Suomi ja Norja sekä pohjoismainen tasapainoteoria

Teksti Harald Olausen

Norja oli itsenäistynyt Tanskasta vuonna 1814 mutta oli pakotettu solmimaan unionsopimuksen Ruotsin kanssa. Liitto Ruotsin kanssa oli hyväksi Norjalle kehittyvänä kansakuntana, joka sai rauhassa luoda kansallisvaltiolle tarpeellisia omia instituutioita, kieltä ja kulttuuria sekä oman tapansa antaa kansan äänen tulla kuuluvaksi demokraattisen järjestelmänsä kautta. Norjassa siirryttiin toimivaan parlamentarismiin jo 1880-luvulla, joten demokratiaa oli harjoiteltu pitkän aikaa Suomeen verrattuna. Hallitseminen oli aluksi vakaata ja parlamentarismi toimi hyvin. Vasta vuoden 1918 jälkeen Norjan poliittinen tasapaino järkkyi ja maata hallitsivat lyhyen aikaa heikot vähemmistöhallitukset, niin että sekä oikealla että vasemmalla äärilaidalla alettiin suunnitella vallankaappausyrityksiä. Hallitusvalta säilyi alusta lähtien porvarillisilla puolella vuoteen aina vuoteen 1935 saakka, lukuun ottamatta lyhytaikaista työväenpuolueen vähemmistöhallitusta vuonna 1928.

Huolimatta yleisesti luuloista, Quisling ei ollut suosittu norjalaisten eikä saksalaisten keskuudessa eikä hän koskaan pääministeri-tittelistään huolimatta todellisuudessa hallinnut Norjaa. Quisling ehdotti joulukuussa vuonna 1939 vieraillessaan Berliinissä tapaamassa Saksan ylintä poliittista ja sodan johtoa, itseään pääministeriksi Hitlerille, mutta tämä empi, koska ei luottanut Quislingiin. Kun Norjaa oltiin valtaamassa, Hitler antoi Quislingin nukkehallituksen olla vain viikon vallassa, ennen kuin nimitti Norjan todelliseksi johtajaksi käskynhaltija Josef Terbovensin, joka sai ohjeet suoraan Hitleriltä raportoiden myös tälle suoraan henkilökohtaisesti. Kun Norjan puolustusvoimien ylipäälliköltä, vara-amiraali F.H. Johannesseniltä kyselivät toimittajat vuonna 1964 selitystä siihen, että Norja ja Tanska olivat hankkineet itselleen erityisaseman Pohjois-Atlantin liiton eli NATOn piirissä kieltäytymällä rauhan aikana päästämästä liittolaistensa joukkoja tukikohtiinsa, tai sallimasta ydinaseita sijoitettavan alueelleen, Johannessen perusteli vastaukjsessaan maansa turvallisuuspolitiikkaa vetoamalla ovelasti politiikan kammareissa pitkään kummitelleeseen pohjoismaiseen tasapainoon:

"Jos Norja ja Tanska päästäisivät rauhan aikana vieraita sotavoimia tai ydinaseita alueelleen, Neuvostoliitto saattaisi vastapainoksi siirtää joukkoja ja laitteita Suomeen. Tämä vahingoittaisi Suomen itsenäisyyttä ja heikentäisi Ruotsin puolustusmahdollisuuksia, mikä voisi tehdä tyhjäksi sen edun, jonka Norja ja Tanska voisivat saavuttaa päästämällä maahan liittoutuneita voimia. Jos taas Neuvostoliitto yrittäisi muuttaa jollakin toimenpiteellä Pohjolassa vallitsevaa tilannetta; Norja voisi vasta siihen uhkaamalla muuttaa tukikohta- ja ydinasepolitiikkaansa. Tietoisuus siitä, että jokainen tällainen toimenpide aiheuttaa ketjureaktion, panee varmasti Neuvostoliiton ajattelemaan kahdesti, ennen kuin se ryhtyy mihinkään Pohjolan alueella."

