin itse ne asiat, jotka pelaavat. Sama pätee runouteen. Sen on oltava selvää ja jos se on kokeellista, kokeellisuuden tulee olla taiten tehtyä. Kaiken voi sanoa selvästi ja siitä, mistä ei voi puhua, täytyy tehdä taidetta. Ei mitään hakuammuntaa, mitä se suurimmaksi osaksi on, kun puhutaan uudistamisesta... Joyce uudisti, Bukowski uudisti, joku Rimbaud, toden totta, uudisti, ja sitä rataa. Meillä ehkä uudisti joku Lindstendt ja Oneiron. Salmenniemi. Sellaisesta pidän. En kyllä tunne eitä muuten. Name droppailua!..."

Palataan hieman takaisin ja kysytään Joonas Nykäseltä vielä kerran (kun eduskuntavaaleihin on aikaa enää alle puoli vuotta ettei vain vasemmistoliitto pyytäisi häntä pelastavaksi enkelikseen Pentti Saarikosken esimerkin tavoin 1966 vaaleissa, missä Saarikoski oli päästä eduskuntaan - tämä on tietenkin vitsi!) mitä hän oikein ajattelee politiikasta? Huomatkaa vastauksen "tunnustuksellinen knausgaardilaisuus" ja kirjakielen oikeaoppinen pilkutus. Poissa ovat nykyisin tusinatoimittajien raiskaaman suomenkielen puuromainen sekavuus ja yksinkertaistetut kielikuvat.

"Kuulkaa, tieto lisää tuskaa, eikö niin? Te elätte niin pitkään mielenrauhassa, kun ette tiedä mitään siitä, että vaimonne makaa muiden kanssa. Eikö vain? No mielestäni on niin, ettei moni kulttuurivaikuttaja, vai miksi heitä kutsutaan, tahdo tietää, mitä kaduilla oikeasti tapahtuu. He elävät jossain isänsä tai tätinsä talossa ja rämpyttävät yksityissaunoissaan kitaraa tai pimputtelevat pianoa tai kirjoittavat runolehtiin. Vanhemmat tai sukulaiset elättävät tätä hommaa, eikä kenelläkään heistä ole sydäntä sanoa totuutta näille ihmisille. Niin, tällaisen tyypin, silloin kun hän alkaa poliitikoksi, on hyvin helppo sanoa, että tulkaa kaikki tänne vaan. Kyllä se käy niin pitkään, kun nämä kaikki eivät ilmesty hänen takapihalleen, tai putkahda äkkiä kuin tyhjästä hänen kauppamatkansa varrelle ja viillä kurkkua auki, tai ryntää joukolla niihin baareihin, jossa viettää aikaa. He ovat turvassa, ehkä muurien takana tai saarella tai tornissa tai suojatussa laitoksessa, ja kutsuvat sieltä käsin muut ihmiset tänne ja tämä toimii heille hyvin, maailmanparantajille, niin pitkään kuin heidän piilopaikkojaan ei löydetä.

Itsestäänselvää Nykäsestä on kuitenkin se, että ukrainalaisia pitää nyt auttaa kaikin keinoin: "Ja Venäjä, voi vittu, en ala siitä sillä verenpaineeni räjähtää silloin vaarallisen korkealle. Sitten, kun nuo idioottijohtajat on saatu pois päiväjärjestyksestä ja murhaajat on siivottu ja ukrainalaisten teurastaminen ja tuo kansanmurha lopetettu ja Venäjä hävinnyt, sitten on todella mietittävä tällä hetkellä vähäisempiä, mutta tulevaisuudessa tärkeitä asioita, kuten sitä, ketkä hyötyvät siitä, että jostain maapallon toisesta kolkasta saapuu yhä tänne joukoittain nuoria miehiä? Kuka hyötyy siitä? Sen sijaan, ettei luotaisi hyviä olosuhteita näille ihmisille heidän omissa kotimaissaan, heidät otetaan tänne. Mistä syystä täällä on hyvin vaikutusvaltainen joukko, jotka kannustaa tätä ilmiötä? Tiedän nyt että liikun alueella, josta ei saisi puhua, sillä liberaalit, paradoksista kyllä, pitävät joitain asioita tabuina ja tämä lienee yksi niistä."