Tuolloin elettiin keskellä kiihkeintä kylmän sodan aikaa ja Johannessenin sanat olivat tietenkin tarkoitettu tulkittavaksi avoimeksi uhkaukseksi suomalaisten toisinajattelijoiden puolesta Suomesta otettaan kiristäneeseen ja Suomen puolueettomuuden kiistänyttä Neuvostoliittoa vastaan, joka yritti saada presidentti Kekkosen avulla tavoiteltua suomalaiset sosialidemokraatit taivuttelemaan Ruotsin sosialidemokraatit hyväksymään KGB:n Kekkoselle syöttämä idea "Ydinaseettomasta Pohjolasta" vastaiskuksi amerikkalaisten Norjan kautta harjoittamalla aggressiiviselle Nato-politiikalle läntisen maailman etuvartiostona etenkin Norjan pohjoisosissa, joista oli tullut koko Naton tärkein tiedusteluasema Varsovan liiton sotavoimia vastaan.

Suomella oli ollut sodan sytyttyä kusiset paikat sekä muiden Pohjoismaiden että maahan hyökänneen Neuvostoliiton kanssa. Moskovassa ei perinteisesti pidetty pohjoismaisesta yhteistyöstä eikä luettu Suomea kuuluvaksi Pohjoismaihin. Paasikivi sanoi, että talvisodan jälkeen Neuvostoliitto oli varannut suomelle Ulko-Mongalian nöyryyttävän kohtalon. Itsenäisen Suomen suurin ongelma oli kytkeytyä yhä sotilasstrategisesta näkökulmasta vanhan keisarikunnan rajamaana Baltian maiden sekä Puolan tapaan Neuvosto-Venäjän ja erityisesti väkirikkaan Leningradin turvallisuuteen. Norja kielsi puolueettomuuteensa vedoten ehdottomasti kaiken omien rajojensa kautta tapahtuvan avustustoiminnan. Talvisota ei vahvistanut suomalaisten uskoa pohjoismaisuuteen - vaan päinvastoin - yhtenä tulevaisuuden turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Tanner ivailikin sodan jälkeen muiden Pohjoismaiden vetäytyneen puolueettomuutensa taakse suojaan.

Tätä taustaa vasten voi ajatella Johannessenin vastauksessaan toimittajille "pohjoismainen tasapaino", olevan hyvittelyä huonoista muistoista yhteisessä menneessä ja koodinimi sille konkreettisille tunteelle, ettei Suomen pakolla alisteisesta asemasta huolimatta Neuvostoliitolle anneta periksi tuumaakaan sen laajentumispyrkimyksissä kuin retoriikassakaan, oli myös aitoa huolestuneisuutta omista nurkistaan ja hyvästä naapuristaan - tyyliin kaveria ei tällä kertaa jätetä, samaan aikaan kun kulissien takana pohjoismaisen yhteistyön nimissä yritettiin etsiä kuumeisesti niitä käytännön arjessa tehtäviä yhteisiä toimenpiteitä, joilla olisi saatu Neuvostoliiton hegemonia Pohjolassa edes hetkeksi irtautumaan omasta ylivertaisesta itseriittoisuudestaan sekä panslavistisesta ekspansiivisesta sovinismistaan riitelemään avoimesti vapaan lännen lockelaisen vapauskäsitteen kanssa.

Norjalaisten huolesta pelastaa Suomi idän suuren karhun raatelevista kynsistä oli tullut leimaa antava piirre koko pohjoismaiselle yhteistyölle pyrkiä turvaamaan Skandinavian turvallisuus- ja puolueettomuus siitä lähtien, kun vuonna 1933 solmittiin Oslon sopimus, johon Suomikin saatiin mukaan yhdeksi allekirjoittajaksi. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa ei YYA-sopimuksen jälkeen juuri kukaan puhu enää pohjoismaisesta tasapainosta, mutta norjalaisille se on koko turvallisuuspoliittisen ajattelun perusta. Johannessen puhuu toimittajille tarkoituksella toisin kuin mitä ajattelee osin siksi että Norja yritti, kunnes huomasi sen toivottomaksi", kansainvälistä sillanrakennuspolitiikkaa. Hän puhuu tahallisesti tasapainosta ja puolueettomuudesta, vaikka ajattelee koko ajan viiden vuoden päästä vuonna 1969 päättyvän Norjan Nato-jäsenyyden kaksikymmentävuotisen sitoumuksen uudistamista päinvastoin Naton voimistamiseksi ja kommunistien monopolisoimaa ja osana hegemoniataistelua olevaa puolueettomuus-ansaa vastaan, minkä norjalaiset tietävät kokemuksesta vain tyhjäksi sanahelinäksi ja ovelaksi hämäykseksi vailla todellisuuden hyvää tekevää kosketusta.

Norjalainen neljännesvuosittain ilmestyvä "Internasjonale Politikk"-niminen aikakauskirja käsittelee saman vuoden 1964 syysnumerossa tarkemmin ja monipolvisemmin tätä norjalaisille tärkeää asiaa. Koko numero on omistettu pohjoismaisen tasapainoteorian käsittelylle. Tekstien punaisena lankana kulkee jutuissa läpi se, miten ja miksi suurvallat ovat kiinnostuneita pohjoisesta alueesta niinkin innokkaasti kuin ovat. Kirjoittajat ovat norjalaisia ja he katsovat asioita ymmärrettävästi Norjan näkökulmasta. Siitä huolimatta kirjoitukset on tehty myös Suomelle kuin salakirjoitukseksi tai vihjeenä toisenlaisesta tiestä, mikä on mahdollinen siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi, että Suomi oli juuri tuolloin käytännössä vaarallisesti neuvostoliittolaisessa kuolemansyleilyssä, Venäjän karhun suojellessa mustasukkaisesti saamaansa saalista maksoi mitä maksoi.

Norjalais-suomalaisten historiallisesti kerrostuneiden käsitysten tutkiminen on sekä tärkeää että vaikeaa, koska nämä käsitykset itsessään ja niiden suuntaama toiminta myös luovat koko ajan itsekseen uutta todellisuutta, minkä perässä normaaleilla työkaluilla on vaikea pysyä, sillä sana, ajatukset ja toiminta ovat tässä "vakoojapelissä" automaattisesti toistensa vihollisia, huijareita ja yrityksiä peittää alleen jonkin meille päivätodellisuudessa eläville vielä karmean tosiasian. Ja koska kaikkeen inhimilliseen toimintaan sisältyy ajatuksellinen ulottuvuus, myös norjalais-suomalaisen toiminnan syvällinen ymmärtäminen edellyttää toiminnan sisältämän ajattelun ymmärtämistä. Toiminnan selittämiseksi ei kuitenkaan riitä vain tietomme olosuhteista, joissa tutkimamme norjalais-suomalaiset elävät eivätkä aatteet tai opit, vaan meidän on yritettävä saada selville, miten norjalaiset ja suomalaiset ovat kokeneet tai käsittänet olosuhteensa, aatteensa ja oppinsa. Ongelma on mielenkiintoinen, sillä ajattelun ja toiminnan väliset jännitteet ja käsitykset ovat yhtä todellisia kuin ne asiat, joiden mentaalihistoriallisia motiiveja ne joko selittävät tai yrittävät piilottaa, riippuen siitä kuka kysyy ja miksi. Silti pitää muistaa, että vakavasti otettavassa humanistisessa tutkimuksessa ihmismielen historiallisista salaisuuksista, kuten tässä tapauksessa suomalais-norjalaisesta kollektiivisesta muistista, otetaan huomioon myös kuvattavien historiallisten toimijoiden käsitykset omista asioistaan ja ansioistaan tai menetyksistään niissä ulottuvuuksissa, joihin ne yrittävät aikaperspektiivin takaa kurottautua.