Nykänen ajattelee siis hyvinkin radikaalisti taiteilijaksi vastoin yleistä taiteilijakaanonia, ja on hengenvaarallisesti (sillä ei saa varmastikaan lausumillaan totuuksilla liiemmin ystäviä ja tukijoita) normikriittinen ajan hengen vastaisesti, mikä nostaa kiinnostusta sekä tyyppiin että hänen mielpiteisiinsä. Hän ei siis halua kuulua punavihreään muotijengiin - näihin keskustassa asuviin "elämäntapavasemmistolaisiin", jotka hengailevat yhdessä keskustan baareissa kehumassa toistensa edistyksellisyyttä ja vastustamalla valkoiseksi maalattuja puistopenkkejä siksi, että ne edustavat vähintäänkin kyseenalaista valkoisen miehen perseen istumaa patriarkaalista, ja naisia sekä värillisiä sortanutta aikaa, ja on siksi tuhottava kielestä ja mielestä sanana, ja on siksi asetettava boikottiin, tai ainakin kiellettyjen asioiden listalle Ylessä ja Ruskeiden tyttöjen vegaanibileissä.

"Minusta tuntuu siltä, että he eivät tiedä mitä tekevät. Tai sitten tietävät, mutta eivät piittaa seuraamuksista, sillä seuraamukset eivät koske suoraan heitä itseään. Väkivallan uhka elää kaduilla koko ajan, mitä muuta voin sanoa: se elää niillä kaduilla, joissa minä elän: olen aina asunut laitakaupungilla, olen aina myös halunnut pois laitakaupungilta monesta syystä, mutta silti, näyttää, että olen aina laitakaupungin asukas ja puolustan siinä mielessä laitakaupunkielämää sellaisia päätöksiä vastaan, jotka suorastaan pilailevat laitakaupunkien kustannuksella. Marginaalissa eläviä potkitaan, sillä se on helpompaa. Kukaan ei näytä vastustavan. Ei helteestä läkähtynyt koirakaan jaksa purra kättä joka sitä iskee."

Pitää muistaa, että Joonas Nykänen kuuluu myös Filmihullun kuumaan ytimeen ja on toiselta taiteelliselta minältään lehden reportteri ja esseisti, mitä elokuvaestetiikkaan ja sen viljelyyn kaupallista vastaava roskaa vastustamaan nousi aikoinaan lehden perustaja Peter von Baghin synnyttämä kuuskytlukulainen radikaali elokuva-analyysi, elokuva-arkisto ja Aki Kaurismäen elokuvatkin.

"Kun mestari Kaurismäki teki elokuvan laitakaupungista, hän kuvasi jotain Ruoholahtea tai Kalliota, sehän on aivan siinä keskustassa, mutta hän ei mennyt koskaan laidemmalle; minä tulen vielä laidemmalta ja tiedän, että se on paljon laidempi paikka kuin Kaurismäen elokuvissa. Jos hän menisi niin laidalle, jopa hän, mestari, hämmästyisi niistä kovanaamoista, joita siellä elää. Homma on todella paradoksaalinen, eikä mitenkään yksinkertainen. Suurin osa ihmisistä, reilusti suurin osa, jotka tulevat tänne, on hyviä. Mukavia ihmisiä, hyvää tahtovia ihmisiä. Tuovat paljon hyvää mukanaan. Rikastuttavat kulttuuria. Sitten on joukko, joka saattaa jengiytyä tai muuta sellaista, jotkut ottavat oppia gangsterielokuvista, ja haluavat elää kuin mafiaveljet ja kuin roistot Scorsesen elokuvissa tai ties missä. Sellaista ilkeää sontaa. Ei mitenkään cool. Jotkut yrittävät elää kuin arpinaamagangsterit ja muut idiootit, ja muuttuvat samassa täydellisiksi klovneiksi, jotka voivat olla vaarallisia. Luullakseni on helpompaa toimia noin, jos ei ole syntynyt tässä maassa ja omaa ehkä siksi kunnioitusta tätä maata kohtaan."

Mutta niin on Nykäsen mukaan kaikkialla, missä ihmisiä on: rasismia on kaikissa joukoissa. Samasta kirjoittaa professori Timo Airaksinen dosenttivaimonsa Heta Gyllingin kanssa tuottamassani kirjassa (osa suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektia vuosina 2018-2022) Suvaitsevaisuus - erään taistelun kuvaus (Arktinen banaani 2020). Joskus jotkut ovat tulleet iholle, ryöstäneet, pyrkineet hakkaamaan ja sen sellaista, ei vain näkymätöntä uhkaa, vaan ihan konkreettistakin väkivaltaa, puukoilla ja aseilla leikkimistä ja uhkailua. Erään hänen kaverinsa takaraivoon painettiin kerran pistooli ja hänet vietiin pankkiautomaatille: "Luullakseni hän oli palaamassa uimahallista kotiinsa. Tuollaiset jutut jättävät tietenkin pahanmaun suuhun pitkäksi aikaa: jotkut käyttävät tätä tietoa hyväkseen ja sitä rataa. Se tietenkin ärsyttää, kun tätä ei oteta lukuun, kun jengi joka ei joudu elämään kaduilla, tekee päätökset. Sama juttu on kun liberalistiset tyypit alkavat puhumaan oikeuksista tai vaikka seksistä tajuamatta ollenkaan, ettei oikeuksia ole, ja että on paljon ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä vailla seksiä. Silloin ei kuulosta reilulta julistaa sitä, että seksuaalisuus ja sen toteuttaminen kuuluu kaikille."

Lisää politiikkaa: Nykänen pitää hummuksesta, kebabista yleensä, shushista, naanleivästä, kiinalaisesta ruuasta, Hassanin runot ovat hänestä helvetin kova juttu, ja niin edelleen ja sitä rataa. Hänessä on ainesta ja asennetta vaikka koko Ahvenmaata (huono vitsi? enemmän, ja rohkeutta olla sitä mieltä, mitä on, ja toista mieltä, mitä muut, jopa (ehkä) hänen kaverinsa ja vihollisensa ovat. Suurin osa merkittävistä elokuvista, jotka Nykänen on nähnyt, ovat tulleet jostain muualta kuin täältä: "Pidän tänne tuon kauan jauhetun globalisaationperkeleen tuomasta ruuasta, nautin siitä tosiaan: vaikka pidän ehkä enemmän karjalanpaistista, poronkäristyksestä, lohikeitosta, kalakukosta tai mykyrokasta, en sulkisi vielä yhtään kebabravintolaa. Eivätkö Huhtasaaren äänestäjät käy koskaan syömässä kebabia? Vaikka ongelmia ei ilmenisi, muukalaisviha kuuluu ihmisrotuun, valitettavasti, olen siitä aika varma: muurahaiset hyökkäävät vieraan keon muurahaisen kimppuun ja repivät tämän joukolla palasiksi, opin tämän jo lapsena: kaikista joukoista löytyy vihaa vierasihmisiä kohtaan."

Aina eivät ihmiset ole Nykäsen mukaan yhtään muurahaisia parempia. Luoteja voi sataa mistä suunnasta tahansa: "Ja kuka, sitä paitsi, minua viimeksi iski yrittäen todennäköisesti murhata minut? No, natsi tietenkin! Tarkoitan tässä siis ihmistä, joka identifoituu natsiksi, sitä sellaista, tiedättehän, että puhuu Hitleristä ylistävään sävyyn ja kannattaa Mussolinia, pitää natsilauluista ja sitä rataa ja jauhaa antisemitististä paskaa. Sellainen natsi oli mielestäni hetken aikaa mielenkiintoinen ilmentymä tänä aikana, jolloin suvaitsevaiset eivät tietenkään voi sellaista suvaita. Jonkinlaisen kaiken vieroksutun ja hyvästä syystä vieroksutun ruumiillistuma. Ja, hölmö kun olen, tuntui jopa turvalliselta seurata hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, joita kukaan muu ei halunnut, siltä tuntui, kuulla, tai panna merkille mitenkään, ja se tuntui turvalliselta siis niin kauan kunnes iski tosiaan päähän aivan yllättäen ties millä baarituopilla, ties mistä syystä; minähän pyörryin heti ja jouduin sairaalaan. Oma vikanihan se on, miksi liikuin sellaisen ihmisen keskuudessa? Miksi minä en pelännyt tarpeeksi? Ihmistä ei voi, tiedän tämän nyt todella, koskaan pelätä liikaa!"