Tällainen vaihtoehtoisuuden tajuaminen on oikean historian ymmärtämisen ehdoton edellytys, jotta voisimme yltää asioiden "käsittämisen käsittämisiin" ja asioille annettujen merkitysten ymmärtämiseen. Kirjoittamani "Norjalaisesseet" (Kulttuuriklubi 2020) on aatehistoriallinen tutkielma aiheesta Suomen ja Norjan kohtalonyhteys, yrittäen samalla selvittää, mitä on tämä asioiden "käsittämisen käsittäminen" sekä asioiden ja käsitysten yhteyksien jäljittäminen ja esittely siinä inhimillisen toiminnan aatteellisten ulottuvuuksien erittelyssä, mikä on Norjan ja Suomen välisten suhteiden historian oikean ymmärtämisen yksi tärkeimmistä ehdoista. Kohtalonyhteys näkyy parhaiten silloin, kun toinen maista on hengenvaarassa ja näyttää siltä, ettei mitään ole tehtävissä, tai jos on, on se samalla oman kohtalon sitomista toisen epäonneen. Yksi hyvä esimerkki on tästä se, kun Natsi-Saksa miehitti Norjan ja Suomi oli ajautunut käytännössä saksalaisten syliin. Saksan Helsingin lähettiläs Wipert von Blucher ymmärsi suomalaisten sympatioiden olleen Norjan puolella.

Jos katsomme Suomea hieman taaksepäin Venäjä-suhteisiin vertaamalla, niin Venäjää vastaan jyrkimmin esiintyivät sortovuosina suomenruotsalaiset aktivistit ja germanistisesti orientoitunut ylioppilasliike. Professori Matti Klingen mukaan 1920- ja 30-lukujen suomalaisten vihamielisen Venäjä-asennoitumisen juuret eivät olleet kaukana menneisyydessä, kuten oli väitetty pitkään, vaan juuri vuosisadan alun biologisissa rotuteorioissa ja niiden taitavassa propagandakäytössä puolin ja toisin. Suomalaiset kehittelivät pseudohistoriallisia teorioita Suomen loistavasta muinaisuudesta, kuten Turun akatemian heprean ja kreikan kielen sekä teologian professori Daniel Juslenius (1676-1752), joka kirjoitti antiikin Rooman ja Kreikan sivistyksen olevan "peräisin Suomesta" ja suomalaisten olevan "yksi Israelin kadonneista heimoista". Arkeologi Oscar Montelius mytologisoi viikingit samaan aikaan kun Europassa eliittiin piirissä innostuttiin 1800-luvulla samanlaisesta todenvastaisesta alkuperää ja rodullisia erinomaisuuksia korostaneesta romanttisesta hölynpölystä. Maailmalla elää vieläkin tästä perintönä tarinat viikinkien puhtaasta arjalaisverenperinnöstä ja pohjoismaisesta mytologiasta.

Aitosuomalaiset eivät osallistuneet pohjoismaiseen keskusteluun yli rajojen. Se jäi ruotsinkielisten harteille. Pitää muistaa, että Akateemisen karjalaseuran ja aitosuomalaisen ajattelun mukaan "ryssät ja hurrit" nähtiin yhtä epäsuomalaisina ja siksi vastustettavina ilmiöinä. Kielitaistelu oli kovaa itsenäistymisen jälkeen eikä ottanut laantuakseen edistyspuolueen Juho Vennolan II-hallituksen vuonna 1922 tekemästä kielilaista kansainvälisestä epävarman ajan ristitulessa (samaan aikaan Ahvenamaan kysymys ratkesi Suomen eduksi Ruotsia harmittaen ja Venäjän kanssa allekirjoitettiin Rajajoen turvaamisesta), vaan päinvastoin huipentui 30-luvulla yliopistossa lähes sodaksi keskenään vihamielisten kieliryhmien välille, ja Pohjoismaiseen adressiin ruotsinkielisten kohtelusta Suomessa vuonna 1931. Tämä oli kuitenkin viimeinen niitti AKS:laisille aitosuomalaisille, jotka eivät korvaansa lotkauttaneet adressin vaatimuksille. Asia, joka pantiin Norjassa tarkasti muistiin, oli se, ettei suomalaisilta herunut ymmärrystä Norjan fasistijohtaja Vidkun Quislingille, varsinkin sen jälkeen, kun suomalaisten vetoomukset peruuttaa kiinnijääneiden vastarintamiesten teloitukset kaikuivat Oslossa kuuroille korville. Suomalaiset eivät ylipäätään pitäneet norjalaisten tapaan maansa myynneistä pettureista, joksi Quisling leimattiin. Verrattiinpa häntä jopa vihattuun Kuusisen hallituksen päämieheen Otto-Wille Kuusiseen. Suomen sympatiat miehitettyjä Tanskaa ja Norjaa kohtaan huomioitiin Ruotsissa myönteisesti. Ruotsin Social-Demokratenin päätoimittaja Rikard Lindström kirjoitti ruotsalaisten ilokseen havainneen, "että Suomessa suhtauduttiin sympatialla Tanskan ja Norjan taisteluun miehitysvaltaa vastaan". Suomessa lehdistä ei saanut puhua näin suoraan varsinkaan jatkosodan aikaan, vaan sensuuri salli kirjoittaa lauseen muotoon "Suomessa suhtaudutaan sympatialla Tanskaan ja Norjaan".

Johannessenin ymmärryksen, pohjoismaisuuden ja Suomen ymmärtämisen osaksi yhteispohjoismaisuutta, vaikkei hän siitä suoraan voinut tuolloin tulehtuneet poliittisen tilanteen takia puhuakaan, ymmärtää osin myös suomalaisen lehdistön sodanaikana osoittamaan myötätuntuntoon Norjaa ja Tanskaa kohtaan. Saksan lähetystö poltti pinnansa, kun suomalaislehdet selittivät laajasti vuonna 1943 Oslon yliopistossa tapahtunutta tuhopolttoa, minkä seurauksena kaikki yliopiston professorit ja miespuoliset ylioppilaat Quislingin fasisteihin kuuluvia lukuunottamatta vangittiin ja osa lähetettiin myöhemmin Saksaan keskitysleireille. Kun alkoi olla vihdoin selvää Stalingradin taistelun jälkeen, ettei Natsi-Saksa tule voittamaan toista maailmansotaa, suomalaiset kävivät rohkeimmiksi kirjoituksissaan, vaikkeivat vielä uskaltaneetkaan avoimesti uhmata Natsi-Saksaa kirjoittamalla rehellisesti siitä mitä oli odotettavissa. Esimerkiksi SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori piti muistopuheen SAK:n neljännessä edustajakokouksessa Norjassa kuolleille ay-miehille samaan aikaan, kun kaikkien Pohjoismaiden liput liehuivat kokouksen ajan uhmakkaasti lipputangoissa Työväentalolla Paasivuorenkadulla Helsingissä.