Nykänen on inhorealisti, joka osaa suhtautua näkemäänsä ja kokemaansa tyynen rauhallisesti sitä terävästi arvioiden - siitä huolimatta että se selvästikin inhottaa häntä, kuten kunnon kyyninen realisti konsanaan: "Ja kun puhutaan joukoista, mistä tahansa ihmisjoukoista, niin niistä löytyy aina takuuvarmasti vähintään yksi, joka vihaa sinua palavasti. Joskus se yksi voi riittää. Liberaaleilla taitaa olla jotain yhteistä uskonhihhuleiden kanssa, tarkoitan nimittäin varmuus siitä, että juuri he ovat oikeassa. Ja jos joku esittää pienenkään vastaväitteen, tarkoittaa se heille, että vastaväittäjät ovat väärässä, mitä lie vääräuskoisia ja muuta sellaista sontaa; puhuvat helvetistä, sitten. Sehän on julmin ajattelua kohtaa kehitetty rikos. Jos jokin helvetti todella on, se on tässä ja nyt, ja me olemme siellä jo ja se on kokonaan ihmisten aikaansaama. Ja mitä tulee oikeaan ja väärään, minulle se on aivan yhdentekevää, kuka on oikeassa tai kuka väärässä. Jos liberaaleilla sanoo väärän sanan, joutuu ehkä boikottiin, mutta uskovaiset sanovat, että jopa väärät ajatukset johtavat helvettiin. En tiedä mitään yhtä taantumuksellista ajatusta! Se kieltäisi kaiken tieteen ja suuren osan taiteestakin! Mutta onhan meillä Nietzsche, joka käytti paljon energiaa kumotakseen kaiken sellaisen, joka esti meitä liikkumasta niihin suuntiin, joita ei ole vielä edes nimetty; niille mantereille, jotka odottavat yhä löytäjäänsä; kohti niitä rakkauksia, jotka syventävät elämäämme. Kärsimyksieni keskellä minulle sanottiin, että rukoile. Kirjoittaminen on tapani rukoilla."

Lisää politiikkaa. Nykänen vaihtaa vaihteen isommalla ja menee kovaa vauhtia eteenpäin jyrkässä ylämäessä: "Kaikki on poliittista. Jos pieraiset jossain vahingossa, sekin on poliittinen teko. Jep. Haluaisin kuitenkin, jos minulta kysyttäisiin, säilyttää tämän peripohjalaisen suomalaisen kulttuurin, sillä siinä on paljon, mitä rakastan, hyvin paljon rakastan omaa autistista suomalaisuuttani ja tämän maan kauneutta, kaikkia järviä ja metsiä ja tundraa ja ihmeellistä valoa, mutta niin tuskin tulee käymään, että tämä kulttuuri säilyisi enää kovin montaa sataa vuotta. Voi olla, että Spenglerin profetiat käyvät toteen: kulttuurit syövät toisensa, ja jos historiaa vilkuilee, se ei ole koskaan tapahtunut ilman verenvuodatusta ja väkivaltaa. Entäpä sitten ne kulttuuripiirit? Niistähän te olette yhä kovin kiinnostuneita. Eivät yhtään sen parempaa joukkoa. Tiesin jo nuorena köyhänä ihmisenä, etteivät he ole sen parempia kuin me: rikkaat eivät ole sen parempia, sain kokea sen vielä uudelleen vähän vanhempana, silloin kun tutustuin näihin ihmisiin, joita köyhimpinä aikoinani, silloin kun nälkä vaikutti olevan ainut seuralaiseni, näin ainoastaan märiltä kaduilta käsin mukavilta näyttävissä ravintoloissa, katselin heitä pimeydestä, tuota valoa ja glamouria, johon en itse ollut päässyt osalliseksi, joka oli niin kaukaista elämälleni, etten osannut edes kaivata sitä, elämässä, jossa pääasia oli saada jotain suuhunsa sinä päivänä tai kahtena, ei olisi voinut uneksia mitään sellaista, elämästä, jossa olisi ihmisiä, jotka tahtovat sinulle hyvää. Silloin en osannut aavistaa, mikä minua odottaa."

Pääpiirre, jonka Nykänen sanoo pistäneensä merkille kulttuuri-ihmisissä, oli se, että he olivat rahan ansiosta kyenneet suojautumaan katuelämältä, eivätkä siksi tienneet yhtään mitään siitä, mitä todellisille ihmisille kuuluu - ei heidän tarvitsekaan tietää sellaisesta! Nyt nämä ihmiset elävät Nykäsen mielestä unessa ja jakavat untaan sosiaalisessa mediassa; he eivät tiedä mistään muusta, siksi he eivät voikaan välittää mistään muusta kuin siitä, mikä koskee heidän untaan:

"He katsovat ranskalaisia porvareista kertovia elokuvia ja yrittävät sitten elää kuin he: heidän suurin kriisinsä koskee ihmissuhteita, suhdetta isään tai suhdetta äitiin, ei koskaan sitä, saako huomenna leipää suuhunsa tai pitääkö varoa luoteja jossain. He lukevat porvarillista kirjallisuutta ja tuottavat sitä itse. Kirjallisuushan syntyi pääosin porvarillisuudesta käsin ja eli pitkään sen ehdoilla, sillä työläisillä ei ollut aikaa, eikä resursseja kirjoittaa, eikä kyllä varmaan monessa tapauksessa mitään kykyäkään siihen, eikä kukaan halunnut sitä paitsi kuunnella, mitä sanottavaa heillä olisi; he jotka omistivat painomustekoneet, painattivat vain omiensa kamaa; siksi työläiskirjallisuus on harvinaista, siksi kirjallisuus ylipäänsä on harvinaista työväenihmisten parissa; tämä on oma kokemukseni. Jos jotain on luettu, niin jonkun Tervon juttuja tai muuta sellaista. Kuka lukee Tervoa? Kuka Hotakaista? Puhumattakaan jostain Sofi Oksasesta. He lukevat niitä, jotka eivät tiedä paremmasta. Kukaan ei ole kertonut heille, että tuo nyt on ihan keskinkertaista soopaa, että siihen ei kannata käyttää aikaa, eikä rahaa. Ihmisiä ollaan huijattu perinpohjaisesti ja ylittämättömästi silläkin, että juuri edellä mainittuja, joihin en tuhlaisi itse hetkeäkään aikaani, ollaan ylläpidetty muhkeilla palkoilla ja palkinnoilla."

Nykäsen raadollinen analyysi kertoo nykyisen mitäänsanomattomuuden ja keskinkertaisuuden ilmpiiristä, mikä mädättää ja turhauttaa länsimaisia yhteiskuntia kovaa sisltäpäin tehden niistä immuunit aitoudelle ja sokeat hyvyydelle. Kulttuuri-ihmiset, he yleensä saavat eteensä paremmat jutut, mutta Nykäsen mukaan sen sijaan he eivät yleensä tiedä yhtään mitään siitä, missä tilassa työväenluokka elää, mitä siellä tapahtuu: "Voivatko he koskaan ymmärtää sitä henkistä köyhyyttä joka toisinaan elää alaluokissa? Ehkä eivät. Johtuu edellä mainitusta syystä. Nämä ryhmät eivät todellakaan tiedä toisistaan mitään, sillä miksi joku kulttuuri-ihminen tuhlaisi aikaansa Hotakaiseen, kun hän tietää, että on olemassa vaikkapa Bernhard ja Krasznahorkai ja Kértesz?"