Sosiaaliministerinä hallituksessa toiminut K.A.Fagerholm taas oli saanut sakkotuomion Arbetarbladetin päätoimittajana Saksan päämiestä loukkaavasta kirjoituksestaan. Helsingin ruotsinkielisen työväenyhdistyksen Norja-illassa hän oli taas sanonut tiukasti saksalaisia ärsyttääkseen ja pohjoismaisia ay-tovereitaan rohkaistakseen "Norjan kansan olevan väärässä, jos se kuvitteli meidän vähimmissäkään määrin kannattavan Norjan nykyisiä vallanpitäjiä". Tämä ei ollut jäänyt norjalaisilta huomaamatta. Fagerholmin puhe "lipsahti vahingossa" julkisuuteen ja aiheutti rajun poliittisen skandaalin. Kun Johannessen puhui vuosia myöhemmin "pohjoismaisesta tasapainosta", hän kiitti samalla mitalla takaisin rivien välistä Suomen vahvasta "pohjoismaisen tasapainon ymmärtämisestä" pelastamalla suomalaiset Neuvostoliiton kynsistä, antamalla ymmärtää fagerholmilaisen suoraan Ruotsin talvisodan iskulauseen tavoin kuin turvallisuustakeena puolueettomuushöpinään käärittynä salaviestinä "Suomen asian olevan myös heidän asiansa", so. kaveria ei näillä leveysasteilla jätetä jonkun ulkopuolisen suurvallan raatelemaksi yksin kuolemaan ilman yhteistä rintamaa, ja vastaiskua, oli tilanne mikä oli.

Johannessenilta puuttui kuitenkin strateginen äly, sillä puhe vaaransi Suomen aseman Neuvostoliiton silmissä, ellei puhetta tarkoitettu vain ajan tiedostustaistelujen tapaan varoituksena kuin märkä rätti vastustajan naamalle ärsyttääkseen tätä. Johannessenin olisi pitänyt ottaa oppia maailmankin oloissa taitavan, J.K.Paaskiven kyvystä tasapainoilla ruton ja koleran eli vastarinnan ja myöntyvyyspolitiikan välillä suhteessa siitä mitä oli odotettavissa Neuvostoliitossa. Paljon oli onneksi vettä valunut Vantaa-joessa siitä, kun entinen tannerilainen Eero A. Wuori, joka oli joutunut sodan jälkeen venäläisten talutusnuoraan, oli puhunut Pohjoismaiden sosialidemokraattien kesäpäivillä, ettei Suomella ollut varaa Moskovan epäluulojen takia osallistua minkäänlaiseen yhteistoimintaan muiden Pohjoismaiden kanssa. Jotkut ruotsalaissosiaalidemokraatit olisivat sitä mieltä, että suomalaiset olivat myyneet itsensä saksalaisille eivätkä siksi kuuluneet enää heidän mielestään Pohjoismaihin, asia, josta kumman harvoin enää Suomessa puhutaan. Miksiköhän?

Silloin moni norjalainen sosialidemokraatti heräsi ruususen unestaan ja alkoi miettiä turvallisuutta toisella tavalla, olihan Norjassa sodan jälkeen vuosiksi 1944-1947 tasapainoiltu valtablokkien välillä siinä hyvässä uskossa, että vastaperustettu maailmanjärjestö YK ja sen ensimmäinen pääsihteeri, norjalainen Trygve Lie, onnistuisivat pelastamaan heti alkuunsa rakoilleen maailmanrauhan. Harva muisti, että Neuvostoliitto oli kokoa ajan viestinyt, ettei se katsonut olevan olemassa ilman sitä mitään pohjoismaisuutta - eikä pohjoismaisuutta - eikä missään nimessä Suomea ja Norjaa osana pohjoismaista tasapainoa, siis sillä tavalla kuin Pohjoismaat sen itse ymmärsivät. Siksi Neuvostoliitto oli taktisesti pilkkonut Pohjoismaat omaan etupiiriinsä, johon kuuluivat puolueeton Ruotsi ja vasalliksi alennettu Suomi sekä Britannian etupiiriin kuuluvaksi ajateltuna Tanska ja Norja. Maailmanpolitiikan kiristyessä neuvostoliittolaiset alkoivat kuitenkin voimakkaasti kiristää turvallisuuspolitiikkaansa liittäen lyhytnäköisesti Norjan omaan etupiiriinsä, mikä sai norjalaiset panikoimaan ja liittymään myöhemmin jäseneksi Natoon.