Jonkun pitäisi Nykäsen mielestä ilmaantua välittömästi ja avata silmät, mutta kukaan ei koskaan ilmaannu, kukaan ei koskaan saavu; uni jatkuu, ja tämä toinen todellisuus; se käy Nykäsen mielestä päivä päivältä, tunti tunnilta yhä tukalammaksi, yhä vaikeammaksi kestää, yhä enemmän alkaa ajatella itsemurhaa: "Ei näytä olevan syitä jatkaa, mutta silti on jatkettava, ei syitä elää, ei syytä olla, mutta ei halua kuollakaan. Osa elää painajaisessa, toinen osa unelmassa; osa saa kaiken, toisille ei jää mitään. He, jotka voisivat tehdä ehkä asialle jotain, nukkuvat mieluummin omassa unelmassaan. No niin, niinhän se menee! Se on hyvin ymmärrettävää. Asioita ei voi millään keinoin muuttaa, vaikka olisi niin paljon muutettavaa. Vielä kirjallisuudesta: kuka nyt lukisi jotain Kari Hotakaista tai Jari Tervoa, kun paljon parempaakin on saatavilla!"

Entä mitä Nykänen pessimismissään ajattelee tulevaisuudesta? Ei paljoa mitään eikä hänelle ole edellä sanottuun paljoa lisättävää. Ehkä kuitenkin se, että hänen mukaansa monet älykkäät ihmiset arvelevat, että tulevaisuus tulee olemaan kauheampaa, mitä voimme edes hirveimmissä painajaisunissamme kuvitella. Nykäsen analyysi ajastamme on lohduton. Mutta mikä on hänen oma henkilökohtainen panoksensa tähän soppaan? Mitä hän on tehnyt ennen kuin aloitti kirjoittamaan? Mikä on hänen henkilökohtainen velvollisuutensa? Mihin jokainen päivä hänet velvoittaa?, hän kysyy itseltään ja vastaa, että joku Goethe taisi kysyä niin: "Minä en taas ole koskaan välittänyt velvollisuuksista. Koskaan ei juuri huvita tehdä mitään, ei varsinkaan töitä. Olen todellinen jouteneläjä, mieluummin uneksin asioista kuin teen niitä. Vihaan työntekoa ja rakastan kirjoittamista. Unelmoin mieluummin, kun tartun johonkin lapioon. Pitäisi kyseenalaistaa kaikki. Maailmassa kyllä riittää ihmisiä, jotka sanovat: "Hei, miten olisi jos lapioisit tuon hiekkakasan tuonne?" Pitää osata sanoa, että ei. Lapioi itse. Turhaa tehdä tuota työtä."

Huomaatteko miten runoilija yrittää jallittaa meitä ja provosoida kysymään yhtä julman kauniita kysymyksiä, kuin hän ja Baudelaire?: "Hei, kuule, minulla olisi tuolla kasa joulukuusia. Vain myyjä puuttuu. Jos annan sinulle pari kymppiä, voisitko seisoskella siellä vähän ja myydä kuusia?" Ei kiitos, ei, pitää osata sanoa: ei. En aina osannut sanoa sitä. Siksi tein kaikenmaailman paskahommia pitkään ja minua kohdeltiin kuin rottaa. Joka paikassa on tyyppejä, jotka haluavat käyttää sinua hyväkseen. Unelmoiminen on parempaa kuin työnteko, eikä ihmisiä voi koskaan pelätä liikaa. Mieluummin haaveilen. Se pätee taiteeseenkin ja matkantekoon. Ei tarvitse vaivautua. Kun sulkee silmät, se on jo siinä. Haaveet ei pidä ehkä elossa, mutta tekevät ainakin elossa olemisesta mielekkäämpää. Matkanteko on usein ikävää, sama homma työn suhteen. Roudasin kyllä nuorempana paljon paskaa, jotta sairaala voitaisiin rakentaa. Laulu sitten kertoi, että ensin tehdään sairaala, sitten sairaat. Tämä taitaa pitää paikkansa. Kun joku valmistaa kasan lääkkeitä, pitää keksiä joukko ihmisiä, joille niitä voi syöttää. Kun joku rakentaa vankilan.... Klassinen kysymykseni on: mitä olisivat työttömyystoimiston työntekijät."

-Lue Joonas Nykäsen runokirjaa Pitkälle yöhön venyneet päivät kustantajan sivuilla:www.https://kulttuuriklubi.com/pitkalle-yohon-venyneet-paivat/

-Lue Harald Olausenin arvio Nykäsen runokirjasta Kulttuurivihkojen sivuilta (tulee myöhemmin):www.